Tammikuun luetut

Erri de Luca - Vasemmalla ylhäällä
Elizabeth Bowen - To the North
Kobo Abe - Beyond the Curve
L.M.Montgomery - Runotyttö maineen populla
Ellen Kushner - Thomas Riiminiekka
Khariton - Kallirhoe
I.Grekova - Leskien laiva
C.J.L.Almqvist - Käy laatuun
Comtesse de Ségur - Les malheurs de Sophie
Francois Mauriac - Myrkyttäjätär

Anssi Orrenmaa - Pirkan kielletyt niksit
Esko Miettinen - Velhon uskontunnustus
Stanley Fish - How to Write a Sentence: And How to Read One
Thomas Merton - Ajatuksia yksinäisyydessä

Osamu Tezuka - Buddha (loppuun)

Tammikuun lukemiset ovat olleet runsaita joskin kirjatkin ovat olleet lyhyitä, perinteiseen tapaan pienoisromaanit ovat olleet suosiossa. Ja tietokirjatkin olivat varsin joutuisia.
Lisäksi tuli äänestettyä Blogistanian kirjapalkinnoissa ja pohdittua kirjallisuuden representaatiota (ja muualla aika paljon sananvapauden käsitettä ja toteutumista...)

Kirjallisuusretki Pohjoismaihin -haasteen minimivaatimus on täytetty (yksi kirja Ruotsista ja Islannista) mutta lisää voin luvata tulevaisuudessa. Elämäkertahaastekin on korkattu, ja parastaikaa on kesken ensimmäinen osuma Sateenkaarihaasteesta...lisää näistä tuolla ylhäällä olevalla Kirjahaasteet 2015 -sivulla.

	mies	nainen	muu
englanti	60	52	1	113
suomi	39	30		69
ranska	19	6	1	26
japani	21	4		25
italia	22			22
saksa	13	1		14
ruotsi	7	5		12
venäjä	7	1		8
espanja	6		1	7
tsekki	6			6
islanti	1		2	3
viro	2			2
norja	2			2
unkari	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
	215	103	11	329

Francois Mauriac - Myrkyttäjätär

Kolmas lukemani Mauriac, ja ilmeisesti yksi kirjailijan arvostetuimmista teoksista jonka nimihenkilö Thérèse Desqueyroux on kuulemma esiintynyt myöhemmin myös parissa novellissa, joita ei tässä Anna-Liisa Sohlbergin suomennoksessa kuitenkaan ole mukana.

Kirja avautuu oikeudenkäynnillä jossa Thérèse vapautetaan syytteestä miehensä Bernardin myrkytysyrityksestä tämän arsenikkipitoisella lääkkeellä: jutussa on paljon epäselvyyksiä mutta kun Bernard todisti vaimonsa puolesta niin näiden annettiin olla...
Tämän jälkeen siirrytään Thérèsen omiin muisteloihin myrkytystapausta edeltäviltä ajoilta, henkisestä erityislaatuisuudesta (ainakin kuvitellusta sellaisesta) ankean poroporvarillisessa ympäristössä, avioliitosta joka on kaikille osapuolille taloudellisesti hyödyllinen muttei kovin miellyttävä, ja sitten myrkytysyritykseen...ja kirja jatkuu sitten tapauksen seuraamuksilla ja mitä sitten tapahtui.

Aikaisempien lukemieni Mauriacin kirjojen tapaan kirjaa kansoittaa varsin epämiellyttävien henkilöiden kavalkadi, jotka kuvataan kyllä inhimillisinä mutta myönteisiä henkilöitä joihin haluaisi samaistua saa hakea (yhteistä on myös että kirja päättyy ambivalentin positiiviseen sävyyn, Mauriac on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostunut paitsi motiiveista myös pelastuksesta).
Huomionarvoisin piirre kirjassa on se, että pitkällisestä pohdinnasta huolimatta Thérèse ei loppujen lopuksi pysty selittämään vaikuttimiaan itselleen saati sitten muille, ei ole selvää vastausta mistä kaikki alkoi tai miksi Thérèse yritti myrkyttää miehensä: ei dramaattisia käännekohtia jossa kaikkitietävä kertoja osoittaa että nyt ja siksi se tapahtui.
Tämä motiivien epämääräisyys, kertojanääni ja kirjan elokuvamainen rakenne (kirja ilmestyi alunperin 1927 ja Mauriac kuulemma myönsi mykkäfilmien vaikutteet kirjalle) ovat aikoinaan nostaneet kirjan arvostusta mutta samalla on todettava että kirjan ansioiden keskittyminen kerrontaan myös vanhentaa teosta, kun hyviä ratkaisuja päätyvät käyttämään muutkin...siitä syystä en niin suuresti jaksanutkaan innostua tästä kuin Käärmesolmusta tai Täydellisyyden kudoksesta. Erinomaisen luettava tämä toki oli.

Ja tuntemattoman kuvittajan päheän näköinen kansi ansaitsee toki kiitoksen. Kannen nainen näyttää aika lailla Veronica Lakelta, parin vuoden takaisessa elokuvasovituksessa nimiroolin veti Audrey Tautou.

Comtesse de Ségur - Les malheurs de Sophie

Kyselin jokin aika sitten toisaalla joitain vinkkejä ranskalaisista suosituista lastenkirjoista ja joitain nimiä sainkin. Osa oli jo ennestään tuttuja (mm. muutama sarjauvaklassikko jotka Suomessakin ovat suosittuja) mutta mainittiin myös tämä Comtesse de Ségur joka ei ehkä nykyään ole enää suosionsa huipulla mutta ilmeisesti kuitenkin eittämätön klassikko.

Kirja on julkaistu alunperin 1858 ja sille on myös kaksi jatko-osaa: tyyliltään se on varsin episodimainen, kertoen ilmeisen hyvin toimeentulevan  perheen nelivuotiaan Sophie-tyttösen monenlaisista sattumuksista. Sophien ikä oli lähinnä hämmentävä, toisaalta lapsellisuus näkyi mutta toisaalta oli vaikea uskoa että nelivuotiaan annettaisiin seikkailla näin vapaasti (edes kuusivuotiaan serkkunsa Paulin seurassa).

