*laittaa John Wesley Hardingin soimaan*
Suhtaudun tuoreen nobelistin voittoon varsin ristiriitaisin tunnelmin. Olen joskus aiemmin kirjoittanut tännekin, että vaikka arvostankin paljon hyviä laulajia, en kovin helposti kuuntele sanoituksia, laulaja voi laulaa ihan mitä vaan, joten musiikki jonka arvo perustuu erityisesti sanoituksiin muiden osa-alueiden pettäessa jää helposti tekemättä vaikutusta.
Mistä pääsemme suuresti arvostettuun Bob Dylaniin. Olen musiikillisen yleissivistyksen puolesta kuunnellut useitakin levyjään, pikaisesti laskien 16, koska musiikki on sopivasti passiivisempaa nautittavaa jotta sitä voi soittaa vaikkei siitä niin paljoa välittäisikään. Ja Dylanilla saattaa olla vaikka kuinka hienot sanoitukset mutta koska laulajana on jokseenkin mitätön ja muutenkin musiikillisesti useimmiten tylsä niin suurin osa kehutuistakin klassikoista ei juuri hetkauta, voisin kirjaimellisesti luetella aika monta sataa levyä joita kuuntelisin mieluummin kuin Freewheelin' Bob Dylania tai Bringing It All Back Homea.
Perinteiseen tapaan aikalaismerkitys ei niin suuresti merkitse, oli artistina kuinka mullistava tahansa. Dylan on eittämättä vaikuttanut enemmän tai vähemmän isoon joukkoon parempia singer/songwritereita (noin pikaisesti alkua luetellen Karen Dalton, Nico, Hector, Leonard Cohen, Patti Smith...) mutta samoin myös isoon joukkoon huonompia (Daltonia lukuunottamatta sähköistymistä edeltävän folkin merkittävimmät tuotokset ovat nämä kaksi). Lisäksi Dylanin merkitys "autenttisuuden" ja vakavuuden korostamisessa populaarimusiikissa ja rockismin syövässä on niin suuri, että laajemman vaikutuksen on vaikea nähdä jäävän plussan puolelle (tosin Dylan on tehokkaasti provoillut fanejaan, mistä kiitos).
Mainitsen nyt kuitenkin kuulemistani parhaat levyt, ja kuten mainittu, arvonannon pohjana on enemmän musiikki kuin sanoitukset.
1) John Wesley Harding. Tämän olen katsonut jopa omistamisen arvoiseksi. 'All Along the Watchtower' saattaa olla Hendrixin versiona kuuluisampi, mutta alkuperäinenkin on ehdottomasti Dylanin parhaita kappaleita, ja on tässä muitakin hyviä.
2) Highway 61 Revisited. Tässä ovat ne kappaleet jotka kilpailevat 'All Along the Watchtower'in kanssa.
3) Oh Mercy. Myöhemmästä tuotannostaan muistan tämän positiiviseksi yllätykseksi, ei yksittäisiä huippuja mutta tasapainoinen levy.
4) Nashville Skyline. Dylanin leppoisa kantrilevy, tuotantonsa sympaattisinta osastoa koska ei ota itseään kauhean vakavasti.
5) Blonde on Blonde. Kuten niin usein, on tällä tuplavinyylillä piilossa parempi yhden vinyylin levy.
Kiinnostuneena jään myös odottamaan, josko saisimme nyt lisää Dylan-suomennoksia, olemassaolevista tuli tämä mieleen.
