"Kohtalo ei anna anteeksi diletantille, että hän on kuokkavieraana tunkeutunut kuolemattomien joukkoon."
Ihmiskunnan tähtihetkiä on yhdentoista miniatyyrin sarja, jossa kuvataan historiallisia tapahtumia, inspiraation välähdyksiä, hetkessä tapahtuvia ratkaisuja tai epäröintejä. Alunperin Stefan Zweig kirjoitti näitä eri aikoina yhteensä neljätoista, joista J.A.Hollo on suomentanut saksankielisen toisen painoksen sisällöstä kaikki paitsi Dostojevskin armahdusta käsittelevän (ja viimeiset, Julius Caesarin murhaa ja Versailles'n rauhansopimusta käsittelevät ovat jääneet myös pois). Miksi näin, en tiedä.
Vanhimmasta viisikosta kirjassa olevat neljä ovat kaikki aika synkkiä. Scott ei saavuta Etelänapaa ensimmäisenä, Goethen vanhuudenajan rakkaus purkautuu tunnekuohun inspiraationa muttei juuri muuna, Johann Suter kalifornialaisena maanomistajana saattoi laillisesti olla maailman rikkain mies mutta kuoli kurjuudessa ja Napoleon hävisi Waterloossa kenraalin epäröinnin vuoksi. Myöhemmässä seitsikossa on enemmän onnistumisia, vaikka niissäkin monissa vallitsee varsin kyyninen sävy ja asiat eivät aina mene ihan niin kuin toivottiin (ylläoleva sitaatti viittaa Rouget de Lisleen, Marseljeesin kirjoittajaan), joskin toki on myös oikeita loiston hetkiä.
Tapahtumat kuvataan suoraviivaisen kronologisesti pääasiassa faktoihin nojaten (faktojen oikeellisuutta en käynyt tarkistamaan, mutta tosilta näyttivät ne joista jotain tiesin), mutta kaikkitietävä kertoja värittää sen verran että kerrontaan tulee kaunokirjallinen sävy. Leo Tolstoin kuolemaa käsittelevä miniatyyri on poikkeus, se on kirjoitettu näytelmän muotoon (mutta se onkin epilogi Tolstoin itse kirjoittamalle, keskeneräiselle näytelmälle).
Pidin näistä. Yksittäisinäkin nämä olisivat olleet hyviä, mutta Zweig kietoo hyvin myös laajemman kokonaisuuden, yhteistä teemaa pyöritellään monesta eri näkökulmasta, ja lukijana symppasin kovasti Johann Suteria, Cyrus Fieldiä ja muita.
4 kommenttia:
Varsin kiinnostava kirja, Holo on monta hyvää kirjaa kääntänyt.
@@@
Scottin tappiota kilpajuoksussa on korostettu, minusta traagisempaa oli se, että kaveri ei päässyt takaisin, olisiko päässyt kotiin, jos olisi ollut ensimmäisenä navalla?
Aihetta sivutaan kirjassa jonkin verran, että pudottiko kakkosena oleminen ratkaisevasti henkeä ja halusiko Scott alitajuisesti edes palata. Ja toki jos olisivat olleet ensimmäisinä paikalla niin olisivat myös palanneet aiemmin ja ehkä välttyneet paluumatkan ratkaisevilta myrskyiltä...
"Ja he olivat tulleet myöhemmin - myöhästyneet vain kuukauden miljoonista kuukausista - he olivat toisella sijalla ihmiskunnassa, jolle ensimmäinen merkitsee kaikkea, toinen ei mitään."
Toki ironisesti Scottista on sittemmin tullut hyvinkin maineikas, ehkä kuuluisampi kuin Amundsenista...
Totta ja koulussa kun tarina ensimmäistä kertaa kerrottiin painotettiin juuri tuota "halua" ja häpeää olla toinen.
Aikuisena olen vain alkanut miettiä kumpi on lopulta tärkeämpää olla ensimmäinen tai olla elossa.
Totta tuokin, että painotettiin Scottin hyveitä muistaakseni toisella oli poneja ja toisella koiria, ja sitten oli näitä ruokajuttuja.
(En ole mikään naparetkeilyn asiantuntija, mutta siihen kyllä liittyy voimakkaasti halu valloittaa alueita, ja olla ensimmäinen ja se on sen koko homman idea :)
Joo, Scott luotti enemmän poneihin jotka sitten teurastettiin matkan varrelle, ja tämän miniatyyrin mukaan myöskään polttoöljyä ei ollut tarpeeksi reservissä...
Amundsenista ja Scottista tuli tietysti mieleen myös Brian Enon kommentti kokeellisesta musiikista ja avantgardesta, että osa siitä on vähän kuin naparetkeily, kukaan ei varsinaisesti halua oleskella Etelänavalla mutta jonkun täytyy sinnekin mennä.
Lähetä kommentti