Heti ensimmäisessä luvussa aloin kohitella kulmiani, kun Sophie saa uuden nuken ja, no, meno sen kanssa on huomattavasti epäsentimentaalisempaa kuin vaikka Toy Story -elokuvissa (toisessa luvussa nukelle vietetään hautajaiset koska se on leikkien jälkeen niin pahoin kärsinyt, hautajaisissa kaikilla osallistujilla on kuitenkin tavattoman hauskaa).
Tätä seuraavat luvut menevät suurin osa aika yksinkertaisella kaavalla: Sophie ei tottele tai käyttäytyy muuten huonosti ja sitten saa kärsiä ja hävetä. Joidenkin tapahtumien mahdollisuutta hieman ihmettelin (mutta FB-kaverit vahvistivat mm. että hevosen puremasta voi tulla verta vuotava haava, samoin oravan) ja kulmien kohottelu lisääntyi kun eläinkuolleisuus alkoi nousta varsin merkittäväksi: tuota purevaa hevosta lukuunottamatta jokainen eläin joka tarinoissa esiteltiin kuoli, ja niitä oli aika paljon. Kirjaa ei siis voi mitenkään suositella kovin eläinrakkaille ja/tai herkille lukijoille...

Olen varmaan joskus aiemmin maininnut huomion että kun puhutaan eri maiden kirjallisista kulttuureista niin lastenkirjallisuus usein jätetään mainitsematta ja yhdessä kulttuuripiirissä suositut lastenkirjat voivat olla täysin tuntemattomia muualla. Tämä siitä huolimatta että suosituimpien lastenkirjojen penetraatio kulttuurissa voi olla hyvinkin huomattava, suurempi kuin millään muulla kirjalla: jos kirjaa luetaan paljon kouluissa tai päiväkodeissa tai se on muuten suosittu, todella suuri osuus ikäluokasta tuntee kyseisen kirjan, ja klassikko-ryhmässä näitä ikäluokkia on useita. Lastenkirjat sekä kertovat kulttuuristaan että muovaavat sitä, ehkä voimakkaammin kuin mitkään muut kirjat (ja ne kummittelevat muussa kirjallisuudessa viittauksina, parodioina, teemoina yms. Wiki mainitsee Sophien päätyneen mm. Nabokovin tuotantoon...)

Tästä syystä minä tämänkin kirjan halusin lukea: juoni, henkilöt tai kirjallinen tyyli ei sinänsä niin paljoa kiinnostaneet (vaikka myönnetään, yltiöimpulsiivinen ja ah-niin-tottelematon Sophie oli yhtäaikaa ärsyttävä ja kiinnostava hahmo). Sen sijaan aloin pohtia laajemminkin ranskalaisen kirjallisuuden, sarjakuvat mukaan lukien, lapsikuvaa.
Verrokkeina löytyy vaikka Pikku Nikke, Titeuf, Quick & Flupke, Pikku Piko ja niin edelleen...tuntuu että ranskalaiset suosivat jonkinlaista "pikku idiootti"-tyyppiä: lapsia jotka ovat todella ajattelemattomia ja tekevät kaikenlaisia tyhmyyksiä (ja saavat usein kärsiä seurauksista tai saada muut kärsimään). Toisaalta lapset tuntuvat saavan kohtalaisen paljon vapauksia, toisaalta heitä ei todellakaan oteta millään tavalla vakavasti.

Kontrasti on erityisen raju anglo-amerikkalaisiin rationaalilapsiin jotka ratkovat rikoksia ja pelastavat aika ajoin maailman (Viisikko, Harry Potter jne jne) tai ovat vähintään filosofisia pikkuaikuisia (Tenavat). Aikoinaan luin amerikkalaisten kommentteja siitä kuinka hankala ja outo Titeuf oli, kun ei moista räävitöntä hölmöilyä oltu nähty edes Bart Simpsonilta, vaikka tunnustettiinkin että kyllä, oikeasti pienet lapset muistuttavat enemmän Titeufia kuin vaikka Jaska Jokusta...
Toisaalta ranskalaisessa seikkailuperinteessä seikkailijat ovat yleensä aikuisia (Tintti, Piko ja Fantasio, Asterix, Tim ja Tom, Yoko Tsuno jne) joskin lukija voi ajoittain ihmetellä kuinka vapaita nämä ovatkaan joistain normaaliin aikuisen elämään liittyvistä piirteistä (ja ajoittain tehdä myös pitkällevietyjä johtopäätöksiä).

Pohjoismaisissa kirjallisissa lapsissa on ehkä hieman samaa realistista ajattelemattomuutta ja kohellusta kuin ranskalaisissakin, vaikka useimmiten ei ehkä niin pitkälle vietyä (dekkariperinteen Sivar Ahlrudin Etsiväkaksosetkin ovat aika koheltajia Viisikkoihin yms verrattuna) ja tuntuisi että näihin Peppeihin, Eemeleihin, Pikku Myihin, Tatuun ja Patuun yms sisältyisi myös enemmän ihailua: lapsuuden spontaaniutta, nonkonformismia ja oman pään mukaan tekemistä pidetään positiivisempina piirteinä.
Jos lähtökohdat ovat samat niin onko ranskalaiselle kulttuurille lapsuus eräänlainen sairaus josta pitää oppia pois sivistyneen yhteiskunnan jäseneksi, kun taas pohjoismaissa lapsuus nähtäisiin enemmän sopeutumattomuuden ja nonkonformismin ylläpidettävänä kipinänä kuten metsäläisille sopiikin? (joo, törkeää yleistystä, siksi tuollaista pohdintaa onkin hauska tehdä)

Blogistania-äänestys

Tässä blogissa luetaan varsin vähänlaisesti uutuuksia, joten osallistuminen näihin Finlandia-, Globalia-, Tieto- ja Kuopus-äänestyksiin jää aina lähes olemattomaksi.

Mutta tänäkin vuonna osallistutaan yhden äänen voimalla Globalia-äänestykseen. Annan kolme pistettä

William March: Komppania K

-kirjalle, yhdelle viime vuoden paremmista lukukokemuksista.

Osamu Tezuka - Buddha

Mangan ehkä tärkeimmän tekijän Osamu Tezukan sarjoja olen jonkin verran lueskellut aiemminkin, nyt sitten tartuin yhteen ehdokkaaseen tekijän magnum opukseksi (muitakin ehdokkaita on), Buddha-sarjakuvaan jossa esitellään Siddharta Gautaman elämä ja keskeiset opetukset. Ja olihan tämä loistava.

