William Shakespeare - Venetsian kauppias
Martin Egblewogbe - Mr Happy and the Hammer of God & Other Stories
Hilja Valtonen - Hiiliristi
Antonio Tabucchi - Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Louise Erdrich - Jäljet
Yasunari Kawabata - Kämmenenkokoisia tarinoita
Mirkka Lappalainen - Jumalan vihan ruoska
Ville Karttunen - Salamaponin selässä
Onhan näitä taas toukokuussa luettu, kolme romaania, kolme novellikokoelmaa ja yksi näytelmä, ja päälle pari tietokirjaa (ja muutamia sarjakuvia joita en listaillut tässä). Katsotaan mitä kesäkuu tuo tullessaan...
Jumalan vihan ruoskasta en blogannut mutta se on hyvä, lukekaa. Ja tänään taas hieman ajankohtainenkin, Suvivirsihän tehtiin ja tuli suosituksi suurten kuolonvuosien jälkeen, ja siinä lauletaan että olis kiva jos vaikka tällä kertaa ei kuolisi kolmasosaa koko kansasta...
31.5.14
30.5.14
Ville Karttunen - Salamaponin selässä
Onkohan tämä nyt arvostelukappale vai viidakkorumpuilu kun sain kirjan Linnealta joka ei kai virallisesti edusta Juki Recordsia mutta...no, suhtautukaa tähän sopivilla filttereillä.
On tavallaan outoa lukea bändihistoriikkia yhtyeestä josta ei ole aiemmin kuullutkaan, saati sitten näiden tekemää musiikkia: ehkäpä tässä onkin kyse jonkinlaisesta mockumentarysta, näitä artisteja ei oikeasti olekaan olemassa ja kaikki on keksittyä...no, Klaus Thunderin & Ukkosmaine eivät ihan Spinal Tapiksi mene ja saatan nyt tällä kertaa olettaa että tässä on edes siteeksi totuudenmukaisia tapahtumia. Tietysti musiikkinäytteetkin löytyisivät yhtä läheltä kuin lähin YouTube mutta päätin nyt kuitenkin heittäytyä menoon kylmiltään (sitäpaitsi, mitä siitä olisi tullut jos olisin kuunnellut kokeeksi jonkun kappaleen etukäteen ja se olisikin ollut ihan paska? Ei olisi ollut kivaa kellään).
Ukkosmaine on tosiaan mennyt minulta ihan ohi, en juuri festareilla pyöri ja muutenkin tulee seurattua heikosti artisteja jotka markkinoituvat eniten livebändinä, sellaista se on. Mutta ei se olennaisesti kirjan lukemisessa haitannut, Karttunen (puolet duosta) raportoi yhtyeen vaiheita sujuvasti, kronologisesti vuosi kerrallaan mennään ja kuvaillaan keikkoja, levytyksiä, biisintekoja yms. sopivasti anekdooteilla siivitettyinä. Koko ajan mukana on vahva tee-se-itse-meininki, levyt tehdään itse omakustanteina tai oman levy-yhtiön kautta, keikat hoidetaan itse tai kaveriavulla ja markkinointikin sujuu ilmeisesti lähinnä viidakkorummuilla. Usein kotikutoista ehkä mutta viehättävää ja ainakin katkerat tilitykset painostetuista kompromisseista tai levy-yhtiöiden pompotuksista jäivät vähiin (eivät ihan olemattomiin kuitenkaan).
Ja laajemminkin kuvaus musiikkielämän realiteeteista kun on tiukasti marginaalissa oli hyvin antoisaa luettavaa kelle tahansa musiikista kiinnostuneelle, vaikkei yhtye olisikaan tuttu (huomasin kuitenkin että olen minä yhden Juki Recordisin levyn kuitenkin kuullut, Eläimen 2000 Deluxen).
Kirjan yleissävy on myös hellittämättömän positiivinen, hyvä fiilis säilyy silloinkin kun kaikki ei mene ihan putkeen. Toisalta tämä on myös vahvasti bändihistoriikki, fokus on siinä mitä yhtye teki, kappaleiden tekoa ja levytyksiä kuvattiin runsaasti ja keikkoja listattiin vaikka millä mitalla (kirjan lopussa vieläpä lista kaikista keikoista), mutta artistien yksityiselämä ja vastaava on rajattu tiukasti pois kirjasta silloin kun ne eivät vaikuta keikkaan. Ja vaikka rock'n'roll (sanan laajassa merkityksessä) onkin vahvasti läsnä niin sex and drugs oli lähinnä ohimenevinä mainintoina, skandaalinkäryisiä paljastuskirjoja ja röpötysraportteja kaipaavat saavat myös pettyä.
Mukava kirja. Pitäisiköhän sitä nyt uskaltautua kuuntelemaan josko ovat ihan paskoja...
29.5.14
Yasunari Kawabata - Kämmenenkokoisia tarinoita
Olen tätä 58 lyhyen novellin kokoelmasta lueskellut aiemminkin muutaman jutun sieltä täältä mutta kyllä tämä kokonaisuutenakin oli aiheellista lukea. Toki aika leppoisalla tahdilla, silloin tällöin kun huvitti muutama juttu eteenpäin. En usko että kovin vauhdikkaaseen kannesta kanteen -lukemiseen tämä edes sopii.
Yhteensä Kawabata taisi julkaista näitä 1-5 sivun juttuja elämänsä aikana päälle sata, ja kääntäjä Kai Nieminen on niitä valikoinut, 58 novellia on tässä kronologisessa järjestyksessä. Ja kun ne peräkkäin lukee, voi myös huomata kehitystä kirjoittajana, alkupuolella kyseessä ovat enemmän lyhyet fragmentit, lopuupuolella sivumäärät kasvavat tosi lyhyistä lyhyisiin ja perinteisempää novellimaisuutta näkyä enemmän: toki ollaan yhä hieman epämääräisiä että mistä tässä nyt oikein onkaan kysymys, varsinainen juonivetoisuus on harvinaista ja enemmän tehdään tunnelmakuvia.
Eipä tässä sisällöstä oikein voi paljoa sanoa, ja vaikka alusta loppuun lukemisella voikin katsella kirjailijan kehitystä niin soveltuu tämä myös selailevampaan lukemiseen, avaa kirja satunnaisesta kohdasta ja lue juttu tai pari. Jos siis löydät kirjan jostain, vaikka tämä on vain 15 vuotta vanha, on se ilmeisesti yksi vaikeimpia Keltaisen kirjaston kirjoja löytää divareista...
En nyt ihan varauksettomasti tähän kuitenkaan ihastunut, pidän yhä enemmän romaaneistaan ja pitemmistä novelleista vaikka samaa mestarillisuutta vilahtelee ajoittain näissäkin, mutta pikaisen nettikommentoijien vilkaisun perusteella näyttää myös olevan toisenlaisia mielipiteitä, heitä jotka pitävät enemmän näistä kuin romaaneistaan.
Kuudes osuma Nobel-haasteeseen, olen siis uuras ja ahkera nobelisti-bloggaaja.
28.5.14
Louise Erdrich - Jäljet
Tällainen oli vaeltanut hyllyyn, kirjailijan nimi oli etäisesti tuttu ja intiaaninäkökulma Amerikan historiaan toki kiinnosti myös.
Hieman kyllä ensin arvelutti kun huomasin kansiliepeestä maininnan että tämä näköjään liittyy kirjailijan muuhun tuotantoon, samat henkilöt yms. mutta tämä on jo kolmas kirja, olisiko pitänyt lukea ne edelliset osat...mutta tämä ilmeisesti on kronologisesti ensimmäinen ja sellaisenaan itsenäisesti luettava, vaikka ehkä tästä saisi enemmän kiksejä jos hahmot olisivat tutumpia.
Eli aiheena on muutaman chippewa-perheen vaiheet Pohjois-Dakotassa 1912-1924 ja lajityyppi vetää vahvasti maagisen realismin puolelle. Kertojia on kaksi, vanha mies Nanapush ja nuori nainen Pauline, joista Nanapush oli oikein sympaattinen ja kiinnostava kertoja, Paulinen osuudet olisi ihan alkupuolta lukuunottamatta voinut skipata (vähän vierastan päähenkilöitä joiden hallitsevana piirteenä on mielisairaus, ja Pauline on liiaksi mortifikaatiosta viehättynyt maanikko).
Olihan tässä paljon hyvää mutta enemmän tämä jätti halun lukea vaikka joku hyvä tietokirja ajasta ja paikasta.
25.5.14
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Tässä ollaan lukuhaasteiden ytimessä: nobelisti jota en ole aiemmin lukenut, toisen maailmansodan Japaniin sijoittuvat kirja joka löytyy 1001 Books -listalta (josta aika ajoin itselleni luettavaa poimin), ja kun minä olen kovin myötämielisesti suhtautunut japanilaiseen kirjallisuuteen ja alle 200 sivun mittainen romaani on tyrkyllä Pasilan kirjastossa niin kyllähän tämä nyt piti lukea.
Kyseessä on ilmeisesti Kenzaburo Oen esikoisromaani, suomentamaton (Oeta ei ole kai muutenkana suomennettu juuri lainkaan, M/T on kai ainoa fiktio?), ja kirjaa taidetaan verrata usein Goldingin Kärpästen herraan: joukko koulukodin teinipoikia lähetetään evakkoon vuoriston syrjäkylään, mutta kyläläiset lähtevätkin tuota pikaa pakoon kulkutautia jättäen pojat taakseen selviämään omillaan.
No, poikien vastaaonotto ei ollut alun perinkään kovin lämmin: "Anyone caught stealing, starting fires or making a row will be beaten to death by the villagers. Don't forget that you're vermin here. Even so, we'll shelter and feed you. Always remember that in this village you're only useless vermin." Ja Oe ei niin suuresti keskity yksittäisiin poikiin vaan käsittelee näitä ryhmänä, joka on osoittaa pääosin sympaattisuutta ja keskinäistä solidaarisuutta vaikeassa tilanteessa ja selviää miten selviää...
Tässä onkin huomattava ero Kärpästen herraan: Golding näytti että pintasivilisaatiota vähän raaputtamalla ajaudutaan väkivaltaiseen barbariaan, mikä on kauheaa, mutta Oella sivistys ei rapaudu barbarismin tieltä, mikä on vielä kauheampaa. Sota on jossain taustalla mutta siellä se on, ja tämä on maailma joka sotii.
Siinä missä monet muut lukemani japanilaiset kirjailijat suosivat varsin kuulasta ja kirkasta tyyliä (sisältö toki voi olla mitä milloinkin), tämä käännös ja ilmeisesti Oen tyyli muutenkin on aika raskasta, ja ainakin tässä korostetun groteskia, fyysistä ja raadollista.
En erityisemmin pitänyt tästä kirjasta sinä aikana kun sitä luin. Mutta on se hyvä.
23.5.14
Tabuista ja vapauksista
Jotkut tutut ovat olleet hieman närkästyneitä haluttomuudestani
äänestää eurovaaleissa tai muissakaan valtakunnallisissa vaaleissa,
koska en ole kyennyt näkemään tarpeeksi selvästi niitä nyansseja eri
kapitalistiryhmien välillä. Mutta äänioikeus! Saa valita, kaikkialla ei
ole tätä mahdollisuutta! Tarjolla on sekä kokista että pepsiä!
Lueskelin Hassan Blasimin haastattelua sananvapaudesta ja kirjallisista tabuista Irakissa ja ilmeisesti arabimaissa laajemminkin (ja joitain tähän liittyviä kommentteja somessa, ja sivumennen onnittelut Blasimille Independentin kirjallisuuspalkinnosta). On se hienoa että meillä ei jaeta aiheesta kuolemanrangaistuksia ja vähänlaisesti vankilatuomioita kun kirjoittaa seksistä, uskonnosta ja politiikasta, on tämä sananvapaus...mutta käytetäänkö sitä mihinkään? Pystynkö nimeämään yhtään kiinnostavaa suomalaista kirjaa jonka aiheena olisi seksi, uskonto tai politiikka?
Miksi en? Osittain syynä on epäilemättä että en niin aktiivisisesti suomalaista kirjallisuutta edes lue, mutta vähän kuitenkin, ja onko tässä kyse muna-ja-kana-ilmiöstä, tuleeko haluttomuuteni lukea suomalaisia kirjoja liian usein nähdystä, no, velttoudesta käsitellä tabuja.
Tässä yhteydessä on heti todettava että apologia kirjallisuudenlajina ei ole minusta erityisen kiinnostava, ei ainakaan sellainen aplogia jossa olen samaa mieltä. Tietokirjallisuudessa nuo vielä menettelevät vaikkeivät ne silloinkaan mitään suosikkilukemisiani ole mutta kaunokirjallisuudessa tuo on ihan vaan liian helppoa ja löysää. Jonkin verran kiinnostavuutta tulee jos kyseessä on hyvin kirjoitettu apologia aiheesta josta en ole samaa mieltä, ja parhaimmillaan jopa kirjoittaja itse ei ole välttämättä lähtökohtaisesti samaa mieltä aiheesta mutta pyrkii silti käsittelemään aihetta avoimesti.
