Cheekin sontuudesta ja muista ominaisuuksista

Huomioitakoon tässä kohtaa että minusta politiikka ja erityisesti puolepolitiikka on syöpä, jonka leviäminen ei ole suotavaa mutta jos etäispesäkkeitä löytyy niin onhan ne hyvä huomioida.

Taannoisten eduskuntavaalien yhteydessä perussuomalaisten kulttuuripolitiikka postmoderneine tekotaiteineen ja koivu-ja-tähti-kantoineen sai suurta huomiota. Vaikka kyseinen linjaus onkin mielestäni paska, olin pakotettu arvostamaan puoluetta joka pitää kulttuuria ja sen sisältöä niin tärkeänä asiana että nostaa sen keskeiselle sijalle politiikassaan, tämä oli nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä kovin harvinaista.

Kun asiaa sosiaalisessa mediassa puitiin, kysyin tutulta Vasemmistoliiton ehdokkaalta että miksi en ole kuullut Vasemmistoliiton kulttuuripoliittisista linjauksista mitään, ja millaiset ne ovat. Sellaiset löytyi, ja keskittyivät kovasti siihen että taiteentekijöillä pitää taata riittävä toimeentulo ja korvaukset jne. Millään tavalla ei kuitenkaan ilmennyt mitä kulttuuripolitiikan kannalta on kulttuuri tai ketkä ovat taiteentekijöitä (kaikille halukkaille ei riittäviä korvauksia riittäne, tätäkin blogia kirjoitetaan harrastuspohjalta ilman valtiovallan tukea) joten tiivistykseksi nykyisen kulttuuriministerin puolueen kulttuuripolitiikasta jäi "haluamme tehdä tulonsiirtoja omille kavereillemme".

Myöhemmin, vaikka olenkin kyseisen puolueen kanssa jossian määrin samoilla linjoilla esim. sosiaalipolitiikassa, olen ollut pakotettu ihmettelemään edustettua materialistis-konsumeristista maailmankuvaa: Kokoomuksen ohella Vasemmistoliiton ajattelussa on jyrkimmin esillä että ihmisen arvo on suoraan verrannollinen yksinomaan käytettävissä olevaan rahaan. Puolueiden välillä saattaa olla jonkin verran näkemyseroja siitä miten pelimerkkien tulisi jakautua, kumpikin pyrkien kahmimaan niitä omille kannattajilleen, mutta pyhiä pelimerkkejä ei kyseenalaisteta. Konsumeristisen politiikan mukaisesti luodaan illuusio vapaudesta valita, kunhan esillä olevat vaihtoehdot varmasti ovat tarpeeksi identtisiä.

Nyt sitten kulttuuriministeri muistuttaa kulttuuriväelle ettei kannata yrittää olla eri mieltä. Ei, en usko että kulttuuriministerin kannanotto perustuu esteettisiin näkemyksiin (ja vaikka perustuisi, kannattaisi ehkä silti olla hiljaa), kun esimerkiksi sattuu nousemaan toisen puolueen kannattajaksi profiloitunut artisti. Suomen kokoisessa maassa taiteilijan taloudellinen riippumattomuus on vaikeasti saavutettavissa ja piirit ovat sen verran pienet että valtiovallalle kannattaa olla tarpeeksi myötäsukainen.

Millaista suomalainen kirjallisuus on tällaisessa ilmapiirissä? Myönnän ennakkoluuloisuuteni, mutta erityisesti "yhteiskunnallinen" kirjallisuus tuntuu lähinnä nolostuttavalta ja älyllisesti veltolta, mielisteleviä saarnoja joissa korostetaan että kyllä noiden pitäisi nyt antaa niitä pelimerkkejä meille, prosessoimattomia oksennuksia tai todistuskappaleita Toisten huonommuudesta Meihin verrattuna kun eivät ymmärrä kuinka suuri ilo ja vapaus onkaan päästä valitsemaan juoko kokista vai pepsiä (konsumerismi toki säilyen kaikissa tausta-ajatuksena koska emmehän toki halua kyseenalaistaa status quota). Aavistuksen, mutta vain aavistuksen, verran siedettävämpiä ovat abstraktit sormiharjoitukset ja muotoleikit ei-mistään ei-kenellekään.
Viihdekirjallisuuden suhteen en ole täysin menettänyt toivoani, se ei avoimesti haasta mutta sillä on kuitenkin jonkinlaisia mahdollisuuksia piilo-oveluuteen (joita harvemmin käytetään mutta kuitenkin).

Avointa sensuuria ei tietenkään ole, "sananvapaus" on "tärkeää", mutta jos ei ole oikeaa mieltä niin tervemenoa marginaaliin, muut tekijät saavat apurahat ja mediahuomion.
Joskus käy mielessä että Kike Elomaa voisi olla parasta mitä suomalaiselle kulttuurille voisi tapahtua.