Näitä "olen ehkä kuullut tästä jotain"-löytöjä männäsyksyn kirjamessuilta, Leonid Andrejev on myös näitä kakkos-kolmoskaartin venäläisiä klassikoita, 1900-luvun vaihteesta eli mm. Tsehovin aikalainen (ja kuoli Terijoella 1919, eli neuvostoliittolaiseksi ei tullut). Tuolla wikilinkissä näkyy että teoksia suomennettiin näköjään aika paljonkin kirjailijan omana aikana, myöhemmin vähemmän mutta tämä Juhani Konkan suomennos on julkaistu vuonna 1957.
Kirja kuvaa seitsemää vankia, jotka odottavat vankilassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Viisi näistä on vallankumouksellisia anarkisteja jotka suunnittelivat ministerin murhaa, kolme miestä ja kaksi naista, ja muut kaksi taas ovat tehneet ryöstömurhan, toinen yhden, toinen ilmeisesti useita.
Kullakin henkilöllä on omaa historiaansa ja luonteenpiirteitään, kukin myös reagoi vankeuteen ja lähestyvään kuolemaan omalla tavallaan, samalla kun läpikäydään joitain muodollisuuksia ja lopulta kuljetaan hirttopaikalle.
Romaani on varsin tiivis ja karu, vankilan ulkopuolista maailmaa kuvataan viitteellisesti. Andrejev ei mitenkään kauhean monitahoisia psykologisia kuvia luo, enemmän hahmot ovat arkkityyppejä, ja kiinnostuksen kohde on lähestyvän kuoleman odotuksen kokemus. Ja, no, kirjan nimi kertoo jo miten se päättyy.
Pikaisesti vilkuilin mainintoja muustakin tuotannostaan, näköjään Andrejev on keskittynyt voimakkaisiin tunnekokemuksiin ja hieman groteskeihin, synkkiin aiheisiin. Mikä sinänsä kyllä kiinnostaa, pitäisiköhän vaikka Punainen nauru tai jokin käydä kärkkymässä jostain (ai, sen ainoaa kappaletta ei ainakaan lainata Pasilan kirjavarastosta).
Tämä on hurjaa ja tolkutonta. Kuolema odotteli lähellä, mutta täällä nousi esiin jotakin pikkumaista, tyhjänpäiväistä, tarpeetonta, ja sanat rätisivät kuin kuivat pähkinänkuoret jalkojen alla. Ja miltei itkien - surusta, siitä ikuisesta väärinymmärtämisestä, mikä läpi elämän oli erottanut muurina hänet läheisistä omaisistaan ja joka nyt näinä viimeisinä, kuolemaa edeltävinä hetkinä mulkoili villisti omilla pienillä typerillä silmillään - Vasili huudahti:
- Koettakaa nyt ymmärtää, että minut hirtetään! Hirtetään! Ymmärrättekö sen vai ette? Hirtetään!
- Et oisi koskenut ihmisiin, niin sinua ei..., huusi muori.
- Hyvä Luoja! Mitä tämä tällainen on? Eihän tällaista tapahdu edes eläinten kesken! Olenko minä poikanne vai en?
5 kommenttia:
Yhden novellin olen lukenut Andrejevilta, senkin nimi on "Mies, joka aikoi varastaa", joten rikos lienee ollut hänelle tärkeä aihe.
Täysin kirjoittamaton lehti minulle, mutta luin wikipedian sivun. Kiinnostava bloggaus.
Rikos lienee usein esillä samoin kuin muut ihmismielen nurjemmat puolet (tuo mainitsemani Punainen nauru on ilmeisesti ekspressiivinen sotakuvaus)
Onpa hieno tuo viimeinen lainauksesi, vaikuttavaa.
Tuosta saa näytteen yleisestä tyylistä. Vasili on siinä tapaamassa äitiään (isä ei vaivautunut tulemaan paikalle).
Lähetä kommentti