Mutta kivat pamfletit ja kirjat joissa laitetaan yleisesti hyväksyttyjä kliseitä peräkanaa, plaaaaah. Minä haluan tulla haastetuksi ja että ennakkokäsityksiämni pyritään horjuttamaan, tämän pitäisi olla kaunokirjallisuuden tehtävä.
Joskus samansuuntaisissa keskusteluissa olen maininnut homoseksuaalisuutta käsittelevissä narraatioissa käyttämäni (kirjaimellisen) nyrkkisäännön: jos kirjoittaja sisällyttää johonkin teokseensa viittauksia fistaukseen, saa hän uskottavuuden leiman (tekijäkohtaisen, eli joka teoksessa ei tarvitse olla fistausta tai puhua siitä).
Kyseinen harrastus kun on sellainen että foobikot sen jostain sivuuttavat (ehkeivät tule ajatelleeksi, tai luottavat liikaa paskansyönnin voimaan) mutta siitä vaikenee myös hymistelevä lässynlää. Sitä välistä löytyy sitten Ralf König, Alison Bechdel, Samuel Delany, Tim Fish ja muutama muu, tekijät joiden seksiaiheisia narratiiveja voin muutenkin arvostaa. (Johtaako tämä ohjenuoran paljastus sitten tulevaisuudessa päälleliimattuihin fistausviittauksiin muuten heikkolaatuisissa kirjoissa jää nähtäväksi).
Heteroseksissä ei ihan vastaavia hyviä ohjenuoria ole selvinnyt, joskin noin yleisesti kirjallisuudessa yleensä kiinnostavaa ovat jännitteet ja ristiriidat, mutta "harrastan satunnaista seksiä koska mikään ei tunnu miltään" on yhtä ikävystyttävä klisee kuin "ahdistuneen seksuaalisuus puhkeaa kukkaan". Voi ehkä tuntua siltä että seksin kuvaaminen ikävystyttävänä ja banaalina on radikaalia mutta ei se ole.
Suomalaisista...Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa oli vähän ajatuksentynkää kuinka lukuisten eri henkilöiden välillä vallitsi romanttisuuden ja hyväksikäytön verkosto, mutta aiheeseen olisi voinut mennä syvemmällekin (ehkä siinä tarvittaisiin sitä fistausta, anaalista oli jo juttua). Muuten lyö tyhjää.
Uskonnosta esitän seuraavan nyrkkisäännön: suomalainen moderni kaunokirjallisuus jossa käsitellään uskontoa ja joka saa huomiota osakseen ei ole lukemisen arvoista. Kiitos ja näkemiin.
Täällä vasta kliseet jylläävät, pahimpana suosiossaan sorretun päähenkilön vapautuminen ahdistavasta yhteisöstä joka kontrolloi kaikkea elämää (eikä tämä rajoitu vain kaunokirjallisuuteen, huomaan tuon Blasim-jutun myös edustavan samaa narratiivia...hienoa, olet "hyvä" maahanmuuttaja). Vaikka tuota tapahtuukin niin ei se kuitenkaan edusta kovin suuren osan kokemuksia ja olisi niitä muitakin aiheita...epäilen syyksi itseään vasemmistolaisiksi nimittävien materialisti-konsumeristien raudanlujaa otetta suomalaisista kulttuuripiireistä.
Tilanne on vähän sama kuin jos kirjallisuudessa vaikkapa naisia käsiteltäisiin vain syömishäiriöiden kautta, kirjassa ei voisi olla yhtään naishahmoa tai näillä dramaattista kaarta joka ei liittyisi syömishäiriöihin (ja mielellään toki niin että naiset ovat niin hormonimyrskyjen vietävissä etteivät kykene minkäänlaiseen rationaaliseen ajatteluun mistä syömishäiriöt). Ai että tuli uusi kirja jossa on tosi hienosti kuvattu syömishäiriöitä? Sori jos ei nyt jaksa kiinnostaa.
Jotain positiivista? Kiinnitin huomiota Venla Hiidensalon Mediahuoran sivujuonteisiin, ja Leena Krohnin Daturassa oli kanssa vähän jotain, mutta kiinnostavat löytyvät jostain muualta.
Politiikka? Suhtaudun aiheeseen toki muutenkin vähän nitkasti mutta taas kerran jos jättää pois kaikki ne kirjat joiden tarkoituksena on lähinnä esitellä että kirjailijalla on oikeat mielipiteet ja ne muut joilla ei ole samoja mielipiteitä on sillai hassusti tyhmiä tai vaarallisesti tyhmiä, niin jäljelle jää...ööh...mitä?
Tällä osastolla ei suoriudu niin hyvin edes muuten arvostamani Krohn, silloin kun hän laittaa kirjoihinsa selvemmin poliittisia näkemyksiä niin niitä vaivaa usein tietty helppous, niiden kohdalla nyökkää ja siirtyy eteenpäin.
Jos Blasim vastustaa arabiankielistä kirjallisuusmaailmaa, niin miten minun pitäisi suhtautua suomenkieliseen kirjallisuusmaailmaan, jolla ilmeisesti vapauksia on mutta ne tunnutaan jätettävän käyttämättä? Entä jos minä en halua kokista enkä pepsiä enkä pidä noiden välillä valitsemista todellisena vapautena?
Saa toki myös ehdottaa hyviä lukuvinkkejä, suomalaisia kirjoja joissa käsitellään kiinnostavasti ja haastavasti seksiä, uskontoa ja/tai politiikkaa, mielellään persoonallisista ja yllätyksellisistä näkökulmista.
Lueskelin Hassan Blasimin haastattelua sananvapaudesta ja kirjallisista tabuista Irakissa ja ilmeisesti arabimaissa laajemminkin (ja joitain tähän liittyviä kommentteja somessa, ja sivumennen onnittelut Blasimille Independentin kirjallisuuspalkinnosta). On se hienoa että meillä ei jaeta aiheesta kuolemanrangaistuksia ja vähänlaisesti vankilatuomioita kun kirjoittaa seksistä, uskonnosta ja politiikasta, on tämä sananvapaus...mutta käytetäänkö sitä mihinkään? Pystynkö nimeämään yhtään kiinnostavaa suomalaista kirjaa jonka aiheena olisi seksi, uskonto tai politiikka?
Miksi en? Osittain syynä on epäilemättä että en niin aktiivisisesti suomalaista kirjallisuutta edes lue, mutta vähän kuitenkin, ja onko tässä kyse muna-ja-kana-ilmiöstä, tuleeko haluttomuuteni lukea suomalaisia kirjoja liian usein nähdystä, no, velttoudesta käsitellä tabuja.
Tässä yhteydessä on heti todettava että apologia kirjallisuudenlajina ei ole minusta erityisen kiinnostava, ei ainakaan sellainen aplogia jossa olen samaa mieltä. Tietokirjallisuudessa nuo vielä menettelevät vaikkeivät ne silloinkaan mitään suosikkilukemisiani ole mutta kaunokirjallisuudessa tuo on ihan vaan liian helppoa ja löysää. Jonkin verran kiinnostavuutta tulee jos kyseessä on hyvin kirjoitettu apologia aiheesta josta en ole samaa mieltä, ja parhaimmillaan jopa kirjoittaja itse ei ole välttämättä lähtökohtaisesti samaa mieltä aiheesta mutta pyrkii silti käsittelemään aihetta avoimesti.
Mutta kivat pamfletit ja kirjat joissa laitetaan yleisesti hyväksyttyjä kliseitä peräkanaa, plaaaaah. Minä haluan tulla haastetuksi ja että ennakkokäsityksiämni pyritään horjuttamaan, tämän pitäisi olla kaunokirjallisuuden tehtävä.
Joskus samansuuntaisissa keskusteluissa olen maininnut homoseksuaalisuutta käsittelevissä narraatioissa käyttämäni (kirjaimellisen) nyrkkisäännön: jos kirjoittaja sisällyttää johonkin teokseensa viittauksia fistaukseen, saa hän uskottavuuden leiman (tekijäkohtaisen, eli joka teoksessa ei tarvitse olla fistausta tai puhua siitä).
Kyseinen harrastus kun on sellainen että foobikot sen jostain sivuuttavat (ehkeivät tule ajatelleeksi, tai luottavat liikaa paskansyönnin voimaan) mutta siitä vaikenee myös hymistelevä lässynlää. Sitä välistä löytyy sitten Ralf König, Alison Bechdel, Samuel Delany, Tim Fish ja muutama muu, tekijät joiden seksiaiheisia narratiiveja voin muutenkin arvostaa. (Johtaako tämä ohjenuoran paljastus sitten tulevaisuudessa päälleliimattuihin fistausviittauksiin muuten heikkolaatuisissa kirjoissa jää nähtäväksi).
Heteroseksissä ei ihan vastaavia hyviä ohjenuoria ole selvinnyt, joskin noin yleisesti kirjallisuudessa yleensä kiinnostavaa ovat jännitteet ja ristiriidat, mutta "harrastan satunnaista seksiä koska mikään ei tunnu miltään" on yhtä ikävystyttävä klisee kuin "ahdistuneen seksuaalisuus puhkeaa kukkaan". Voi ehkä tuntua siltä että seksin kuvaaminen ikävystyttävänä ja banaalina on radikaalia mutta ei se ole.
Suomalaisista...Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa oli vähän ajatuksentynkää kuinka lukuisten eri henkilöiden välillä vallitsi romanttisuuden ja hyväksikäytön verkosto, mutta aiheeseen olisi voinut mennä syvemmällekin (ehkä siinä tarvittaisiin sitä fistausta, anaalista oli jo juttua). Muuten lyö tyhjää.
Uskonnosta esitän seuraavan nyrkkisäännön: suomalainen moderni kaunokirjallisuus jossa käsitellään uskontoa ja joka saa huomiota osakseen ei ole lukemisen arvoista. Kiitos ja näkemiin.
Täällä vasta kliseet jylläävät, pahimpana suosiossaan sorretun päähenkilön vapautuminen ahdistavasta yhteisöstä joka kontrolloi kaikkea elämää (eikä tämä rajoitu vain kaunokirjallisuuteen, huomaan tuon Blasim-jutun myös edustavan samaa narratiivia...hienoa, olet "hyvä" maahanmuuttaja). Vaikka tuota tapahtuukin niin ei se kuitenkaan edusta kovin suuren osan kokemuksia ja olisi niitä muitakin aiheita...epäilen syyksi itseään vasemmistolaisiksi nimittävien materialisti-konsumeristien raudanlujaa otetta suomalaisista kulttuuripiireistä.
Tilanne on vähän sama kuin jos kirjallisuudessa vaikkapa naisia käsiteltäisiin vain syömishäiriöiden kautta, kirjassa ei voisi olla yhtään naishahmoa tai näillä dramaattista kaarta joka ei liittyisi syömishäiriöihin (ja mielellään toki niin että naiset ovat niin hormonimyrskyjen vietävissä etteivät kykene minkäänlaiseen rationaaliseen ajatteluun mistä syömishäiriöt). Ai että tuli uusi kirja jossa on tosi hienosti kuvattu syömishäiriöitä? Sori jos ei nyt jaksa kiinnostaa.
Jotain positiivista? Kiinnitin huomiota Venla Hiidensalon Mediahuoran sivujuonteisiin, ja Leena Krohnin Daturassa oli kanssa vähän jotain, mutta kiinnostavat löytyvät jostain muualta.
Politiikka? Suhtaudun aiheeseen toki muutenkin vähän nitkasti mutta taas kerran jos jättää pois kaikki ne kirjat joiden tarkoituksena on lähinnä esitellä että kirjailijalla on oikeat mielipiteet ja ne muut joilla ei ole samoja mielipiteitä on sillai hassusti tyhmiä tai vaarallisesti tyhmiä, niin jäljelle jää...ööh...mitä?
Tällä osastolla ei suoriudu niin hyvin edes muuten arvostamani Krohn, silloin kun hän laittaa kirjoihinsa selvemmin poliittisia näkemyksiä niin niitä vaivaa usein tietty helppous, niiden kohdalla nyökkää ja siirtyy eteenpäin.
Jos Blasim vastustaa arabiankielistä kirjallisuusmaailmaa, niin miten minun pitäisi suhtautua suomenkieliseen kirjallisuusmaailmaan, jolla ilmeisesti vapauksia on mutta ne tunnutaan jätettävän käyttämättä? Entä jos minä en halua kokista enkä pepsiä enkä pidä noiden välillä valitsemista todellisena vapautena?
Saa toki myös ehdottaa hyviä lukuvinkkejä, suomalaisia kirjoja joissa käsitellään kiinnostavasti ja haastavasti seksiä, uskontoa ja/tai politiikkaa, mielellään persoonallisista ja yllätyksellisistä näkökulmista.
16.5.14
Antonio Tabucchi - Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä
Tabucchin novellikokoelmasta en oikein saanut minkäänlaista otetta, lyhyitä epämääräisiä novelleja joista monet ehdin unohtaa melkein heti lukemisen jälkeen, pari jätti vähän enemmän muistijälkiä joskin mikä lie tilanne parin viikon kuluttua...
Romaanistaan Kertoo Pereira pidin aikoinaan, pari muuta lukemaani kirjaansa taas ovat haihtuneet aika tehokkaasti muistista muuten kuin niminä...ei taida Tabucchi nyt oikein olla minun kirjailijani.
12.5.14
Hilja Valtonen - Hiiliristi
Hiiliristi oli aika yllättävä teos Valtosen tuotannossa (jota olen usean kirjan verran lukenut), tietty joukko tuttuja elementtejä mutta eri tavalla käsiteltynä. Huumori on vähäisempää ja suositusta minäkertoja-mallista on luovuttu, asiat puidaan neutraalimman kertoja silmin ja useampi henkilö saa omaa näkökulmaansa esille.
Vaikka nuoret voimakastahtoiset naiset ovatkin yhä keskiössä, perinteinen "minä"-henkilö, Riitta, onkin sysätty sivuhenkilöksi ja läheisemmin seurataan Ingaa, joka monissa muissa Valtosen kirjoissa olisi se pahis joka aiheuttaa paljon harmia päähenkilöllemme. Ihan valtavia sympatioita Inga ei pääse herättämään mutta ehkä vähän enemmän ymmärrystä kuin yleensä.
Kirja siis kertoo kahdesta huomattavasta talosta Karjalassa, Lundgrenien ja Savolaisten perheistä joiden välillä kaikenlaista skismaa, nokittelua ja muuta riittää (ja arvatkaa vain solmitaanko perheiden kesken avioliittoja). Kirja ei ole kovin paksu, reilu parisataa sivua, mutta tapahtumasarjaa seurataan useamman vuoden verran, ja tässä ja henkilökertojan dumppaamisessa korostuu se että Valtonen harvemmin on armoitettu juonija. Tässäkin tarina on saippuaoopperamaisen hortoileva, tapahtumia on, ne seuraavat toisiaan mutta varsinainen dramaattinen kaari on aika horjuva, ja kun näkökulmakaan ei ole yhden henkilön niin osa juonikuvioista tulee aika lailla puskista ja pohjustamatta (eräskin oli toki varsin ilmeinen mutta olisi siihen nyt muutaman sivun voinut käyttää sen sijaan että hoidetaan ilmoitusasiana).
Mutta vaikka tässä ollaankin aika lailla vakavampia kuin yleensä, Valtosen tutun kepeä tyyli kyllä pilkahtelee täälläkin ja taas kerran se on hyvä syy kirja lukea, ja muun tuotantonsa seurassa erilaiset kerrontaratkaisut ovat kiinnostavia, vaikken tätä parhaimmistoonsa nostakaan.
8.5.14
Haastevastaus
Juhalta tuli 11-haaste joka on täällä tainnut aiemminkin käydä mutta vastataan. Itse en nyt kuitenkaan haasta ketään.
Haasteen ohjeet
11 asiaa minusta. Ollaan temaattisia, ja kun kirjoista tulee kirjoiteltua muutenkin niin puhutaan nyt vaikka elokuvista.
1. Oman naamani sijaan käytän some-profiileissa usein elokuvastillejä tai näyttelijöiden kuvia. Tuo blogger-kuvani on Emil Jannings elokuvasta Viimeinen käsky (jonka olin nähnyt juuri vähän ennen kuin blogia perustin) ja nykyinen Facebook-profiilikuvani on päähenkilö Ladislas Starevichin nukkeanimaatiosta Maskotti (ihq), sitä edelsi John Gilbertin promokuva.
2. Toisin kuin ilmeisesti monella muulla, minulla ei ollut lapsena mitään elokuvaa jonka olisi nähnyt kolmekymmentä kertaa. Syy on ilmeinen, meillä ei ollut videoita eli rajoituttiin siihen mitä televisiosta tuli. Nykyisin useimmin nähdyt elokuvat on katsottu läpi ehkä neljä-viisi kertaa (joitain yksittäisiä kohtauksia ehkä useammin).
3. Ensimmäinen elokuva jonka katsoin teatterissa oli muistaakseni Hiidenpata. Silloin pidin, nykyisin se on yksi vähemmän arvostamistani Disney-leffoista...
4. Orastavan filmihipsteröinnin tärkeitä tapahtumia oli Orionissa katsottu parituntinen mykkädraama Iloton katu. Filmi oli tekstittämätön ja tuolloin en osannut sitäkään vähää saksaa mitä nykyisin. "Das Kind ist hungrig.". (minulla ei ole kauheasti muistikuvia miksi minä menin tuota katsomaan...)
5. Vähän kuin kirjallisuudessakin, olen huono seuraamaan ihan viimeisimpiä uutuuksia, kiinnostus leviää laajalle aikaskaalalle (alkaen 1890-luvun pioneereista). Tästä syystä en myöskään käy juuri koskaan leffateattereissa, katson filmit mieluummin kotona.
6. Hyvä tapa saada minut inhoamaan elokuvaa alkusekunneista lähtien on kuvata se käsivaralta heiluvalla kameralla joka on ajoittain fokuksessa ja ajoittain ei ole (Blair Witch Projectissa jotenkuten siedin tätä, missään muussa en). Myönnän että en ole muutenkaan suuri indie-elokuvan ystävä, pidän hyvistä tuotantoarvoista tai elokuvista jotka osaavat peittää niiden puuttumisen.
7. Sen sijaan suhtaudun suurella myötämielisyydellä liiallisen tolkullisuuden korvaamiseen väreillä ja liikkeellä. Arvostamiani genrejä ovat mm. technicolor-musikaalit, wuxia ja italokauhu, ja kun leffassa on puvustus kunnossa se saa paljon anteeksi.
8. Hyvällä dialogilla pärjää myös pitkälle. 30-40-luvun screwball on hyvän dialogin arkkityyppi.
9. Sisällöllisesti, hämmentävän suosittu asia jota en ymmärrä lainkaan on nostalgia, ja filmit joiden tarkoituksena on herättää nostalgiaa ovat minusta yleensä vain tappavan tylsiä: vähän aikaa sitten katsoin kehutun American Graffitin ja kärsin. Keskiluokan ennui ja tylsistyneet teinit pikkukaupungissa ovat myös sisältöjä jotka saavat ylistyksiä monilta filmiharrastajilta ja kriitikoilta mutteivät minulta.
10. Minusta Chaplinin elokuvat ovat usein lähinnä ikävystyttäviä, mykkäkoomikoista mieluummin Buster Keaton tai Harold Lloyd.
11. Mikä tahansa elokuva on automaattisesti parempi jos siinä on Christopher Lee. Tai Siiri Angerkoski. Tai Elina Salo. Tai Eugene Pallette.