Sarja on julkaistu englanniksi kahdeksassa osassa (viimeisen kansi yllä), kunkin niteen pituus siellä 400 sivun tienoilla joten koko tarina on sellaiset 3000 sivua pitkä, ja mittaan sopivasti tyyli on häpeilemättömän eeppinen: kuvaavaa on että prinssi Siddharta syntyy vasta ensimmäisen osan lopussa, kerronta polveilee moneen suuntaan, varsin perinpohjaisesti käsitellään mm. maailman jossa Siddharta eli todellisuutta, erityisesti kastilaitosta, ja lukuisien muidenkin henkilöiden elämänvaiheet tulivat käsitellyiksi (ja monella näillä olikin tärkeä rooli tarinassa, mm. Tatta, Devadatta ja Crystal Prince olivat mukana sarjan alusta loppuun...)

Ilmeisesti tästä saisi vähän enemmän irti jos tuntisi ennalta vähän paremmin prinssi Siddhartan elämän vaiheita, Tezuka ei kuitenkaan niin paljoa selittele ja ilmeisesti suuri osa niistä muista henkilöistä on yleisesti tunnettuja vaikka Tezuka olisikin päättänyt esittää nämä omalla tavallaan (ja luultavasti keksinyt myös itse joukon henkilöitä ja tapahtumia). Eipä silti, hyvin tätä pystyi seuraamaan myös niillä vähäisillä tiedoilla joita koulun uskontotunneilla on aiheesta saanut...

Joitain lukijoita saattaa häiritä Tezukan varsin karikatyyrimäinen piirrostyyli ja outo huumori jossa mm. harjoitetaan paljon metaviittauksia ja viljellään anakronismeja, ja erityisesti voimakkaat siirtymät hönökomedian ja tragedian välillä (ylläolevassa kannessa Buddha oli aiemmin saanut aikaan rauhan Kosalan ja Kapilavastun välillä, mutta ei pystynyt katkaisemaan koston kierrettä jonka seurauksena lopulta kaikki Kapilavastun asukkaat tapetaan...).
Tavallaan huumoria ja karikatyyrejä tarvitaan tasapainottamaan sarjan lukuisia synkempiä sävyjä, joitain tapahtumia ei voisi mielekkäästi esittää niin suoraan realistisesti (tai silloin ne olisivat saaneet liikaa mässäilyn sävyjä ja näin siirtäneet tarinan fokuksen toisaalle).
Ja Tezukan tapa käyttää anakronismeja on kiinnostava, koska usein niillä on kerronnallinen funktio. Joissain tapauksissa kyseessä on "lampshade hanging", arvataan että lukija tekee jostain tapahtumasta jonkin epäasiallisen assosiaation joten tehdäänkin se assosiaatio itse, jolloin lukijan ei tarvitse jäädä märehtimään asiaa (esim. tässä osassa eräs kohtaus muistuttaa erästä kohtausta E.T.-filmistä, joten sarjaan laitetaan henkilö sanomaan se ääneen).
Toinen idea on käyttää anakronismeja ikoneina: jos jostain ohimenevästä seikasta halutaan tuoda ilmi mikä se on, voidaan realistinen ilmiö korvata jollain nykyaikaisella tunnistettavalla käsitteellä. Esim. jos pitää kertoa jonkin henkilön terveydentila niin ei esitellä jotain henkilöä kuninkaalliseksi henkilääkäriksi vain sitä varten että tämä voisi todeta prinssin olevan hyvin sairas, lämäistään vain yhteen ruutuun modernin lääkärin näköinen tyyppi valkoisine takkeineen ja stetoskooppeineen toteamaan että prinssi on hyvin sairas. Tai jos pitää kertoa lukijalle että jokin paikka on merkittävä paikalliskeskus, laitetaan henkilö vertaamaan sitä New Yorkiin, Pariisiin ja Tokioon.

Kun lukija saadana hyväksymään tuollaiset outoudet osaksi tyyliä, ne notkeuttavat huomattavasti tarinankerrontaa, ja tarinankerronnassa Tezuka on mestari. Ja tämä sarja on erinomainen osoitus aiheesta.


Osallistun tällä teoksella Reetan Elämäkertahaasteeseen.

C.J.L.Almqvist - Käy laatuun

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen johdosta kävin hieman seikkailemassa LibraryThingin sokkeloissa etsien mahdollisesti kiinnostavia skandinaavikirjoja. Tämä oli yksi esille tullut, ruotsalainen klassikko 1800-luvulta joka löytyi myös Alku Siikaniemen suomennoksena (vuodelta 1919) Pasilan kirjavaraston uumenista. Helsingin maalaiskunnan kantakirjaston leimoilla ja tällä lainausohjeella varustettuna.

Carl Jonas Love Almqvist esitellään kirjan alussa ruotsalaisen romantiikan edustajaksi, vaikuttajina saksalaiset romantikot Goethe, Novalis jne. mutta tuotannossaan on tärkeässä osassa myös yhteiskuntakriittisyys, luonnollista maalaiselämää ihannoidaan, ylempiä luokkia halveksitaan jne. Almqvist oli ilmeisen ristiriitoja herättänyt henkilö voimakkailla mielipiteillään mutta ilmeisesti kirjailijalaatunsa nautti arvostusta myös silloin kun ei oltu samaa mieltä (ja ihailijoihin kuului mm. Runebergit Johan Ludvig ja Fredrika).

Tämä pienoisromaani on yksi huomiota herättäneistä teoksista. Tarina alkaa Tukholmasta lähtevästä laivasta, jossa kerantti Albert huomaa nuoren epäkonventionaalisen naisen josta ei oikein ota selvää mikä tämä on, neiti vai neitsy (tässä on ilmeisesti ero), ja kun matka jatkuu niin Albert tutustuu paremmin tähän lasimestarin tyttäreen Sara Videbeckiin, varsinkin kun matkasuunta Västergötlantiin on yhteinen.
Albert ja varsinkin Sara on kuvattu kiinnostavasti ja näiden välillä syntyy kiinnostava jännite, kun Albertin romanttiset mietteet törmäävät Saran varsin tiukkaan käytännöllisyyteen: Sara on tottunut pärjäämään ja on tietoinen omasta arvostaan ja itsenäisyydestään eikä epäröi tuoda sitä esille. Keskustelu kääntyy myös käsittelemään avioliittoa, jota Sara vastustaa, ihmisten yhteiselämän kun tulee perustua rakkaudelle ja vapaudelle eikä lain ja muodollisen avioliiton kahleelle.

