Ensinnäkin haluaisin kiinnittää huomiota kirjan nimeen: kuinka moni vakavasti otettava kirjailija rohkenisi kirjoittaa kirjan nimeltä "A World of Love"? Elizabeth Bowenin tuotannossa kirjannimet jotka sopisivat paremmin Harlekiineihin ovat kyllä muutenkin yleisiä (aiemmin lukemani The Last September, The Heat of the Day, The House in Paris, Joining Charles, The Demon Lover, Look at All Those Roses...) ja kun kirjan kansissakin tapaa olla nuori nainen kartanoromanttisessa miljöössä...
The Last Septemberin tapaan tämäkin sijoittuu irlantilaiseen kartanoon, tällä kertaa tosin hiljaisempaan, eristäytyneempään ja ja rappeutuvaan. Kartanon asukkaiden suhteiden välillä on jännitteitä, vanhemman sukupolven elämä on enemmän muistoissa jotka nekin on haudattu syvälle pois silmistä, kun parikymppinen, elämää kokematon Jane ullakolla kaivellessaan löytää nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa lukea niitä. Tässä vaiheessa joku muu kirjailija voisi käyttää kaikkea tuota kehyskertomuksena kerronan siirtyessä kirjeromaanin muotoon, mutta ei tässä tapauksessa: vaikka kirjeet näyttelevätkin tärkeää osaa, niitä siteerataan vain ohimennen noin lauseen verran. Kirjeiden lukeminen on tärkeämpää, Jane itse näkee niissä maailman johon ei ole vielä itse päässyt ja muut talon asukkaat reagoivat niihin omilla tavoillaan, ne kun tuovat heidän keskuuteensa taas kirjeiden kirjoittajan, nuorena kuolleen Guyn (mutta kenelle ne on kirjoitettu?)
Vaikkei ollutkaan kovin paksu (tämä painos 220 sivua) niin kovin helppolukuinen tämä ei kuitenkaan ollut. Bowen kirjoittaa kiemuraisia lauseita, sanasto pysyy yksinkertaisena mutta muutaman kerran joutui ihmettelemään että onko näidne ilmausten syntaksi edes englantia (ja joku nettikommentoija puhui Yoda-kielestä...)
Kerronta on myös varsin staattista, henkilöt puhuvat kaikenlaista arkipäiväistä, toistensa ja omien tarkoitustensa ohi ja varsinainen toiminta on jossain muualla tai rivien välissä; paikka paikoin tästä tuli mieleen Tsehov, erityisesti Kolme sisarta. Kovin väsyneenä tai muuten epätarkkaavaisena tätä ei kyllä pysty lukemaan, ja nytkin tuntui että paljon meni myös ohi...
Mutta jotain tavattoman kiehtovaa tässä kuitenkin on. Kirjan lopetuskin oli lähinnä hämmästyttävä (ei niinkään yllätyskoukku vaan "kuinka tuolla tavalla voi päättää kirjan?"). Arvelen että Bowenia tulen lukemaan kyllä lisää...
She, apart from liking having her fortune told, had no particular attitude to the future, but she had an instinctive aversion from the past; it seemed to her a sort of pompous imposture; as an idea it bored her; it might not be too much to say that she disapproved of it. She enjoyed being: how could it not depress her to realize that the majority of people no longer were? Most of all she mistrusted the past's activity and its queeringness - she knew no one, apart from her own contemporaries, who did not speak of it either with falsifying piety or with bitterness; she sometimes had had the misfortune to live through hours positively contaminated by its breath.
3 kommenttia:
Kirja vaikuttaa kyllä ulkoisten puitteiden perusteella melkoiselta harlekiinilta... mutta ilmeisesti tosiaan ei. Kiinnostavaa, koska nimen tai kannen perusteella en kirjaa itse koskaan tulisi lukeneeksi. Nyt voisi jopa harkita.
Yritin kerran Bowenin jotakin teosta, kesken jäi. Olen sitä kuitenkin pantannut hyllyssäni, mikäli insipiraation vielä joku päivä iskee.
Ja olen ihan samaa mieltä Bowenin kerrontatyylistä ja kielestä, ei ihan helpoimmasta päästä todellakaan!
Tapahtumat kyllä etenevät yleensä tyylikkään kronologisesti ja suurempia näkökulmakikkailuja ei ole käytetty, mutta se kieli ja epämääräisyys.
Mutta mä olen nyt kuitenkin viehättynyt tästä Brittein saarten eksistentialistisesta semihömpästä, Bowenista ja Taylorista ja Pymistä...
Lähetä kommentti