---------------------------------------
Haastevastauksia:
- Mitä vikaa on internetissä ja miten korjaisit sen?
Siellä on ihmisiä jotka ovat väärässä. Tilanne varmasti muuttuu kun minä sanon miten asiat oikeasti ovat.
- Mikä kreikkalainen jumala olet?
Kun en ole kreikkalainen enkä jumala niin en kai mikään. Mutta symppaan Kharonia.
- Mitä terveisiä haluaisit lähettää Virginia Woolfille?
Tajunnanvirtaa. Saa omaa lääkettään.
- Jos Nobel-komiteasta soitettaisiin ja pyydettäisiin tekemään valinta tämänvuotisesta kirjallisuuspalkinnosta, kuka voittaisi? Oletetaan tällä kertaa, että et saa valita itseäsi.
Vaikka en kotimaisen kirjallisuuden suurin ystävä olekaan, vedän kotiinpäin. Leena Krohn.
- Minkä kirjan lukemista välttelet tietoisesti?
Onhan näitä useita. Ennakkoluuloja on monenlaisia, osa varmasti perusteettomia mutta osasta luopumisessa olisi vähän sama kuin että laittaisi kätensä kuumalle keittolevylle, josko se ei tällä kertaa polttaisi. Mutta paljon puhutuista ja kehutuista voisin sanoa vaikka että en näe Taivaslaulun tulevan tässä blogissa luetuksi ihan lähitulevaisuudessa.
- Mitä mieltä olet kirjallisuuden klassikoiden uudelleen kirjoittamisesta/modernisoinnista/tehostamisesta?
Tällä on pitkälliset perinteet kirjallisuuden historiassa. Tosin useimmiten se oli toteutettu piilottamalla käytetty lähde paremmin ja näin pyritty edes näennäisesti itsenäiseen taideteokseen, sen sijaan että yhteys on alleviivattuna kannessa...
- Mitkä olisivat ensimmäiset rautaiset toimenpiteesi kulttuuriministerinä?
Vastaisin tyhmiä lehtien "mikä on vaikuttavin teatteriesitys jonka olet nähnyt"-kyselyihin ja saisin kulttuuriväen repimään pelihousunsa somessa.
- Mikä on erikoisin kirjanmerkki, jota olet käyttänyt?
Sekalaisia ei-litteitä esineitä kuten tyynyjä on tullut joskus käytettyä mutta nuo lienevät kai suht normaaleja. Tällä hetkellä käytössä olevista aika erikoinen on vanha junalippu Hämeenlinna-Pasila, erikoiseksi tekee sen että en ole moista matkaa tehnyt lipun ilmoittamaan aikaan enkä edes muista mistä moinen lippu on minulle päätynyt.
- Mistä vokaalista olisit valmis luopumaan? Mikä vokaali suomen kielestä puuttuu?
Lienee kuvaavaa että läppärini on aikoinaan hankittu Saksasta, saksa-näppäimistöllä, ja en ole juurikaan puuttuvaa å-näppäintä kaivannut (löytyvä ü-näppäin on ollut hyödyllisempi ja ß on kiva myös).
Puutteista, kielessämme on nykymallissa kovin vähän tilaa heavy metal ümläüteille kun pari niistä on jo normaalikäytössä, mutta eiköhän tänne se kaikkein paras voisi vielä saada käyttöön, eli Queensrÿche-ÿ osoittamaan että sana jossa se esiintyy on metal.
- Oletetaan, että 800 vuoden päästä arkeologit kaivavat esiin nykyisen asuntosi. Löytöä pidetään erityisen merkittävänä. Miksi?
Ehkä täältä löytyy joku ihmeitä tekevä reliikki, jonka nouseva apinadiktaattori haluaa valjastaa sotakäyttöön. Mikäköhän se olisi.
- Mikä kirja minun pitäisi ehdottomasti lukea?
George Orwellin Eläinten vallankumouksen olen maininnut kirjaksi jota voi ehdottomasti suositella kaikille. Jos se on jo luettu niin sitten vaikka John Allen Pauloksen Numerotaidottomuus.
Haasteen ohjeet
- Jokaisen haastajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
- Pitää vastata saamiinsa 11 kysymykseen.
- Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
- Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
- Postauksessa tulee kertoa, ketkä on haastettu.
- Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta. Ollaan temaattisia, ja kun kirjoista tulee kirjoiteltua muutenkin niin puhutaan nyt vaikka elokuvista.
1. Oman naamani sijaan käytän some-profiileissa usein elokuvastillejä tai näyttelijöiden kuvia. Tuo blogger-kuvani on Emil Jannings elokuvasta Viimeinen käsky (jonka olin nähnyt juuri vähän ennen kuin blogia perustin) ja nykyinen Facebook-profiilikuvani on päähenkilö Ladislas Starevichin nukkeanimaatiosta Maskotti (ihq), sitä edelsi John Gilbertin promokuva.
2. Toisin kuin ilmeisesti monella muulla, minulla ei ollut lapsena mitään elokuvaa jonka olisi nähnyt kolmekymmentä kertaa. Syy on ilmeinen, meillä ei ollut videoita eli rajoituttiin siihen mitä televisiosta tuli. Nykyisin useimmin nähdyt elokuvat on katsottu läpi ehkä neljä-viisi kertaa (joitain yksittäisiä kohtauksia ehkä useammin).
3. Ensimmäinen elokuva jonka katsoin teatterissa oli muistaakseni Hiidenpata. Silloin pidin, nykyisin se on yksi vähemmän arvostamistani Disney-leffoista...
4. Orastavan filmihipsteröinnin tärkeitä tapahtumia oli Orionissa katsottu parituntinen mykkädraama Iloton katu. Filmi oli tekstittämätön ja tuolloin en osannut sitäkään vähää saksaa mitä nykyisin. "Das Kind ist hungrig.". (minulla ei ole kauheasti muistikuvia miksi minä menin tuota katsomaan...)
5. Vähän kuin kirjallisuudessakin, olen huono seuraamaan ihan viimeisimpiä uutuuksia, kiinnostus leviää laajalle aikaskaalalle (alkaen 1890-luvun pioneereista). Tästä syystä en myöskään käy juuri koskaan leffateattereissa, katson filmit mieluummin kotona.
6. Hyvä tapa saada minut inhoamaan elokuvaa alkusekunneista lähtien on kuvata se käsivaralta heiluvalla kameralla joka on ajoittain fokuksessa ja ajoittain ei ole (Blair Witch Projectissa jotenkuten siedin tätä, missään muussa en). Myönnän että en ole muutenkaan suuri indie-elokuvan ystävä, pidän hyvistä tuotantoarvoista tai elokuvista jotka osaavat peittää niiden puuttumisen.