Toisaalta tässä on kiinnostavia feministisiä ulottuvuuksia, mutta toisaalta en voi välttyä ajattelemasta että mukana olisi aika paljon Almqvistin haavekuvia suhteesta jossa mies voi nauttia avioliiton eduista ilman rasittavia velvollisuuksia...(J.V. Snellman kirjoitti kuulemma kirjalle parodisen jatko-osan, linkkaan tässä nyt vain Beyoncén vastaväitteeseen)
Tyyli (ja suomennos) oli vanhahtavaa, ja vähän liikaa tilaa käytettiin paikannimivyöryihin mietittäessä reittivaihtoehtoja, mutta henkilökuvaus ja tendenssipiirteet tekivät tästä kuitenkin kiinnostavan lukukokemuksen.

I. Grekova - Leskien laiva

Tässä ollaan sitten kirjamessujen impulssiostosten parissa: en ollut kirjailijasta tai kirjasta ennen kuullutkaan ja vähänlaisesti olen lukenut Neuvostoliiton kirjallisuutta, mutta miksipä ei.

I.Grekova on salanimi, oikealta nimeltään Jelena Venttsel ja kaunokirjailijuuden ohella on myös matematiikan professori (ja julkaissut kirjoja myös mm. peliteoriasta), tämä Marja-Leena Jaakkolan suomennos taitaa kuitenkin olla ainoa suomennettu...
Leskien laiva on viiden huoneen yhteisasunto Moskovassa, jonne kertoja Olga päätyy asumaan sodan lopulla: mies on kuollut rintamalla, äiti ja tytär kuolivat pommituksessa ja Olga itse loukkaantui niin ettei enää voinut jatkaa pianistin uraansa vaan päätyi lastentarhaan musiikinopettajaksi. Muut asukkaat ovat myös leskiä tai muuten yksinäisiä naisia ja yhteisasuminen on jatkuvaa ystävyyttä ja riitelyä, vaihtuvia liittoutumia ja vaatimatonta elämää.

Kertojaratkaisu on hieman erikoinen: kirjalla on minäkertoja Olga, joka kuitenkin pyrkii pitämään etäisyyttä muihin, pysyy ulkopuolisena tarkkailijana joka ei liikoja sotkeennu muiden asukkaiden asioihin (ja joka on äänensävyltään viehättävän kyyninen ja välinpitämätön, eikä erityisen armelias myöskään itseään kohtaan) mutta varsin perusteellisesti käsiteltiin myös toisen asukkaan Anfisan ja tämän pojan Vadimin asioita ikäänkuin kaikkitietävän kertojan silmin. Muut asukkaat, Kapa, Ada ja Panka, jäivät lähinnä tyypeiksi varsin korostettuine piirteineen samoin kuin muut ohimenevät hahmot.
Tämä kertojaratkaisu oli hieman häiritsevä, en osannut sanoa että onko se tarkoituksella näin tehty (ja mahdollisesti tarkoituksessa on epäonnistuttu) vai onko tässä ollut epävarmuutta miten tämä nyt oikein pitäisikään kertoa, onko tämä Olgan, Anfisan vai yhteisön tarina.

Lajityyppi on tietysti realismi, kerrontatyyli oli varsin toteavaa ja hillittyä (ja sellaisena aika viehättävää, tässähän on vähän insinööriproosaa) joskin dialogi tuntui joskus myös aika oudolta, epätodelliselta verrattuna kerrontaan (mutta ehkä venäläiset puhuvat noin, en tunne asiaa tarpeeksi).
Ei tämä nyt mikään suuri ja mullistava lukuelämys ollut, mutta sodanjälkeisen neuvostoarjen kuvauksena kuitenkin tarpeeksi kiinnostava, että hyvä että luin.

Sairaalasta pääsyn aikoihin huomasin, että olin osittain menettänyt sormieni liikuntakyvyn, se merkitsi vielä yhtä pistettä elämässäni - olen ammatiltani pianisti. Tosin tuo piste oli merkityksetön muiden rinnalla. Ehkä en ollut todella lahjakas. Lahjakasta minussa oli vain julma omatunto, joka pakotti harjoittelemaan alinomaa, päivisin flyygelillä ja öisin ilman sitä, silloin rummutin polviini, sekä raju tyytymättömyys itseeni, ja se on vähän. Minut luokiteltiin kolmannen asteen invalidiksi ja laskettiin elämään elämääni.

Khariton - Kallirhoe

Kun puhutaan romaanin historiasta, aloitetaan yleensä jostain renessanssin tietämiltä, tai ehkä Shikibu Murakamin Genjin tarinasta tai pohjoisista saagoista, mutta näköjään jo helleenit tuottivat proosafiktiota. Ja näistä varhaisimpana pidetään ilmeisesti tätä, Kallirhoen tarinaa joka on säilynyt noin ensimmäiseltä vuosisadalta yhtenä manuskriptinä (ja siitäkin puuttuu muutama pätkä, parissa kohtaa tapahtumissa on aukkoja). Sen tapahtumat taas sijoittuvat muutamaa sataa vuotta varhaisemmaksi, eli kyseessä on paitsi varhainen rakkausromaani myös historiallinen romaani. Ihan liian tiukasti ei anneta historiallisten faktojen sitoa, todelliset henkilöt eivät eläneet yhtä aikaa jne (suomentaja Maarit Kaimio on kirjoittanut myös lyhyen esittelyn kirjan alkuun).