*levy päättyy, laittaa seuraavaksi Obituaryn World Demisen soimaan*
8 kommenttia:
Sinä olet rehdisti sitä mieltä, että laulujen sanoitukset vetoavat sinuun ensi sijassa hyvissä lauluissa. Sitä mieltä aika monet ovat nähdäkseni olleet, muistan yhden yleisön edessä kuvatun Runoraati-ohjelmankin, jossa kaikki tulivat yksimielisesti siihen tulokseen, että laululyriikka ei ole mitään runoutta. En usko olevani väärässä väittäessäni, että sitä mieltä siinäkin tv-ohjelmassa oltiin. Minä olen ollut vuosikaudet eri mieltä tästä asiasta. Tuntuu silti aika naurettavalta, jos tarvitaan joku Ruotsin komitea vahvistamaan, että on niissä rock-sanoituksissa jotain ihan kirjallisuudeksi kelpaavaakin.
En viitsi marista pitempään, kun ei tämä nyt tainnut varsinaisesti tekstisi aihe olla.
Riippumatta siitä kuinka paljon pitää tai ei pidä Dylanin lauluista ja musiikista, tämä palkinto tahtomattaankin kuvastaa nykyhetkeä, jossa varsinaisen kirjallisuuden (kaunosemmoisen) merkitys hiipuu ja sen (hiipumisen) tunnustamista viivytetään tämmöisillä tempuilla, missä kirjallisuuden kenttää laajennetaan ja ja toivotaan että tämäkin, poplyriikaan "hyväksyminen" kirjallisuudeksi palauttaa kirjojen pariin niitä paenneet ja pakenevat.
Mutta laulujen kuunteleminen ei tuo yhtäkään lukijaa kirjojen pariin, sillä eihän laulujen kuunteleminen ole lukemista. Yhtä vähän uusia kirjanlukijoita tuo Helsinkiin rakennettava keskustakirjasto, koska sinnekin kaavaillaan niin paljon kaikkea muuta "viihdyttävää" kuin aitoja kirjoja hyllyissään. Nyt voi porukka hyvällä omallatunnolla kuunnella "iskelmiä" ja pitää itseään kirjallisuuden ystävänä ja harrastajana!
Kenties Nobel-lautakunta seuraavaksi "laajentaa" kirjallisuuspalkinnon kenttää palkitsemalla jonkun pelintekijän, sillä onhan niissäkin "tarina". Vai mitä?
Ei noinkaan, vaan että en juuri kiinnitä huomiota sanoituksiin milloinkaan jos en oikein kovasti yritä, tai jos en mene erikseen lukemaan sanoituksia jostain, korkeintaan tajuaa jotain yksittäisiä fraaseja (aina silloin tällöin joku muukin sanoo samaa, ehkä tämä on joku outo häiriö).
Hyvä puoli tuossa on että voin varsin helposti kuunnella musiikkia mistä päin maailmaa tahansa, sanoituskielellä tai laadulla ei ole väliä kunhan musiikki toimii ja laulajalla on muuten hyvä äänenkäyttö, ilmaisu jne.
Huonompi on sitten että artistit joiden teho perustuu nimenomaan sanoituksiin taas eivät niin toimi, kuten tämä Dylan. Suurempi ongelma on esim. hiphopissa, joka musiikkina kiinnostaa mutta jossa on aika hyödytöntä seurata kritiikkejä tms. mitä yleinen mielipide nostaa hyväksi ja mitä ei, kun kuuntelen sitä musiikkia niin eri perusteilla, kun sanoitusten laatu on yleensä niin keskeinen asia arvostuksessa.
Samoin minulle tulee usein yllätyksenä että jokin kappale haukutaan koska sanoitus on misogynistinen, rasistinen tms kun en minä ole kiinnittänyt lainkaan huomiota asiaan...
Jotain poikkeuksia on, jolloin yleensä artikulaatio tulee varsin kirkkaasti esiin ja laulu on miksattu niin selväksi että jopa minäkin sitä päädyn kuuntelemaan. Suomalaisessa populaarimusiikissa näin onkin tehty aika paljon (ilmeisesti myös ranskalaisessa, jos ymmärtäisin paremmin puhuttua ranskaa) mutta englanninkielisessä se on harvinaista (poikkeuksia on, ja esim. Leonard Cohenia arvostan myös sanoitusten perusteella).
Näin suomalaisittain sanoituksille laitetaankin paljon painoa, täällä on myös levytetty suhteellisen paljon laulettua runoutta ja vastaavasti täällä ei kovin löysillä sanoituksilla taida pärjätäkään (vertaa vaikka jotain Twist and Shoutia mihin tahansa suomalaiseen kappaleeseen), ja toisaalta on suht lähellä vielä kansanrunouden määrät, joka oli nimenomaan laulettua runoutta, eli sanoisin että täällä runouden ja laululyriikan suhde on harvinaisen epämääräinen.
Ennemminkin korostaisin osin vastakkaista näkökulmaa, hyvän laululyriikan ei tarvitse olla hyvää runoutta. Twist and Shout, Yakety Yak, Tutti Frutti ja Surfin' Bird ovat kaikki erinomaisia sanoituksia, ja myönnän että oli yllätys kun olin fiilistellyt This Girl's in Love With You -kappaleen parissa ja sen jälkeen käynyt lukemassa sanat (koska enhän minä niitä kuule), ne ovat täysin banaalia höttöä ja muuttuvat merkityksellisiksi vasta kun joku ne laulaa.
Samoin symppaan esim. Chrisse Johanssonin tapaa tehdä käännösiskelmiin sanoituksia, koska niissä keskityttiin siihen miltä sanat kuulostivat, merkitykset olivat toissijaisia...
Ehdin toisaalla jo spekuloida, että onko luvassa kirjallisuuden sisällä osa-alueiden välillä mullistus, ehkä runous nouseekin taas kirjallisuuden keskeiseksi osaksi koska se taipuu hyvin ääneen ja lavaesitykseen ja sitä voi lukea myös lyhyempinä pyrähdyksinä, ja proosa ja romaani siirtyvät marginaalisemmiksi kirjallisuuden lajeiksi. Paluu aikaan ennen 1700-lukua.
Ai niin, pitää mainita että olenhan minä myös kirjoittanut bloggauksen yhden laulun sanoituksesta (joka tosin edustaa Brill Building -tyyppiä jonka Dylan aikanaan lakaisi sivuun, minusta valitettavasti). http://hdcanis.blogspot.fi/2014/03/ellie-greenwich-jeff-barry-train-from.html
Tuosta tulee mieleen, että jos tai kun kehitys kehittyy mainitsemaasi suuntaan (paluu entiseen, aikaan ennen "romaania") niin se voi todellakin johtua siitä, että romaanin lukeminen vaatii liian paljon keskittymistä yhteen asiaan eikä sellainen näytä nykyihmiselle nykykulttuurissa sopivan tai maistuvan. Kun ollaan koko ajan on-line, siihen ei sovi off-line tyypinen toiminta, esimerkiksi romaanin lukeminen.
En ole tuota tulosta mieltänyt vielä. Enemmänkin huokasin raskaasti että keneltä tuo poissa, kun hiekka valuu tiimalasissa koko ajan ja joidenkin osalta liian nopsaan. Toisaalta minulle on ihan samaa, kuka palkinnon saa, jos se ei ole P.H.
No, jokainen palkinto jää aina jakamatta kaikille muille.
Tämän alkuperäisen bloggauksen jälkeen olen seurannut runsaasti keskustelua, ja siihen itsekin siellä täällä osallistunut. Ja kun niin monelle tuntuu olevan vaikeuksia sulattaa sitä asiaa joka minulle on lähinnä itsestäänselvyys siinä määrin etten bloggauksessa kysymystä edes viitsinyt käsitellä, että laulujen sanoitukset kuuluvat runouden piiriin (osa perustuen enemmän toisten taidelajien estetiikkaan mutta kuitenkin), niin epäilykset ovat hälvenneet: minusta Bob Dylanin palkitseminen oli erinomainen ratkaisu.
Lähetä kommentti