Marraskuun luetut ja inspiraatiohaaste

Nathalie Sarraute - Tropismeja
William March - Komppania K
Patrick Modiano - Villa Triste
Ryunosuke Akutagawa - The Beautiful and the Grotesque
Rex Stout - Death of a Doxy
Luis Martín-Santos - On aika vaieta
Yoko Ogawa - Revenge
Penelope Fitzgerald - Offshore

Juri Nummelin - Elokuvan lyhyt historia
Sandy Schreier - Hollywood Dressed & Undressed
Bryony Dixon - 100 Silent Films

Iou Kuroda - Sexy Voice and Robo

Marraskuussa tuli taas luettua varsin tuntuva nippu kirjoja, vauhdittamassa oli Facebookissa ollut Lukuhaaste, jossa oli tarkoitus lukea marraskuussa vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Tähän pystyin ja aika monena päivänä luin enemmänkin, vaikka joinain päivinä mentiinkin aika tiukasti tasan 30 sivuun...

Siinä sivussa tuli luettua muutama tietokirja elokuvista. Nummelin kävi läpi nopeasti ja populaaristi elokuvan vaiheet, ihan viihdyttävä vaikkei ainakaan minulle paljoa uutta tarjonnut. Schreierin kirja oli toki hieman pinnallinen mutta kiinnostava kirja elokuvapuvustamisesta, ja Dixon taas esitteli mykkäfilmien historian, lajityypit ja taiteelliset ratkaisut sadalla esimerkkifilmillä joihin mahtui sekä tunnettuja klassikoita että kiinnostavia obskuriteetteja.

Monista luetuista sarjakuvista vinkkaan varsin omalaatuisen mangasarjan (tai yhteen paksuun kirjaan koko sarja saatiin pakattua), Sexy Voice on vähän kuin Neiti Etsivä joka työskentelee puhelintyttönä ja heittää keikkaa mafialle...

	mies	nainen	muu
englanti	57	48	1	106
suomi	38	29		67
japani	19	4		23
ranska	17	5	1	23
italia	20			20
saksa	12	1		13
ruotsi	6	5		11
venäjä	7			7
espanja	6		1	7
tsekki	5			5
viro	2			2
norja	2			2
islanti	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
unkari	1			1
slovenia			1	1
	201	96	9	306

---------------------------------------
Sekalaisissa blogeissa on nyt kiertänyt inspiraatiohaaste, jossa pyydetään nimeämään kolme itseä inspiroivaa blogia, mieluiten perusteiden kera. Haaste päätyi minulle Kirjavalaan Elegialta seuraavalla luonnehdinnalla: "Hyönteisdokumentin hdcanisin teksti on älykästä ja analyyttistä. Hän kirjoittaa melko paljon kirjoista, joista en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, minkä koen hyvin avartavana ja jopa sivistävänä. Hänen bloginsa synnyttää halun siirrellä omia mukavuusrajoja."

Kiitämme haasteesta, yritämme olla sen arvoisia.

Omissa valinnoissa vaikeaa on lähinnä rajaus vain kolmeen, moniääninen joukko tarjoaa monenlaista inspiraatiota. Hivenen helpottaa että muutamat ansiokkaat blogit ovat haasteen saaneet jo muuta kautta, nostetaan sitten niitä joita en ole vielä ehtinyt huomata mainitun. Luettehan kaikki myös näitä blogeja?

Jokken kirjanurkka
Jokke kirjoittaa omaäänisesti ja viihdyttävästi, ja erityisesti pidän kunnioitettavasta välinpitämättömyydestä "korkean" ja "matalan" kirjallisuuden erotteluun: blogissa luetaan ja kirjoitetaan mitä moninaisimmasta kirjallisuudesta yhtäläisellä antaumuksella.

Tarukirja
Margit tuo ansiokkaasti esiin vanhempia, ehkä jo hieman unohdettujakin kirjoja nykyhetken uudelleenarviointiin, ja toisaalta paljon myös mm. uudempia dekkareita. Margitin kielitaito on myös erinomaisen laaja, ja täältä löytyy näkökulmia myös vähän vähemmän tunnettuihin mutta tärkeisiin kielialueisiin, saksaan ja erityisesti espanjaan.

Deadline Torstaina
Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.

Penelope Fitzgerald - Offshore

"It's his own fault if he's kind. It's not the kind who inherit the earth, it's the poor, the humble, and the meek."
"What do you think happens to the kind, then?"
"They get kicked in the teeth."

Fitzgeraldilta olen aiemmin lukenut yhden kirjan, joka oli tarpeeksi kiinnostava että kun tämän huomasin divarissa ja se oli vielä saanut Bookerinkin (1979) niin piti ottaa luettavaksi.
Ja vähän samaa tässä on kuin The Blue Flowerissa, varsin tiiviissä kirjassa (180 sivua, aika väljä taitto) kuvataan eksentrisen ihmisjoukon hyvin arkista elämää. Tässä tapauksessa tapahtumapaikkana on 60-luvun alun Lontoo, ja siellä joukko asuntolaivoja (ei erityisen hyvällä alueella Thamesissa). Kirjan alussa näiden asukkaita verrataan sammakkoeläimiin jotka elävät maan ja veden rajapinnalla, ja saattavat siellä menestyäkin joskin yhtä lailla tuhoutua jos yrittävät muuttaa kokonaan maalle...