Niinkuin kunnon klassikkoromaanilta sopii odottaakin, tässä riittää kimurantteja juonenkäänteitä ja aimo annos seksiä, väkivaltaa, ihmeellisiä yhteensattumia ja jumalten ja kohtalon johdatusta. Nimihenkilö Kallirhoe on uskomattoman kaunis nainen johon useampi mies rakastuu (ja näistä seuraakin suuri osa kirjan probleemeista) joka kirjan alussa menee naimisiin Khaireaan kanssa. Mutta vaikka he rakastavatkin toisiaan, Khaireasta vaivaa mustasukkaisuus jonka puuskassa hän potkaisee Kallirhoeta joka kaatuu valekuolleena maahan. Hänet haudataan mutta haudanryöstäjät vievät muiden aarteiden mukana Kallirhoen myydäkseen tämän muualla orjaksi...miten käy, löytävätkä kallirhoe ja Khaireas taas toisensa? (no tästä ei liene epäselvyyttä, kysymys on mitä sitä ennen tapahtuu).
Kirja myös ystävällisesti tarjoaa viimeisillä sivuillaan tiivistelmän koko juonesta. 

Oma viehättävä piirteensä kirjassa oli että se oli loppujen lopuksi hyvin ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, varsinaisia pahiksia ei kirjasta juuri löydy (okei, useiden henkilöiden toimet olisivat nykyaikana arveluttavia mutta kuitenkin): helleenit ovat pääosin järkeviä, tolkullisia ja jaloja ja konfliktit tulevat kohtalon oikuista, ja barbaaritkin ovat ihan symppiksiä vaikka heillä onkin outoja tapoja, mutta sellaisia ne barbaarit ovat.

Ellen Kushner - Thomas Riiminiekka

Kushnerin kirja on moderni uudelleenkerronta vanhasta skotlantilaisesta legendasta bardista joka päätyy haltiamaahan kuningattaren rakastetuksi ja palaa seitsemän vuoden jälkeen taas maailmaan varustettuna todenpuhumisen lahjalla: toisaalta profetoinnin kyvyt, toisaalta kyvyttömyys valehdella (vähän niinkuin toisessa vastikään lukemassani fantasiakirjassa, haltiamaa muuttaa kävijöitään ja haltioiden lahjat ovat moniteräisiä...)
Kirjan tapahtumia kuvataan neljässä osassa neljän kertojan silmin: toisena kertojana Thomas itse kertoo olostaan haltiamaassa, ensimmäisessä ja kolmannessa osassa vanha maalaispariskunta Gavin ja Meg, joiden luona Thomas asuu kun ei ole maailmaa kiertämässä, kertovat elämästä juuri ennen ja jälkeen Thomasin oleskelua haltiamaassa, ja viimeisenä Elspeth, Thomasin rakastettu (ja tässä vaiheessa vaimo) kertoo myöhemmistä vaiheista.

Kolme ensimmäistä osaa toimivat hyvin, Gavinin ja Megin kertomusten maanläheisyys hyvässä ja pahassa kontrastoituu hyvin haltiamaan merkillisyyden kanssa, realismi ja satu limittyvät hyvin yhteen ja Kushner saa nämä esitettyä toimivasti. Valitettavasti neljäs osa (ja siis se johon varsinainen legenda keskittyy) on vähän pettymys: vähän tässä siellä täällä kasvatellaan konflikteja mutta yleissävy on jotenkin löysä. Thomas ennustaa eikä voi valehdella, entäs sitten. Ehkä Elspeth oli tässä jo liian ymmärtäväinen miestään kohtaan ollakseen toimiva kertoja...kirja kannattaa lukea kolmen ensimmäisen osan vuoksi vaikka se silloin onkin aika lailla eri tarina kuin legendojen Thomas.

Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos pelittää taas hyvin, sen sijaan kirjan ulkonäkö ei minua oikein vakuuta...

Lukevan työläisen kysymyksiä

Suvi Aholan pääkirjoitus Hesarissa tuotti kohtalaisen määrän keskustelua naamakirjan puolella, keskustelusta tuli mieleen sen verran ajatuksia että aihe ansaitsee oman postauksen.

Yleisesti ottaen olen samaa mieltä Aholan pointeista, että vain yhden sukupuolen kirjoittamia kirjoja lukemalla saa varsin yksipuolisen kuvan maailmasta, kun kokemukset maailmassa eivät lähtökohtaisesti ole ihan samoja. Kaunokirjallisuuden ansiona kun pitäisi olla mahdollisuus tavoittaa myös toisenlaisia elämänkokemuksia ja ehkä ymmärtääkin niitä.

Ahola jättää aiheen kehittelyn kuitenkin puolitiehen (no, pääkirjoitusmuoto ei anna mahdollisuuksiakaan käsitellä aihetta koko sen laajuudessa).
Ensimmäinen ongelma on nostaa esiin vain sukupuoli, ikään kuin se olisi ainoa mahdollinen määrittävä tekijä. Esim. Yhdysvalloissa esitetään vastaava kysymys jo lähes rutiininomaisesti myös etnisyydestä, ovatko valkoiset, mustat, latinot, aasialaiset, natiivit yms huomioitu tasapuolisesti. Sama kysymys voidaan esittää myös vaikkapa yhteiskuntaluokista, koulutuksesta, ammatista, poliittisista ja uskonnollisista sidoksista ja mielipiteistä, fyysisistä ja psyykkisistä rajoitteista, iästä ja monista muista tekijöistä joiden puitteissa sijoitumme yhteiskuntaan. Kaikki nuo vaikuttavat elämänkokemuksiimme, kaikki nuo vaikuttavat maailmankuvaamme, kaikki nuo vaikuttavat kaunokirjallisuuteen jota mahdollisesti kirjoitamme. Ja paitsi että ovat yksittäisiä tekijöitä, jotkut noista tekijöistä korreloivat keskenään...

Toinen ongelma on olettaa että naisten ja miesten kirjat olisivat muuten täsmälleen identtisiä paitsi että toisia kirjoittavat miehet ja toisia naiset (mikä olisikin paradoksaalista ottaen huomioon perusväittämä) ja että naisten ja miesten kirjoittamiset jakautuisivat tasaisesti genrejen, aihepiirien ja muiden rajojen yli.
Ahola esittää väitteen että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamaa kirjallisuutta kun taas miehet pääosin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Olen nähnyt tämänsuuntaisia tuloksia myös kunnolla tilastoituina (mm. Goodreadsissa) eli suhtaudun väitteeseen ainakin huomioonotettavana trendinä. Mutta mistä tämä trendi tulee? Oma lehmä ojassa -hengessä haluan kyseenalaistaa implikoidun ajatuksen institutionalisoidusta naisvihasta esittämällä joitain muita hypoteesejä joita voi testata jos jaksaa ja pystyy.

Olen itse tilastoinut jo jonkin aikaa lukemisiani sukupuolijakauman suhteen ja huomannut heti yhden seikan: kieli korreloi sukupuolen kanssa. Kymmenestä suurimmasta alkukielestä (joiden kirjaotos on yli viisi) lähelle miesten ja naisten tasapainoa päästään suomessa, ruotsissa ja englannissa. Japanissa ja ranskassa on vähän yritystä vaikka miesten puoleen olenkin kallellani, ja italia, saksa, venäjä, espanja ja tsekki ovat lähes täysin miesten varassa. Miksi?

Luen itse aika lailla vanhempaa kirjallisuutta: vaikuttaako se johonkin? (ja tuosta löytyi muuten myös mielenkiintoinen tilasto Goodreadsista, jota voisi pohtia: tilastoiduista joukoista havaittiin että naiset lukevat kaksi kertaa miehiä enemmän kuluvana vuonna julkaistuja uutuuskirjoja. Miksi? Ja miten tämä vaikuttaa luettuun kirjallisuuteen?)
Yllämainitussa keskustelussa nostettiin esiin kysymys julkaistaanko miesten ja naisten kirjoja edes yhtä paljon. Nykyajasta en uskalla sanoa mitään, historiallisesti sen sijaan mutuilisin että miehet ovat paremmin edustettuina määrällisesti, ja näiden kirjoja on jäänyt suurempi osa elämään klassikkoina. Aiheesta tai aiheetta: jotkut nykykustantamot ovat ottaneet missiokseen etsiä myös mahdollisesti aiheetta unohdettuja naiskirjailijoita (esim. Virago ja Persephone).
Samalla täytyy myös pitää mielessä Virginia Woolfin huomio oman huoneen tarpeellisuudesta kirjailijalle: on täysin mahdollista että naiskirjoittajien kirjat ovat olleet keskimäärin heikompia koska näillä on ollut huomattavasti rajallisemmat mahdollisuudet kirjoittaa ja kehittyä kirjailijana (saattaa tietysti olla niinkin että naiskirjailijan on täytynyt kamppailla enemmän saadakseen teoksensa tehdyksi ja julkaistuksi, mikä on nostanut tasoa).
Maiden kirjallisuuskulttuureissa voi tietysti olla myös eroa. Iso-Britanniassa on suhteellisen vahva naiskirjailijoiden perinne, merkittäviä oli useita jo 1800-luvulla joten etumatkaa moniin muihin maihin verrattuna löytyy (oma ansionsa on varmasti myös siinä että 1900-luvun kirjailijan ei välttämättä ole tarvinnut olla "se naiskirjailija"  jonka tehtävänä on kuvata naisasiaa vaan on ajoittain ehkä voinut olla ihan vaan kirjailija). Toki vaikuttaa myös se että romaanikirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena puuhasteluna jota joutilaat parempien yhteiskuntaluokkien rouvat ja neidit saattoivat harrastaa siinä missä harpunsoittoa ja ristipistojakin. Löytyikö vastaavaa kulttuuria vaikkapa Saksasta tai Venäjältä, ja jos löytyi, miksi se ei tuottanut oikein mitään merkittävää kirjallisuutta? Kuinka paljon naiskirjallisuuden historia linkittyy yhteiskuntaluokkiin? Pahaa pelkään että paljon.

Niin, mitäs muita maailmankuvarajauksia sitä onkaan olemassa? Yksittäisten kirjapostausten ohella olen aiemmin marmattanut jo vaikkapa koulutustaustan ja ammatin vaikutuksesta tai seksistä, uskonnoista ja politiikasta kirjallisuudessa. Kaikki nuo vaikuttavat ja niitä tulisi myös seurata julkaisuluetteloissa, henkilö X:n suosikkikirjailijoissa tai Hesarin palstamillimetreissä.
Noiden välillä pitäisi huomioida myös korrelaatiot. Jos luen vaikkapa afrikkalaista kirjallisuutta, mitä minä luen? Onko kirjoittaja mies vai nainen? Asuuko hän Lagosissa, Kairossa, Pariisissa vai Lontoossa? Jos luen vain eurooppalaistuneiden naisten kirjoittamia kirjoja, jää minulta suuri osa Afrikasta kokematta...

Koulutus herätti jonkin verran keskustelua, ja siihen kiinnitän kyllä itse huomiota koska itselläni on akateeminen koulutus muulta alalta kuin kirjallisuudesta tai muista lähialoista, joten kiinnitän myös eri tavalla huomiota siihen osaako kirjailija "ajatella kunnolla" tai millaisista henkilöistä, miljöistä tai aiheista tämä kirjoittaa (esim. Primo Levi ja Veikko Huovinen saavat peukutusta, sen sijaan esim. Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi oli ihan viehättävä mutta ei sen yliopistolla ole yhtään mitään tekemistä minun yliopistoni kanssa).  
Huomionarvoista on myös että luonnontieteisiin painottuvassa tuttavapiirissäni luetaan paljon scifiä ja muuta spekulatiivista fiktiota ja vähemmän sitten ei-genreittöytynyttä kaunokirjallisuutta, ja luulen myös että jos itse kirjoittaisivat kaunoa niin kirjoittaisivat spefiä. Ja vaikka tilanne tasoittuukin, niin scifikirjailijoissa taitavat yhä olla enemmistönä miehet...
Olen pitänyt hieman ongelmallisena sitä että kirjoja, erityisesti ei-genre-kirjoja, kirjoittavat pääasiassa kirjallisuuden opiskelijat joilla on ehkä kokemusta korkeintaan journalismista tai mainonnasta, koska tuo yksipuolistaa kirjallisuutta ihan yhtä lailla kuin jos kirjoja kirjoittaisivat vain miehet. Näkyviä poikkeuksia toki on, mieleen tulevat ainakin DI Antti Tuuri ja poliisi Matti Yrjänä Joensuu, mutta kysyn silti että löytyykö kirjailijoista tarpeeksi ammatillista variaatiota? Onko variaatio jakautunut tasaisesti genrejen välillä tai vaikka Hesarin kritiikeissä? Onko naisilla ja miehillä yhtäläiset mahdollisuudet tulla kirjailijoiksi ilman "muodollista akateemista pätevyyttä"?

Jos vaikkapa insinööri (joista suurin osa on miehiä) pitää vaikkapa insinööriproosasta ja kovasta scifistä (joita kirjoittavat pääasiassa miehet), saadaan lopputulokseksi että mieslukija lukee mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, vaikka valintaperusteena onkin ollut muu tekijä kuin sukupuoli. Onko miesten ja naisten kirjoittaminen yhtä monipuolista? Onko aihealueita, genrejä tai muuta vastaavaa joista naiset eivät kirjoita tai joista miehet eivät kirjoita? Miksi eivät? Pitäisikö?

Mitä me luemme ja miksi juuri sitä?

L.M.Montgomery - Runotyttö maineen polulla

Luin ensimmäisen Runotyttö-kirjan jokunen vuosi sitten: Montgomeryyn toki pitää ihan klassikkomaineen vuoksi tutustua ja näitä vinkattiin hyvinä. Hieman tämä pitkä tauko ensimmäisen ja toisen kirjan välillä haittasi alussa, muistin perustapahtumat mutta sivuhenkilöt olivat vähän hakusessa, mitenkäs näihin Perryyn ja Ilseen nyt oltiinkaan tutustuttu ja mikä se myrkytystapaus oli johon viitattiin ohimennen jne.
Mutta aika pian tuosta pääsi yli, tässä kirjassa kun vaihdettiin koulua ja asuinpaikkaa lähikaupunkiin ja (näin kauniisti sanottuna) eivät ne sivuhenkilöt niin tärkeitä tässä kirjassa ole, tämä on täysin Emilian tarina.

Niin, Emilia, orpotyttö joka päätyy ankarien (mutta loppujen lopuksi usein hyvää tarkoittavien) vanhempien tätien holhoukseen ja joka osoittaa poikkeuksellista herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja kirjallista lahjakkuutta. Tätä on ilmeisesti tulkittu jossain määrin kirjailijan omiin kokemuksiin perustuviksi, mutta onneksi Montgomery välttää ilmeisimmät ihannehehkutukset: kirjassa tulee esiin myös että tietystä ymmärtäväisyydestä huolimatta Emilia vaikuttaa myös hieman itsekeskeiseltä ja luonteesta löytyy myös aimo annos ylpeyttä, jyrkkyyttä ja yllin kyllin sarkasmia. Tietysti me hurraamme kun Emilia on kova koville mutta joskus muutkin saavat hieman sympatiaa puolelleen, on tässä kestämistä...

Tässä kirjassa Emilia siis vaihtaa koulua ja päättäväisesti pyrkii kehittymään kirjailijana. Kun ikävuosissakin siirrytään 13-vuotiaasta 17-vuotiaaksi niin tapahtumien episodimaisuudesta huolimatta kirjan läpi kulki vahva kasvutarinan draivi.
Hieman kohottelin kulmia kun kirjan alussa kohtalaisen paljon vanhempi Dean Priest osoittaa selkeitä romanttisen mielenkiinnon viitteitä 13-vuotiasta tyttöä kohtaan, ja ilmeisesti Emiliaa itseään lukuunottamatta kaikki muutkin asiaan kiinnittivät hieman huolestunutta huomiota (ei kuitenkaan niin huolestunutta kuin varmaan nykyaikana...)

Kulmia kohottelin myös vähän myöhemmin kirkkoepisodissa osoitettuihin epämääräisiin viitteisiin telepaattisista voimista: olenko minä eksynyt vahingossa taikatyttögenren pariin? Kun vähän pitemmälle edettiin niin kyllä se on tunnustettava: lukuunottamatta sitä että tämä on Kanadassa 20-luvulla julkaistu kirja, tämä on lähes tyylipuhdasta shojo-mangaa, jossa Magic Haiku Girl Emilia kilvoittelee kehittyäkseen erikoistaidossaan haasteiden ja hassujen sattumusten läpi, saa rapsodisen vahvoja elämyksiä jne. Pystyin näkemään päässäni kokonaisia sivusommitelmia tästä.
Täydelliseen tyylipuhtauteen olisi ehkä vaadittu että Teddy ja Perry olisivat olleet hieman keskeisemmässä roolissa mahdollisen romanttisen mielenkiinnon merkeissä ja että Evelyn olisi ollut oikeasti hieman parempi runoilija kuin tässä annettiin ymmärtää (vaikkei tietenkään ihan niin hyvä kuin Emilia parhaimmillaan).

Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös lopun anti-cliffhanger: Emilialle tarjotaan suurta mahdollisuutta jatkaa valitulla urallaan ja samalla huomattavaa elämänmuutosta, mutta tämä kieltäytyy ja päättää pysyä kotonaan. (maalaa spoileriteksti hiirellä näkyviin). Pitänee varmaan hakea pikapuoliin seuraava osa että näkee miten tilanteet tästä kehittyvät...

Kirjan on kääntänyt I.K.Inha aikoinaan 40-luvulla; muistelen kuulleeni että nämä vanhemmat Montgomery-käännökset olisi tehty vähän sinne päin mm. karsien joitain kappaleita kokonaan pois. Onko näissä moista, tietäääkö joku?

Kobo Abe - Beyond the Curve

Olen aiemmin lukenut Kobo Abelta kirjan Hiekkaa, joka oli lukukokemuksena hyvin ahdistava mutta pakko oli lukea eteenpäin että näki mitä siinä oikein vielä tapahtuu...
Muista kirjoista olen lukenut vain takakansia tai netin luonnehdintoja ja niiden perusteella Aben muukin tuotanto vaikuttaa varsin, no, kummalliselta. Paria kiinnostavimman kuuloista romaania ei löytynyt Helmet-kirjastoista joten otin sitten tämän novellikokoelman.

Ja olihan tämä kummallinen ja ajoittain aika raskaskin. Abe suosii päähenkilöinä uhreja jotka joutuvat yllättäviin ja ahdistaviin tilanteisiin joista ei tunnu olevan poispääsyä ja jossa on turha odottaa muiden apua tai myötätuntoa, maagisen realismin höysteellä tai ilman. Mies tulee kotiin ja löytää eteisestä tuntemattoman ruumiin: miten hankkiutua siitä eroon? Toinen mies on unohtanut nimensä ja jotenkin myös kaikki viitteet nimestä ovat kadonneet, ei ole käyntikortteja, ei muitakaan kortteja tai kirjeitä. Tai arkkitehti vierailee hyvin erikoisesti toimivassa mainostoimistossa...
Joskus hankalassa tilanteessa on joku toinen, kuten vaikkapa marsilainen joka yrittää todistaa päähenkilölle olevansa marsilainen (jotka nyt sattuvat olemaan biologisesti täysin identtisiä maalaisten kanssa, ja sekalaisista muista syistä muitakaan aineellisia todisteita ei voi esitellä...)
Suuri osa novelleista on aika unenomaisia (tai siis painajaismaisia), parissa en oikein pysynyt kärryillä mitä tapahtui mutta monta vaikuttavaa löytyi, ja ihan hyvä että olivat novelleja koska joitain näistä en haluaisi lukea romaanin mittaisina...

Kafka tuli toki hakematta mieleen ja muutama novelli sisälsi aika suoria viittauksia sinnepäin, mutta Abe on vuorostaan aika ilmeinen vaikuttaja Haruki Murakamin novellituotantoon (en ole fantastisempia romaanejaan lukenut niin en voi niihin verrata) ja Yasutaka Tsutsuihin.

Elizabeth Bowen - To the North

Jatkamme tutustumista Elizabeth Bowenin tuotantoon: reilussa puolessatoista vuodessa tämä on neljäs ja vielä olisi muutama kiinnostavanoloinen odottamassa...

Ja taas kerran kirja näyttää ja kirjan kansiliepeen esittelyssä kuulostaa hieman harlekiini-kirjalta ja sisältö meneekin ihan omiin suuntiin. Päähenkilönämme on nuori nainen Emmeline, järkevä mutta seurapiireissä varsin kokematon, joka päätyy suhteeseen Markie Linkwaterin kanssa, miehen jolla on jokseenkin epäilyttävä maine (mikä "caddish" on suomeksi?). Varsin paljon seurataan myös Ceciliaa, Emmelinen kälyä ja asuintoveria jolla on oma elämänsä selvitettävänä, ja mukana seuraa tietysti myös valikoima sivuhenkilöitä englantilaisen sotienvälisen yhteiskunnan keski- ja yläluokan rajapintaa.
Toisin kuin moni, Emmeline käy töissä, hänellä on kahden hengen yritys, matkatoimisto. Lisäksi Emmeline ajaa autoa (ja siitä että Markie ei aja tulee kiinnostava kontrasti), tämä kirja on kuitenkin julkaistu 1932...

Sivujuonteista huolimatta tämä on Emmelinen ja Markien tarina. Toki Bowen on Bowen ja suuren osan ajasta henkilöt puhuvat ei juuri mistään toistensa ohi hieman koukeroisella kielellä (vähän kuin Jane Austen kirjoittaisi Anton Tsehovia) ja suuri osa tapahtumista tapahtuu rivien välissä, mutta tässä ei ole The House in Parisin vinksahtanutta rakennetta, A World of Loven omalaatuista kielen syntaksia tai edes The Last Septemberin intensiivistä seurapiirikuvausta, tarina on Bowenilta suhteellisen suoraviivainen ja selkeä. Tällä kertaa erityispiirteenä ovat tunnelman muutokset: kirjan alkupuoli on vielä kevyttä tapakomediaa mutta mukaan alkaa tulla kasvavassa määrin synkkiä sävyjä kun henkilöt näyttäytyvät yhä selvemmin epävarmoina harhailijoina (ja positiivisia ja läpeensä miellyttäviä hahmoja on toki turha odottaa) ja Emmelinen ja Markien suhde käy hankalammaksi ja loppua kohti kasvatetaan jännitettä painostavammaksi ja painostavammaksi...

Mutjoo. Vaikka ansionsa oli tässäkin, niin tuntui silti hieman vähäisemmältä kirjalta kuin nuo muut lukemani. Mutta kirjailijan parissa tultaneen jatkamaan...

"It is just an idea," said Cecilia frankly. She had not meant to send up her own value at quite this rate. "It seems foolish to have an American mother and not see her." 
"It's foolish not to do so much that one doesn't," said Julian, glancing somberly at the speedometer. "But what about Emmeline? Could you leave her alone?"
"Oh, I shouldn't stay there for ever. I expect I miss Emmeline more than she misses me."
"I suppose she'll marry," said Julian, somehow saddened by the idea.
"I don't see how she couldn't, and yet I don't see how she could. No one is nice enough for her: any marriage of hers would be a mistake. Besides, she is so detached -- What a heavenly day, Julian, how well you arrange things!"

Erri de Luca - Vasemmalla ylhäällä

Vuoden vaihtuessa olin lukemassa kirjaa josta kuullemme lähipäivinä mutta vuoden ensimmäinen loppuun luettu on tämä de Lucan kokoelma lyhyitä ja vielä lyhyempiä novelleja (noin sataan sivuun mahtuu 12 novellia).

Erri de Lucalta olen aiemmin lukenut yhden romaanin joka jätti vähän ristiriitaisen fiiliksen, se oli hetkittäin hyvä tai erinomainen, mutta kömmähteli myös pariin otteeseen. Näissä usein varsin lyyrisissä tunnelmapaloissa (suom. Elina Suolahti) oli vähän samaa, mukana oli pari hienoa esitystä, muutamassa muussa löytyi ainakin hyviä pätkiä mutta muutamasta en saanut oikein mitään irti (mutta kun tarinat olivat lyhyitä ei heikommatkaan haitanneet). Monissa novelleissa viitataan työhön, politiikkaan, väkivaltaan (sekä henkilökohtaiseen fyysiseen että instutionaaliseen uhkaan) sekä myös rakkauteen ja muihin ihmissuhteisiin (ja tietysti Napoliin).


Minua viehättivät niin Paneelin suorapuheisuus (koululuokka vastustaa joukkona epäoikeudenmukaisuutta, kommentoi aika suoraan niin vuotta 1968 kuin mafiaakin...), Eräänlaisen juoksuhaudan ahdistavuus (sekatyömies kaivaa viemäriputkea työmaalla jossa ei olla niin tarkkoja työturvallisuudesta) kuin Varhaisen sadon lyyrisyyskin (hiihtoa ja sotaa vuorilla).