Nyt siirrytään sitten haastavalle osastolle, kirjaan josta joistain kohdista ymmärsin jotain ja jotkin ajatukset olivat jännästi esitettyjä mutta josta huomattava osa veti niin korkealta ja kovaa yli että heikottaa.
Sinänsä osuvasti aihe ja tekijä huomioon ottaen: Dionysius Areopagita eli luultavasti jossain Syyrian tienoilla noin vuoden 500 tienoilla ja hänen nimensä ei todennäköisesti ollut Dionysius Areopagita (siitä Pseudo-etuliite), ja tämäkin teoksensa käsittelee apofaattista teologiaa, sitä että Jumala ylittää sanat ja käsityskyvyn, joten kirjailija itsekin tunnustaa että aihepiirin käsittelyssä tappio on ainoa mahdollinen lopputulos.
Minua kyllä viehättävät mystikot ja heidän ajatuksensa, niin kristilliset kuin muslimit tai vaikka buddhalaiset, ja näiden kirjoituksissa tavallaan kuuluu asiaan että aivot nyrjähtelevät ja järki ei kanna, järjen ei ole tarkoituskaan kantaa sinne minne ajatuksen kuuluu mennä. Niinpä tässäkin tapauksessa kummastus on mitä sopivin tunne ja hylkimisen sijaan ennemminkin houkuttelee palaamaan luokseen myöhemmin uudelleen, ja niin saattaa käydä myös tämän kirjan kanssa.
Tämä oli osa Complete Works -nidettä jossa on kirjailijan neljä muutakin kirjaa ja joukko kirjeitä. Luin myös esseemäisen The Mystical Theologyn, muut osat jäävät ehkä myöhemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti