Fritz Leiber - Swords Against Death

Fritz Leiberin Lankhmar-fantasiasarjan ensimmäinen osa Swords and Deviltry tuli aikoinaan luettua (englanniksi tosin, vasta myöhemmin huomasin että Vaskikirjat on sen kääntänyt), ja sen jälkeen piti myös tämä seuraava osa etsiä käsiin.

Kirjan alussa oleva kartta tuo mieleen pseudokeskiaikafantasiasarjoja vaivaavan kliseen, jos alussa on kartta niin se tarkoittaa että kirjan aikana päähenkilöt kulkevat sitä ristiin rastiin käyden joka paikassa. Klisee esiintyy myös tässä kirjassa, näppärästi se vain on hoidettu sivuilla 13 ja 14 ja muuten ollaankin sitten episodimaisemmalla linjalla (ja aika ajoin poiketaan myös annetun kartan ulkopuolelle). Kirja on nimittäin pääosin koottu aikoinaan sekalaisissa pulp-lukemistoissa julkaistuista novelleista jotka on ryhmitetty jotenkin kronologisesti etenevästi ja sekaan on heitetty pari selittävämpää lukua jotka on kirjoitettu myöhemmin ihan tätä kirjaa varten.
Sinänsä valitettava puute että ainakin tämä painos ei mainitse mitään missä lehdissä novellit on julkaistu tai minä vuonna, tämän tiedon sain etsiä muualta.

Leiberin tarinat ovat vahvasti pulp-fantasiaa, muistuttaen enemmän Robert E. Howardia, HP Lovecraftia, CL Moorea ja kumppaneita kuin eeppisempiä Tolkienia tai Lewisia.
Päähenkilöt, Fafhrd ja Grey Mouser, ovat seikkailijoita ja varkaita jotka ennemmin jahtaavat helppoa rahaa kuin pyrkivät pelastamaan maailman. Henkilökuvaus ei ole mitenkään erityisen syvällistä (vaikka ilmeisesti sarjan edetessä hahmotkin kehittyvät ja vakiintuvat) ja painopiste on toiminnassa ja värikkäästi kuvatussa fantasiamiljöössä.
Lovecraftin vaikutus näkyy vähän liikaakin tämän kirjan alkupäässä (jotka ilmeisesti ovat koko sarjan vanhimmat tarinat), näissä on kovasti kaikenlaisia Nimettömiä Kauhuja joiden pelkkä vilahtaminenkin näköpiirissä uhkaa mielenterveyttä, minkä vuoksi nämä ensimmäiset tarinat olivat edellisen osan jälkeen hienoinen pettymys, päähenkilöitämme lähinnä vietiin Ihan Kauheen jutun läpi kuin nukkeja, ja jutut myös ratkesivat suunnilleen vahingossa. Loppupuolen Claws from the Night ja Bazaar of the Bizarre olivat sitten jo paljon parempia, kuvailu ja toiminta olivat paremmin tasapainossa.

Oma hupinsa oli toki bongailla mitä kaikkea myöhemmät kirjailijat ovatkaan täältä lainailleet. Päähenkilöt Fafhrd ja Grey Mouser lienevät Eddingsin lukijoille tuttuja Barakin ja Silkin hahmoissa (joskin vähemmillä maneereilla ja antisankaruutta korostaen) ja Pratchett on kääntänyt Lankhmarin kaupungin omiin tarkoituksiinsa Ankh-Morporkiksi. Samoin klassiset fantasiaroolipelit (Dungeons & Dragons jne) ovat tyylillisesti paljosta velkaa Leiberille...
Olin kyllä myös hivenen yllättynyt Bazaar of the Bizarren varsin suorasukaisesta kapitalismikritiikistä, tällaista en olisi osannut odottaa amerikkalaisesta pulp-fantsusta 40-luvulla...
Ningauble replied: "The Devourers want only to amass cash and to raise little ones like themselves to amass more cash and they want to compete with each other at cash-amassing. (Is that coincidentally a city, do you think, Fafhrd? Cashamash?) And the Devourers want to brood about their great service to the many universes - it is their claim that servile customers make the most obedient subjects for the gods - and to complain about how the work of amassing cash tortures their minds and upsets their digestion.[...]"

Elokuun luetut

Clarice Lispector - Tähden hetki
Stella Gibbons - Cold Comfort Farm
Venla Hiidensalo - Mediahuora
Stefan Zweig - Ihmiskunnan tähtihetkiä
Anonyymi - Orkneyinga saga
Fritz Leiber - Swords Against Death

Anja Alasilta - Blogi tulee töihin
Pseudo-Dionysius Areopagita - Divine Names
Aino Kontula - Opettajan selviytymisoppi

Dorkin & Thompson - Beasts of Burden

Elokuussa on luettu paljon, enemmän tietokirjoja (laskin Zweigin ja Orkneyinga Sagan tässä kaunokirjallisuuteen, joku muu sijoittaisi ne ehkä tietokirjallisuuteen). Leiberistä kirjoitan kohta, sain sen juuri loppuun.

Alasillan kirjan nappasin kirjastosta, aiheena siinä on enemmän blogit yritysten ja yhteisöjen välineenä kuin henkilökohtaiset päiväkirjat, mutta mielenkiintoisia pointteja toki löytyi (julkaistu tosin vuonna 2009 mikä nettimaailmassa tekee siitä muinaishistoriaa, nauratti tosin siinä olevat pioneerien lausahdukset kuinka blogit ovat jo menneisyyden väline...)
 Ja Kontulan kirja tuli lukulistalle Suketuksen kirjoituksesta, en ole Kontulan kirjoja aiemmin lukenut vaikka niminä ovat tuttuja. Tämä vaikutti kiinnostavalta ja oli myös, vaikkei minulla kauheasti kontaktia koulumaailmaan nykyisin olekaan (mutta koska olemme kaikki käyneet koulua, olemme tottakai myös koulutuksen asiantuntijoita :) )

Valitsemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa

Paljon lukevalle aiheuttaa perinteisesti harmaita hiuksia yleinen kysymys että mikä sitten on se kaikkien aikojen paras kirja (samoin musiikki-, elokuva- yms harrastajat hermostuvat yhtä lailla omien alojensa samasta kysymyksestä). Itse olen ajan myötä tottunut sen verran kysymykseen että olen nimennyt mielessäni yhden tai kaksi ehdokasta tuolle sijalle ja kysyttäessä vastaan suoraan sen sijaan että alan punnita että mikä voisikaan juuri nyt olla juuri se absoluuttisesti paras kirja kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna (vinkki: yleensä kysyjäkään ei oikeasti halua kuulla laajaa esitelmää käytetyistä mittareista). Niinpä kun kysytään sanon useimmiten että kaikkien aikojen paras kirja on Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts (ja paras leffa on Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot ja paras levy on Velvet Undergroundin kolmas). En tiedä ovatko vastaukset oikeita mutta ainakaan ne eivät ole vääriä.

Amman blogissa on käynnistetty kysely kaikkien aikojen parhaasta kirjasta jossa tässä vaiheessa saa listata ehdokkaitaan sen verran kuin huvittaa (tarkempaa tietoa mitä niillä listoilla sitten tehdään saa linkistä). Taas kerran en sen kummempaa syvä-analyysiä tehnyt, laitoin peliin listan kirjoista joille olen LibraryThingissa syystä tai toisesta antanut viisi tähteä. Näitä löytyi 25 (oikeasti kirjoja oli vielä yksi lisää, Jorge Luis Borgesin novellikokoelma jota en sellaisenaan ollut lukenut mutta joka oli suosittu ja näytti sisältävän ison kasan tekijänsä parhaimmistoa), seuraavat:

Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Anton Tsehov: Kolme sisarta
Yukio Mishima: Juhlan jälkeen
Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Umberto Eco: Foucaultin heiluri
Heinrich Böll: Katarina Blumin menetetty maine
Leena Krohn: Umbra
Leena Krohn: Datura
Veijo Meri: Manillaköysi
William Shakespeare: Hamlet
William Shakespeare: Kesäyön unelma
William Shakespeare: Titus Andronicus
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Oscar Wilde: Importance of Being Earnest
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Flannery O'Connor: Everything That Rises Must Converge
Patricia Highsmith: Eleven
Josephine Tey: Miss Pym Disposes
Jeff Noon: Pixel Juice
Samuel Delany: Tales of Neveryon
Neil Gaiman & Terry Pratchett: Hyviä enteitä
Philip K Dick: Ubik
Philip K Dick: Hämärän vartija
Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat


Tietysti tässä vaiheessa heräsi kysymys että mitkäköhän noista on luettu sopivana aikana ja jos lukisin ne nyt niin olisinko aivan noin suosiollinen (hyviä nuo ovat toki kaikki, mutta nyt onkin kyse "parhaimmasta").
Ja toisaalta joitain hyvin vaikuttavia kirjoja on jäänyt listan ulkopuolelle, en nyt osaa sanoa miksi. Rajanveto on näissä aina kovin keinotekoista.
Tosin en tiedä vaikuttaisiko oikeasti jatkoäänestyksiin mitenkään jos nimeäisin tässä myös vaikkapa TH Whiten The Once and Future Kingin tai Muriel Sparkin The Prime of Miss Jean Brodien, saattaa olla että jäisivät ainoiksi maininnoiksi samoin kuin noista varmaan jokunen jää (spekuloidakseni luulen että Ylpeys ja ennakkoluulo ja Muumipappa ja meri tulevat pärjäämään hyvin, sen jälkeen menee satunnaisemmaksi, ja jos joku muu on joskus lukenut Tales of Neveryonin niin olen iloinen).
Tainaron lienee myös Krohnin paremmin pärjäävä kirja, mutta minä pidän enemmän Umbrasta ja Daturasta.

Näytelmiä on noussut listalle viisi, novellikokoelmia kolme (ja muutama rajatapaus liikkuu novellin ja fragmenttisen romaanin välimaastossa).

Genreistä joita luen dekkarit ovat aika huonosti edustettuna, Teyn lajityypin rajoja kolkutteleva teos on mukana, Highsmithin trillerinovellien ja Econ historiallis-filosofisen mysteerin toki ottaessa myös vaikutteita. Jos laatisin sitä huomattavasti pitempää "hyvien" kirjojen listaa niin tilanne olisi jo eri.

Scifiä ja fantasiaa sen sijaan joukosta löytyy, vähän itseänikin yllättäen, koska tuntuu että olen erityisesti scifistä vieraantunut pahasti, fantasiaa sentään vielä luen.

Ja sitten on tätä realistisempaa kerrontaa, joskaan mitään noista kirjoista voi tuskin pitää arkisena. Tietokirjallisuuskin jäi kokonaan nimeämättä, mutta jääköön.

Pseudo-Dionysius Areopagita - The Divine Names

Nyt siirrytään sitten haastavalle osastolle, kirjaan josta joistain kohdista ymmärsin jotain ja jotkin ajatukset olivat jännästi esitettyjä mutta josta huomattava osa veti niin korkealta ja kovaa yli että heikottaa.
Sinänsä osuvasti aihe ja tekijä huomioon ottaen: Dionysius Areopagita eli luultavasti jossain Syyrian tienoilla noin vuoden 500 tienoilla ja hänen nimensä ei todennäköisesti ollut Dionysius Areopagita (siitä Pseudo-etuliite), ja tämäkin teoksensa käsittelee apofaattista teologiaa, sitä että Jumala ylittää sanat ja käsityskyvyn, joten kirjailija itsekin tunnustaa että aihepiirin käsittelyssä tappio on ainoa mahdollinen lopputulos.

Minua kyllä viehättävät mystikot ja heidän ajatuksensa, niin kristilliset kuin muslimit tai vaikka buddhalaiset, ja näiden kirjoituksissa tavallaan kuuluu asiaan että aivot nyrjähtelevät ja järki ei kanna, järjen ei ole tarkoituskaan kantaa sinne minne ajatuksen kuuluu mennä. Niinpä tässäkin tapauksessa kummastus on mitä sopivin tunne ja hylkimisen sijaan ennemminkin houkuttelee palaamaan luokseen myöhemmin uudelleen, ja niin saattaa käydä myös tämän kirjan kanssa.

Tämä oli osa Complete Works -nidettä jossa on kirjailijan neljä muutakin kirjaa ja joukko kirjeitä. Luin myös esseemäisen The Mystical Theologyn, muut osat jäävät ehkä myöhemmäksi.

Cheekin sontuudesta ja muista ominaisuuksista

Huomioitakoon tässä kohtaa että minusta politiikka ja erityisesti puolepolitiikka on syöpä, jonka leviäminen ei ole suotavaa mutta jos etäispesäkkeitä löytyy niin onhan ne hyvä huomioida.

Taannoisten eduskuntavaalien yhteydessä perussuomalaisten kulttuuripolitiikka postmoderneine tekotaiteineen ja koivu-ja-tähti-kantoineen sai suurta huomiota. Vaikka kyseinen linjaus onkin mielestäni paska, olin pakotettu arvostamaan puoluetta joka pitää kulttuuria ja sen sisältöä niin tärkeänä asiana että nostaa sen keskeiselle sijalle politiikassaan, tämä oli nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä kovin harvinaista.

Kun asiaa sosiaalisessa mediassa puitiin, kysyin tutulta Vasemmistoliiton ehdokkaalta että miksi en ole kuullut Vasemmistoliiton kulttuuripoliittisista linjauksista mitään, ja millaiset ne ovat. Sellaiset löytyi, ja keskittyivät kovasti siihen että taiteentekijöillä pitää taata riittävä toimeentulo ja korvaukset jne. Millään tavalla ei kuitenkaan ilmennyt mitä kulttuuripolitiikan kannalta on kulttuuri tai ketkä ovat taiteentekijöitä (kaikille halukkaille ei riittäviä korvauksia riittäne, tätäkin blogia kirjoitetaan harrastuspohjalta ilman valtiovallan tukea) joten tiivistykseksi nykyisen kulttuuriministerin puolueen kulttuuripolitiikasta jäi "haluamme tehdä tulonsiirtoja omille kavereillemme".

Myöhemmin, vaikka olenkin kyseisen puolueen kanssa jossian määrin samoilla linjoilla esim. sosiaalipolitiikassa, olen ollut pakotettu ihmettelemään edustettua materialistis-konsumeristista maailmankuvaa: Kokoomuksen ohella Vasemmistoliiton ajattelussa on jyrkimmin esillä että ihmisen arvo on suoraan verrannollinen yksinomaan käytettävissä olevaan rahaan. Puolueiden välillä saattaa olla jonkin verran näkemyseroja siitä miten pelimerkkien tulisi jakautua, kumpikin pyrkien kahmimaan niitä omille kannattajilleen, mutta pyhiä pelimerkkejä ei kyseenalaisteta. Konsumeristisen politiikan mukaisesti luodaan illuusio vapaudesta valita, kunhan esillä olevat vaihtoehdot varmasti ovat tarpeeksi identtisiä.

Nyt sitten kulttuuriministeri muistuttaa kulttuuriväelle ettei kannata yrittää olla eri mieltä. Ei, en usko että kulttuuriministerin kannanotto perustuu esteettisiin näkemyksiin (ja vaikka perustuisi, kannattaisi ehkä silti olla hiljaa), kun esimerkiksi sattuu nousemaan toisen puolueen kannattajaksi profiloitunut artisti. Suomen kokoisessa maassa taiteilijan taloudellinen riippumattomuus on vaikeasti saavutettavissa ja piirit ovat sen verran pienet että valtiovallalle kannattaa olla tarpeeksi myötäsukainen.

Millaista suomalainen kirjallisuus on tällaisessa ilmapiirissä? Myönnän ennakkoluuloisuuteni, mutta erityisesti "yhteiskunnallinen" kirjallisuus tuntuu lähinnä nolostuttavalta ja älyllisesti veltolta, mielisteleviä saarnoja joissa korostetaan että kyllä noiden pitäisi nyt antaa niitä pelimerkkejä meille, prosessoimattomia oksennuksia tai todistuskappaleita Toisten huonommuudesta Meihin verrattuna kun eivät ymmärrä kuinka suuri ilo ja vapaus onkaan päästä valitsemaan juoko kokista vai pepsiä (konsumerismi toki säilyen kaikissa tausta-ajatuksena koska emmehän toki halua kyseenalaistaa status quota). Aavistuksen, mutta vain aavistuksen, verran siedettävämpiä ovat abstraktit sormiharjoitukset ja muotoleikit ei-mistään ei-kenellekään.
Viihdekirjallisuuden suhteen en ole täysin menettänyt toivoani, se ei avoimesti haasta mutta sillä on kuitenkin jonkinlaisia mahdollisuuksia piilo-oveluuteen (joita harvemmin käytetään mutta kuitenkin).

Avointa sensuuria ei tietenkään ole, "sananvapaus" on "tärkeää", mutta jos ei ole oikeaa mieltä niin tervemenoa marginaaliin, muut tekijät saavat apurahat ja mediahuomion.
Joskus käy mielessä että Kike Elomaa voisi olla parasta mitä suomalaiselle kulttuurille voisi tapahtua.

Kristian Huuhtanen - Huoneet synnyttävät huoneita

Huuhtasen kokoelma oli taas satunnaislöytö kirjastosta ilman mitään ennakkokäsityksiä.
Muutaman sivun jälkeen alkoi heräillä mielikuvia kuvataiteiden puolelta, mieleen tuli erityisesti Wassily Kandinskyn abstrakti taide: kansi vihjaa abstraktion suuntaan ja muutamalle runolle on annettu sellaisia nimiä kuin "Spekulaatio N:o 5" tai "Assimilaatio N:o 2". Sisältökin antaa samansuuntaisen vaikutelman, visuaalista muttei kovin esittävää, kielikuvia jotka melkein näyttävät joltain mutta saattavat olla näyttämättäkin.

Runoissa tuntuu liike, virtaus ja muodonmuutos. Virroista, tuulista ja sen sellaisista puhutaan usein, ja asiat muuttavat muotoaan ja sulautuvat toisiinsa amorfisesti, shakkilaudoista tulee pianonkoskettimia ja huoneet synnyttävät uusia huoneita. Toistoa käytetään kohtalaisen paljon, sana kulkee pitkin säkeitä ja purskahtelee esiin uusissa assosiaatioyhteyksissä, välimerkit heivataan aika ajoin pois ja syntaksikin venyy vaikkei murrukaan.

sinulla ei ole varaa leikkiä sen nimi on
takana se on tässä veitsen terällä missä

silmästä tuli kuuro missä leikki särkyy
siellä lennät sinisesti arasti ikuisesti

unohtamatta nimeä sen nimeämätöntä
hetkeä jota saat odottaa saat ottaa sen

omaksi siniseksi tahtoisit ilman mitään
rajaa tekemätöntä joka kestää hetken

sinussa leikkii nimetön annoit sormesi
sille annoit kaiken vallan nimettömälle

korvalle hiljaiselle joka antautuu taas
ja taas ja taas pysyt pystyssä leikissä

jossa kukaan ei voi voittaa sinistä tätä
hiljaista soljuvaa laulavaa leikkiä tätä

kaikelle antautuvaa kaiken uhraavaa
loputonta mutkaa mutkan takana tätä

hiipivää arkaa yön omaa ja sinun tätä
takovaa hillitöntä loputonta leikkiä

Orkneyinga saga

Orkneyinga-saaga on anonyymin islantilaisen (yhden tai useamman) laatima Orkney-saarten viikinkivallan aikainen historiikki vuoden 1200 tietämiltä. Se ei ala parhaalla mahdollisella tavalla, eli muusan ylistyksellä ja maailman luomisella, vaan toiseksi parhaalla, eli kuvauksella Suomen kuninkaasta. Kuninkaan kaksi poikaa Nor ja Gor lähtevät etsimään ryöstettyä sisartaan Goita, Nor maalta ja Gor mereltä, ja Nor sattuu siinä sivussa perustamaan Norjan kuningaskunnan (joka tosin hajautuu taas pienemmiksi osiksi myöhemmin mutta se on Norjan historiaa) kun taas Gor hallitsee merten saaria ja hänen jälkeläisistään sitten tulevat myös Orkneyn jaarlit.

Osa historiikista saattaa olla hivenen fiktiivistä, mutta on kyllä todettava että historiallista mielenkiintoa lukuunottamatta tämä ei ole mitenkään erityisen luettava kirja. Kirjoittaja on tosi ihastunut listaamaan henkilöiden ja paikkojen nimiä ja sotimista ja reiluun pariinsataan sivuun on pakattu noin 300 vuotta historiaa, jossa suurelta osin henkilöt jahtaavat toisiaan pitkin Pohjanmerta ja aika ajoin ihmetyttää että mistäs tämä Erlend putkahti, eikös hänet tapettu muutama luku sitten...ai, eri henkilö samalla nimellä, kiitti. Myönnän että jossain vaiheessa lukeminen meni enemmän selailuksi (ja aikoinaan kun vähän lueskelin Norjan kuningassaagoja niin ne olivat vähän värikkäämpiä ja monipuolisempia...pitäisikin joskus tarttua niihin uudestaan).
Vähän suurempaa vaihtelua tapahtumiin tuo kertomus jaarli Rongvaldin (joka siis oli eri henkilö kuin Rognvald, Rognvald tai Rognvald) matkasta Jerusalemiin. Tai runonpätkät joita mahtimiehet lausuvat dramaattisilla hetkillä (miksiköhän nykyään ei ole sellaista, Jutta Urpilainen voisi siivittää budjettineuvotteluja laatimalla muutaman säkeen tms).
Ja huvituin kyllä Rognvaldin (eri kuin edellä mainittu) sanoista pojalleen Turve-Einarille tämän lähtiessä Orkney-saarille: "The sooner you leave and the later you return, the happier I'll be." (Turve-Einarilla on sentään selkeä lisänimi, toisin kuin kirjan viidellä muulla Einarilla).

Joo. Suositellaan jos viikinkiajan Skotlanti ihan oikeasti kiinnostaa, ei oikein muuten.

Stefan Zweig - Ihmiskunnan tähtihetkiä

"Kohtalo ei anna anteeksi diletantille, että hän on kuokkavieraana tunkeutunut kuolemattomien joukkoon."

Ihmiskunnan tähtihetkiä on yhdentoista miniatyyrin sarja, jossa kuvataan historiallisia tapahtumia, inspiraation välähdyksiä, hetkessä tapahtuvia ratkaisuja tai epäröintejä. Alunperin Stefan Zweig kirjoitti näitä eri aikoina yhteensä neljätoista, joista J.A.Hollo on suomentanut saksankielisen toisen painoksen sisällöstä kaikki paitsi Dostojevskin armahdusta käsittelevän (ja viimeiset, Julius Caesarin murhaa ja Versailles'n rauhansopimusta käsittelevät ovat jääneet myös pois). Miksi näin, en tiedä.

Vanhimmasta viisikosta kirjassa olevat neljä ovat kaikki aika synkkiä. Scott ei saavuta Etelänapaa ensimmäisenä, Goethen vanhuudenajan rakkaus purkautuu tunnekuohun inspiraationa muttei juuri muuna, Johann Suter kalifornialaisena maanomistajana saattoi laillisesti olla maailman rikkain mies mutta kuoli kurjuudessa ja Napoleon hävisi Waterloossa kenraalin epäröinnin vuoksi. Myöhemmässä seitsikossa on enemmän onnistumisia, vaikka niissäkin monissa vallitsee varsin kyyninen sävy ja asiat eivät aina mene ihan niin kuin toivottiin (ylläoleva sitaatti viittaa Rouget de Lisleen, Marseljeesin kirjoittajaan), joskin toki on myös oikeita loiston hetkiä.

Tapahtumat kuvataan suoraviivaisen kronologisesti pääasiassa faktoihin nojaten (faktojen oikeellisuutta en käynyt tarkistamaan, mutta tosilta näyttivät ne joista jotain tiesin), mutta kaikkitietävä kertoja värittää sen verran että kerrontaan tulee kaunokirjallinen sävy. Leo Tolstoin kuolemaa käsittelevä miniatyyri on poikkeus, se on kirjoitettu näytelmän muotoon (mutta se onkin epilogi Tolstoin itse kirjoittamalle, keskeneräiselle näytelmälle). 

Pidin näistä. Yksittäisinäkin nämä olisivat olleet hyviä, mutta Zweig kietoo hyvin myös laajemman kokonaisuuden,  yhteistä teemaa pyöritellään monesta eri näkökulmasta, ja lukijana symppasin kovasti Johann Suteria, Cyrus Fieldiä ja muita.

Liisa Ratia - Kotikemistin reseptikirja

(kovakantisen kirjan kansipaperi on vähän kulahtanut)

Kun aika ajoin on tullut nähtyä pohdintoja lisäaineista ja kemikaaleista jota kotitaloudessa käytellään, niin ajattelin että on aika esitellä hieman vanhempi kulttiteos joka omassa hyllyssänikin majailee näppäränä hakuteoksena: DI Liisa Ratian Kotikemistin reseptikirja, julkaistu 1956 mutta suurelta osin sisältö on yhä täysin ajankohtaista.

Kirja on innokkaalle tee-se-itse-ihmiselle mitä sopivin, siitä nimittäin löytyy reseptejä mitä moninaisimpien kodin kemikaalien valmistukseen, halusi sitten valmistaa kittiä, kengänkiilloketta, mustetta, hammastahnaa tai ripsiväriä. Jos ei halua maksaa kymmenkertaista hintaa brändistä tai on huolestunut lisäaineista tai e-koodeista niin resepti esiin ja menoksi, lopputulokseen ei tule muuta kuin mitä on itse sinne laittanut (joissain tapauksissa voi toki huomata että lisäaineella on käyttöominaisuuksia parantavia vaikutuksia...)

Ja vaikka ei itse innostuisikaan tekemään asioita itse, niin kirja on silti erinomainen hakuteos joka selittää että mitä mikäkin arkikäytössä oleva materiaali oikeasti onkaan. Jokin aika sitten mietittiin Penjamin ja Henriikka Tavin kanssa että mitä hammastahna oikeasti pitääkään sisällään, ja Ratia vastaa: mitä ovat hioma-aineet, miten hioma-aineet saadaan juokseviksi ja miten tahnamaisiksi ja miksi hammastahna ei maistu saippualta.

Joissain kohdissa on tietysti hyvä jos jonkinlaiset kemian perustiedot ovat hallussa, ja muutama termi on ehkä hieman vanhentunut, mutta en tiedä onko tästä aiheesta kirjoitettu tämän jälkeen yhtä hyvää kirjaa, kannattaa siis napata mukaan jos jostain divarista tämä löytyy.

Dorkin & Thompson - Beasts of Burden

Joskus sitä päätyy ihmettelemään omaa puusilmäisyyttään.
Tätä sarjakuvaa oli kehuttu aikoinaan tahoilta joita yleensä kannattaa kuunnella, ja pari näytesivuakin olin nähnyt jotka näyttivät tosi hyviltä (paljastamatta silti oikeastaan mitään sisällöstä). Molemmat tekijät olivat tuttuja, Evan Dorkinin sarjakuvasta Milk & Cheese en ollut niin innostunut mutta pidin hyvin mahdollisena että tämä kykenisi hyvään tarinointiin, ja Jill Thompsonin piirrosjälkeä olen fanittanut pitempään ja edellämainituissa näytesivuissa näkyi että sarjassa on luvassa hyvin ilmeikkäitä koiria. Niinpä nappasin tämän luettavaksi, kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota kanteen tai takakansitekstiin (amerikkalaisissa sarjakuvissa, jos tekijät ovat tuttuja, kansien informaatioarvo sisällöstä on usein lähellä nollaa), aloin vain lukea kirjan alusta tasan sillä tiedolla että tässä sarjakuvassa päähenkilöinä on joukko koiria.

Niinpä ensimmäinen tarina koirankopista jossa kummittelee tuli luettua aika hämmästellen ja toinen tarina jossa noitasapatissa manataan demonia lisäsi hämmästelyä, ja vasta tässä vaiheessa tuli vilkaistua että joo, onhan kannessa haamuja ja musta kissa ja luurankoja ja pentagrammi, ja takakannessa mainitaan "unlikely team of paranormal investigators". Hyvä minä.

Eli lajityyppinä on siis yliluonnollinen kauhu, jossa päähenkilöinä on Burden Hillin omakotilähiön koirat (ja yksi kulkukissa) joita vastassa on kummituksia, noitia, demonisammakoita, rottakuningas, zombeiksi muuttuvia tienvarsiraatoja...tämä on juuri niin höyrähtäneen hieno kuin erikoinen asetelma lupaa, omalaatuinen huumori kuljettaa tarinaa mutta kauhussakaan ei olla säästelty (herkimpien kannattanee siis olla lukematta, suuri eläinrakkaus ei auta asiaa) ja episodimaisuudestaan huolimatta mukana on myös laajempaa tarinan kaarta ja henkilöt tulevat tutuiksi. Ja Thompsonin vesivärit ovat upeita, pelkästään ne olisivat jo hyvä syy lukea tämä vaikka tarina olisi ollut kuraa.
Jatkoa odotellessa.

Hei, seitsemän sarja -haaste on suoritettu! Mutta kyllä aion jatkaa kiinnostavista sarjakuvista kirjoittelua...

Venla Hiidensalo - Mediahuora

Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora tuli luettavakseni jokin aika sitten kun muutama kirjabloggari tyhjenteli hyllyjään, muistelin tämän saaneen varsin ristiriitaisen mutta jotenkin kiinnostavan vastaanoton joten nappasin mukaan.

Free lance -toimittaja Maria Vartiainen kirjoittaa iltapäivälehtiin pääasiassa tunteisiin vetoavia ihmissuhdejuttuja joissa uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus, ja jonkin verran myös päivänpoliittisista aiheista (nämäkin jutut vetoavat tunteisiin, uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus).
Luvut olivat lyhyitä, niitä rytmittivät Marian FB-päivitykset ja kirjoitetut artikkelit, jotka näyttäytyivät usein parodioilta mutta olivat kuitenkin hyvin tunnistettavia tosielämästä...Hiidensalon kirjoitustyyli oli hyvin sujuvaa ja lukeminen eteni helposti.

Tavallaan helppous oli kirjan ongelma: suhtaudun varsin kielteisesti iltapäivälehtiin, lööppijournalismiin, tosi-tv-ohjelmiin ja sen sellaisiin joten Hiidensalo esitteli irvokkaina sellaisia asioita jotka jo valmiiksi olivat minulle irvokkaita. Ja olen jo lukenut Vuokko Toloseni ja Maarit Verroseni, Ivana B:n ja Miss Lonelyheartsin, Katarina Blumin menetetyn maineen, Public Imagen, Star Machinen jne. Hiidensalo kilpailee kovassa sarjassa, parhaana valttinaan ajankohtaisuus mitä toki käytteleekin runsaasti sillä riskillä että kirja ei kestä aikaa kovin pitkään...

Henkilöistä ja tapahtumista tuli mieleen usein kysymys että miksi he haluavat elää noin, valituksesta huolimatta nämä takertuvat elämäntapaansa vaikka kierre veisi minne (huomasin Booksyn kommentoineen samaa). Vaikka teitä on petetty niin miksi jatkatte itsepetosta? Aloin miettiä että luenko minä nyt itse asiassa narkkarikuvausta, onko henkilöillä riippuvuus itsepetokseen vai mistä on kyse. Onko Maria Vartiainen narsistin uhri, oman itsensä? Vai sorrunko minäkin nyt "kriisi on uusi mahdollisuus"-ajatteluun, tässä tapauksessa vain "raskaan työn paine vei voimat" ja Mariasta ei tullutkaan "ehjempi"?

Mielenkiintoinen piirre kirjassa oli kuin ohimennen mutta runsaasti käytetty uskonnollinen kuvasto, syntiä ja rippiä, rukouksia ja pyhimyksiä vilahteli vähän väliä sivulauseissa vaikka niihin ei koskaan sen selkeämmin tartuttu ja Marian esimies Jorma Tikka siivoili maininnat myös toimitetuista jutuista. Tästä tuli mieleen käänteinen Miss Lonelyhearts, journalisti kokee messiaanisia harhoja mutta siinä missä toisessa kirjassa asiaa levitetään kuin margariinia, toisessa se jää jäytäväksi aavekivuksi (mielessä kävi myös että ovatko Tikan nimi ja kirjan lukuisat muut lintumaininnat viittauksia Miss Lonelyheartsin esimieheen herra Shrikeen (=lepinkäinen)).

Tämä oli parempi kirja kuin uskalsin odottaa, mutta tietty terävyys ja haastavuus siitä kuitenkin jäi puuttumaan. Yksi ongelma oli kirjan pituus, groteski tyylilajina on enemmän lyhytproosan ja pienoisromaanien heiniä ja 400 sivussa on puolet liikaa. Ajankohtaisuudet ovat kaksipiippuinen asia, ajankuvan kiinnostavuudesta saamme toki tietää vasta vuosien kuluessa ja nykylukijalle mm. tiedot media-alan paskoista työsopimuksista voivat olla valaisevia vaikka aiheita onkin taas aivan liikaa ja ne sekoittuvat bulimistikseksi massaksi.

Kirjaa on luettu useammassa blogissa, jo mainitun Booksyn ohella Salla, Jenni, Mari A, Luru, Tessa, Merenhuiske...

Stella Gibbons - Cold Comfort Farm

'Curses, like rookses, comes home to rest in bosomses and barnses.'

Cold Comfort Farm on kirjallisuusparodia jonka ensisijaisista kohteista en ole kuullutkaan, ja toissijaisistakin on vain toisen käden tietoa (Thomas Hardy, D.H.Lawrence, Humiseva harju), mutta kyllä suomalaisen maalaisrealisminkin ystävät ja viholliset saavat tästä paljon irti. Tai ainakin minä huvituin, en ihan niin paljon kuin kannen sitaatti lupaa mutta kiitettävän paljon kuitenkin.

Flora Poste on nuori nainen jonka koulutus kattaa kaiken paitsi elannonhankkimisen, ja jäädessään orvoksi lähtee pitkälle vierailulle serkkunsa luo Sussexiin, maatilalle joka huokuu rappiota, tuhoa, sykkivää naturalismia, salaisuuksia ja intohimoja...hetken tilan touhuja katseltuaan Flora, joka arvostaa järkevyyttä ja käytännöllisyyttä, alkaakin järjestellä tilan asioita paremmalle tolalle. Vähän kuin jos Maa on syntisen laulun päähenkilöksi marssisi Emma Woodhouse.

Yleensä en kauhean mielelläni lue englannin murteita foneettisesti kirjoitettuna koska niistä selvän saaminen on usein turhan hankalaa, ja goottilais-lyyrillisen liioitteleva kieli jota tässä parodioidaan ei myöskään yleensä helpota, mutta Gibbons onnistui pitämään tekstin hyvin luettavana. Jopa keksiessään omia sanoja: jos lukijan tarvitsee tietää mitä on sukebind tai mollocking niin tämä käy ilmi.
Journalismitausta epäilemättä helpottaa, kirjailijan esipuheesta: "The life of the journalist is poor, nasty, brutish and short. So is his style. You, who are so adept at the lovely polishing of every grave and lucent phrase, will realize the magnitude of the task which confronted me when I found, after spending ten years as a journalist, learning to say exactly what I meant in short sentences, that I must learn, if I was to achieve literature and favourable reviews, to write as though I were not quite sure about what I meant but was jolly well going to say something all the same in sentences as long as possible."

Clarice Lispector - Tähden hetki

En tiedä.