7. Sen sijaan suhtaudun suurella myötämielisyydellä liiallisen tolkullisuuden korvaamiseen väreillä ja liikkeellä. Arvostamiani genrejä ovat mm. technicolor-musikaalit, wuxia ja italokauhu, ja kun leffassa on puvustus kunnossa se saa paljon anteeksi.
8. Hyvällä dialogilla pärjää myös pitkälle. 30-40-luvun screwball on hyvän dialogin arkkityyppi.
9. Sisällöllisesti, hämmentävän suosittu asia jota en ymmärrä lainkaan on nostalgia, ja filmit joiden tarkoituksena on herättää nostalgiaa ovat minusta yleensä vain tappavan tylsiä: vähän aikaa sitten katsoin kehutun American Graffitin ja kärsin. Keskiluokan ennui ja tylsistyneet teinit pikkukaupungissa ovat myös sisältöjä jotka saavat ylistyksiä monilta filmiharrastajilta ja kriitikoilta mutteivät minulta.
10. Minusta Chaplinin elokuvat ovat usein lähinnä ikävystyttäviä, mykkäkoomikoista mieluummin Buster Keaton tai Harold Lloyd.
11. Mikä tahansa elokuva on automaattisesti parempi jos siinä on Christopher Lee. Tai Siiri Angerkoski. Tai Elina Salo. Tai Eugene Pallette.
---------------------------------------
Haastevastauksia:
- Mitä vikaa on internetissä ja miten korjaisit sen?
Siellä on ihmisiä jotka ovat väärässä. Tilanne varmasti muuttuu kun minä sanon miten asiat oikeasti ovat.
- Mikä kreikkalainen jumala olet?
Kun en ole kreikkalainen enkä jumala niin en kai mikään. Mutta symppaan Kharonia.
- Mitä terveisiä haluaisit lähettää Virginia Woolfille?
Tajunnanvirtaa. Saa omaa lääkettään.
- Jos Nobel-komiteasta soitettaisiin ja pyydettäisiin tekemään valinta tämänvuotisesta kirjallisuuspalkinnosta, kuka voittaisi? Oletetaan tällä kertaa, että et saa valita itseäsi.
Vaikka en kotimaisen kirjallisuuden suurin ystävä olekaan, vedän kotiinpäin. Leena Krohn.
- Minkä kirjan lukemista välttelet tietoisesti?
Onhan näitä useita. Ennakkoluuloja on monenlaisia, osa varmasti perusteettomia mutta osasta luopumisessa olisi vähän sama kuin että laittaisi kätensä kuumalle keittolevylle, josko se ei tällä kertaa polttaisi. Mutta paljon puhutuista ja kehutuista voisin sanoa vaikka että en näe Taivaslaulun tulevan tässä blogissa luetuksi ihan lähitulevaisuudessa.
- Mitä mieltä olet kirjallisuuden klassikoiden uudelleen kirjoittamisesta/modernisoinnista/tehostamisesta?
Tällä on pitkälliset perinteet kirjallisuuden historiassa. Tosin useimmiten se oli toteutettu piilottamalla käytetty lähde paremmin ja näin pyritty edes näennäisesti itsenäiseen taideteokseen, sen sijaan että yhteys on alleviivattuna kannessa...
- Mitkä olisivat ensimmäiset rautaiset toimenpiteesi kulttuuriministerinä?
Vastaisin tyhmiä lehtien "mikä on vaikuttavin teatteriesitys jonka olet nähnyt"-kyselyihin ja saisin kulttuuriväen repimään pelihousunsa somessa.
- Mikä on erikoisin kirjanmerkki, jota olet käyttänyt?
Sekalaisia ei-litteitä esineitä kuten tyynyjä on tullut joskus käytettyä mutta nuo lienevät kai suht normaaleja. Tällä hetkellä käytössä olevista aika erikoinen on vanha junalippu Hämeenlinna-Pasila, erikoiseksi tekee sen että en ole moista matkaa tehnyt lipun ilmoittamaan aikaan enkä edes muista mistä moinen lippu on minulle päätynyt.
- Mistä vokaalista olisit valmis luopumaan? Mikä vokaali suomen kielestä puuttuu?
Lienee kuvaavaa että läppärini on aikoinaan hankittu Saksasta, saksa-näppäimistöllä, ja en ole juurikaan puuttuvaa å-näppäintä kaivannut (löytyvä ü-näppäin on ollut hyödyllisempi ja ß on kiva myös).
Puutteista, kielessämme on nykymallissa kovin vähän tilaa heavy metal ümläüteille kun pari niistä on jo normaalikäytössä, mutta eiköhän tänne se kaikkein paras voisi vielä saada käyttöön, eli Queensrÿche-ÿ osoittamaan että sana jossa se esiintyy on metal.
- Oletetaan, että 800 vuoden päästä arkeologit kaivavat esiin nykyisen asuntosi. Löytöä pidetään erityisen merkittävänä. Miksi?
Ehkä täältä löytyy joku ihmeitä tekevä reliikki, jonka nouseva apinadiktaattori haluaa valjastaa sotakäyttöön. Mikäköhän se olisi.
- Mikä kirja minun pitäisi ehdottomasti lukea?
George Orwellin Eläinten vallankumouksen olen maininnut kirjaksi jota voi ehdottomasti suositella kaikille. Jos se on jo luettu niin sitten vaikka John Allen Pauloksen Numerotaidottomuus.
6.5.14
Martin Egblewogbe - Mr Happy and the Hammer of God & Other Stories
Aikamoisella nimihirviöllä varustettu kirja on myös satunnaisostoksia Akateemisen alesta, joku ennenkuulematon novellikokoelma, ja ghanalainen kirjoittaja...
Kirja jakautuu kahteen osaan, ensimmäisessä on seitsemän lyhyttä novellia, fragmentteja tavallisesta tai vähän hajoavammasta arjesta: suosikkini oli tarina miehestä joka pitää sadetta puhelinkopissa ja yrittää puhelimitse selvittää mitä siinä paperissa lukee joka on hänen nimissään laitettu työpaikan ilmoitustaululle, ja parissa muussakin on kiinnostavan kafkamainen tunnelma.
Toisen osan muodostaa kolme pitempää novellia (tai nimitarina Mr Happy and the Hammer of God alkaa lähennellä jo pienoisromaania) joissa jokaisessa on samantyylinen teema, onnellisuuden tavoittelu, ja jokainen myös karkaa arkirealismista...nimitarinassa seurataan päähenkilö Dervin päivää tämän käydessä psykiatrilla ja palatessa kotiin, ja matka karkaa aika hallusinatoriseksi, Three Conversations with Ayuba muuttuu seikkailufaabeliksi jossa etsitään "enots a morf retaw"ia mutta mitä se onnellisuus sitten oikein on, ja kolmas, Jjork, oli ihan vaan outo.
Ihan perinteistä "etnistä" kirjallisuutta tämä ei siis ole ja hyvä niin, ensimmäisen osan novellit olisivat ehkä voineet tapahtua melkein missä vain ja jälkimmäisen osan Ghana ei myöskään ole mitään savimajoja tai muita Afrikka-kliseitä (Ayuba ehkä lähimpänä tätä ajoittaisessa satutyylissään), kirjallisena vaikuttajana Kafka on voimakas ja mielisairaudet, neuroosit ja ahdistus ovat tärkeässä roolissa (eikös niiden pitäisi olla onnellisen yksinkertaisia siellä jossain ja neuroottisuuden olla länsimaiden yksinoikeus [/sarkasmi]).
Osa tarinoista jäi kyllä hyvin hämäriksi mutta nimitarina oli kiinnostava ja pari muutakin ansiokasta löytyi, eli lukukokemuksena positiivinen.
3.5.14
William Shakespeare - Venetsian kauppias
Jatkamme Shakespearen ongelmallisilla näytelmillä, mutta siinä missä fasistisen luennan kanssa flirttaileva tragedia Coriolanus on jäänyt yleisesti aika vähälle huomiolle, antisemitististä aineistoa pyörittelevä komedia Venetsian kauppias on tunnetumpi ja Shylockin monologi "jos meitä pistetään, emmekö vuoda verta?" lienee kirjoittajan siteeratuimpia ja versioiduimpia (tosin useimmiten irrallisena pätkänä ja viittauksena kuin varsinaisena osana näytelmää).
Mistä on kyse: Bassanio tarvitsee rahaa voidakseen kosia Portiaa, ja lainaa summan juutalaiselta Shylockilta, ystävänsä Antonion asettuessa takuumieheksi, ja hieman leikkisästi sovitaan että jos velkaa ei määräajassa makseta takaisin niin Shylock perii sakoksi Antoniolta paunan lihaa määräämästään paikasta (tässä tapauksessa sydämestä). No, Antonion liiketoimet joutuvat vastatuuleen ja sakko uhkaa langeta (ja Shylock, joka vihaa Antoniota, pitää siitä kyllä kiinni). Tässä vaiheessa Portia puuttuu peliin...
Ja on todettava ettei tämäkään ole kirjallisesti ihan terävintä Shakespearea: henkilöistä vain Shylockissa ja Portiassa on hieman enemmän syvyyttä, nainen-pukeutuu-mieheksi -juoni On Nähty tarpeeksi monta kertaa, lipas-episodit olivat aika irrallisia ja sormussäädötkin eivät niin innostaneet...mutta komedian kitkerä maku teki tästä kuitenkin kiinnostavan kokemuksen.
Juutalaisuuskysymyksen (ja tätä siis korostetaan, Shylock on kävelevä stereotyyppi) sivussa kysymys on myös armosta. Ainakin nykylukijalle (aikalaisista en tiedä) Antonio vaikuttaa kyllä aikamoiselta m***ulta joka ei ansaitsisi pelastamista mutta armon ominaisuus onkin että sitä ei ansaita. Ja Portia tarjoaa Shylockille kyllä lukuisia mahdollisuuksia osoittaa armoa, josta tämä päättäväisesti ja ehdottomasti kieltäytyy ihan vain kiusallaan. Mutta, kun Portia teknisellä ja jokseenkin kyseenalaisella kikalla kääntääkin tilanteen päälaelleen, eipä hänkään osoita sen enempää armoa (jota, yhä vain, ei ansaita). Tai noin teoreettisesti osoittaa mutta sanotaanko että kyseessä on jotakuinkin näennäisin ja niukin mahdollinen armonosoitus, ja lopputuloksena kaikki ovat väärässä ja koko komediallinen kaikki-saavat-onnellisesti-toisensa -lopetus on jokseenkin irvokas.
Vastaavaa Shakespeare on toki harrastanut joissain muissakin näytelmissään kuten Mitta mitasta ja Loppu hyvin kaikki hyvin, ja nämä ongelmanäytelmät ovatkin olleet kiintoisia epätyydyttävyydessään ja ärsyttävyydessään...
Ja olenko kehunut tarpeeksi tätä uutta Shakespeare-kirjasarjaa, tämä Tiina Ohinmaan ja Alice Martinin käännös taisikin olla viimeisiä puuttuvia.
1.5.14
Huhtikuun luetut
Françoise Sagan - Varjoa vajaat
Ito Ogawa - The Restaurant of Love Regained
Danilo Kiš - Varhaisia suruja
Goffredo Parise - Kaunis pappi
Keijo Leppänen - Miehuuskoe
Mirja Tervo - Lehmä
Simon Tugwell - Pyhä Dominicus
John Foot - Calcio
Tim Haines & Paul Chambers - Esihistoriallinen eläinmaailma
Huhtikuussa on jatkettu suurempaa tietokirjakiinnostusta kaunokirjallisuuden kustannuksella, mutta runoihinkin on taas päästy vähän kiinni. Ja sekalainen nippu sarjakuvia joita en sen kummemmin listaillut, aika moni niistä on kuitenkin ollut mones osa jostain sarjasta jota olen lukenut ennestään, epämääräisiä kokeiluja ennenlukemattomista sarjoista tai uusintalukemisia, uusia kokonaisia sarjakuvaromaaneja on tullut luettua vähänlaisesti.
Ito Ogawa - The Restaurant of Love Regained
Danilo Kiš - Varhaisia suruja
Goffredo Parise - Kaunis pappi
Keijo Leppänen - Miehuuskoe
Mirja Tervo - Lehmä
Simon Tugwell - Pyhä Dominicus
John Foot - Calcio
Tim Haines & Paul Chambers - Esihistoriallinen eläinmaailma
Huhtikuussa on jatkettu suurempaa tietokirjakiinnostusta kaunokirjallisuuden kustannuksella, mutta runoihinkin on taas päästy vähän kiinni. Ja sekalainen nippu sarjakuvia joita en sen kummemmin listaillut, aika moni niistä on kuitenkin ollut mones osa jostain sarjasta jota olen lukenut ennestään, epämääräisiä kokeiluja ennenlukemattomista sarjoista tai uusintalukemisia, uusia kokonaisia sarjakuvaromaaneja on tullut luettua vähänlaisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)