Kirja keskittyy paljon Gracen asukkaaseen Nennaan, kanadalaiseen siirtolaiseen joka on hieman eksyksissä elämässä ja jonka mies, palattuaan ulkomaankomennukselta, ei ole lainkaan innoissaan asuntolaivaelämästä ja on hankkinut asunnon toiselta puolen Lontoota, ja kumpikin yrittää saada toisen tulemaan järkiinsä. Perheen kaksi tytärtä Martha ja Tilda ovat sopeutuneet huomattavasti paremmin jokielämään vaikkeivät niin hyvin naapurustoon, kouluun tms.
Thamesilla asuu myös Richard, luotettava ja tarkka entinen meriupseeri jolle on kuin vahingossa päätynyt eräänlainen yhteisön puheenjohtajan rooli, mutta jolla on omat ongelmansa, vanha maalari Willis joka yrittää saada oman laivansa myytyä pahoja vuotoja peitellen, Maurice jonka hyväntahtoisuutta käytetään hyväksi jne.

Kun yleensä arvostan lyhytproosaa niin tämä tulee sanottua harvoin, mutta olisi tätä voinut pitempäänkin lukea, muutama henkilö olisi ansainnut enemmänkin näkyvyyttä, mutta tällaisenakin tämä oli mainio, hallitun yksinkertainen joka kuitenkin sisällytti paljon riveihinsä ja rivien väliin.

"Let's say that matters hadn't gone quite right with you, I mean personal matters, would you be able to find words to say exactly what was wrong?"
"I'm afraid so, yes, I would."
"That might be useful, of course."
"Like manufacturers' instructions. In case of failure, try words."
Richard ignored this because it didn't seem to him quite to the point. On the whole, he disliked comparisons, because they made you think about more than one thing at a time. He calculated the drift.

Yoko Ogawa - Revenge

Ogawan Revenge majailee mainiolla epämääräisellä alueella novellikokoelman ja romaanin välillä: siinä missä vaikkapa Janssonin Reilua peliä tai Kesäkirja tai lukuisat Leena Krohnin kirjat ovat romaaneja joiden lukuja voi lukea myös yksittäisinä novelleina, tämä on kokoelma jonka yksitoista novellia linkittyy enemmän tai vähemmän toisiinsa muutenkin kuin epämääräisen teeman tai kirjoittajan intressien perusteella. Ei tietenkään ainutlaatuinen tapaus (olen aiemmin lukenut ainakin Armas Alvarin Varmat tapaukset joka käyttää samaa kikkaa) mutta aika harvinainen.

Parin ensimmäisen novellin kohdalla en ollut vielä oikein vakuuttunut, ne olivat sellaisia varsin keskinkertaisia moderneja novelleja joita olen lukenut ihan tarpeeksi, sellaisia joissa tavallisen arkisissa (tai, no, ei niin arkisissa) tapahtumissa pitäisi näkyä jotain tavattoman paljon syvempää. Ensimmäisessä novellissa nainen menee konditoriaan ostamaan syntymäpäiväkakkua pojalleen joka kuoli kaksitoista vuotta sitten mutta kondiittori puhuu puhelimessa toisen novellin päähenkilön kanssa, he olivat vuosia sitten yhdessä olleet tapaamassa kondiittorin etäistä isää ja söivät kiivejä jotka kasvoivat kolmannen novellin puutarhassa...

Mutta vähitellen nämä näennäisen arkiset joskin surumieliset tarinat (suunnilleen jokaisessa joku kuolee tai lähtee tai muuten menetetään...) alkavat käydä merkillisemmiksi hieman Roald Dahlin novellien tapaan, ei mennä avoimesti kauhun puolelle mutta koko ajan liikutaan sen liepeillä...aikaisemmin lukemani Hotel Iriksen suoraa eksplisiittisyyttä ei ole, nyt paljon tapahtuu pinnan alla ja vihjauksissa.

Myös novellien yhteydet käyvät lukuisammiksi, ne alkavat muistuttaa verkkoa tai labyrinttia: edellisten tarinoiden henkilöistä ilmenee uusia häiritseviä yksityiskohtia toisissa tarinoissa, ja toisaalta yhteydet eivät ole aina kovin johdonmukaisia varsinkin kun mukaan alkaa sotkeutua metafiktiota: ehkä ensimmäinen novelli onkin kolmannen novellin kirjailijahahmon kirjoittama, ehkä myös kolmas tai muutkin, tai ehkä kirjailija olikin kyttyräselkäinen nainen...lukukokemus on hämmentävän labyrinttimainen ja kokonaisuus on enemmän kuin osien summa.

Saila Susiluoto - Dogma

Nuo valkoiset jäljet yläreunassa eivät kuulu painettuun kanteen: sain tämän sateisena päivänä ja hieman kostuneena kansi otti helposti vauriota.

Saila Susiluodon Dogma-kokoelmassa on eräänlainen "juoni": kirjan aloittaa apurahahakemus jossa kerrotaan elokuvaohjaajan haltuun päätyneen runokäsikirjoituksen 30-luvulta, kirjoittaja eräs Ellen X, ja tästä ohjaaja haluaisi tehdä elokuvan. Tämän jälkeen teksti jatkuu eräänlaisena elokuvakäsikirjoituksena, aukeaman oikeanpuoleisilla sivuilla kulkee Ellenin runo ääneenluettuna ja vasemmanpuoleisilla sivuilla suunnitellut kuvauskohteet runon edetessä.
Käsikirjoituksen lopussa on sitten toinen kirje jossa kerrotaan Ellen X:n olevan keksitty henkilö mutta "kyseessä on taideteos, jonka olen katsonut kuvaavan totuutta paremmin kuin todellisuus, se, jossa Ellen ei ole olemassa."

Luettuna tämä oli kuitenkin aika tuskastuttava kokemus. Tässä ehkä tavoiteltiin jotain audiovisuaalisuuden kokemusta ja ehkä tämä olisikin toiminut paremmin jos kyseessä oli oikeasti kuva ja ääni, mutta nyt kun tarjolla oli vain teksti ja teksti niin oli kuin olisi yrittänyt lukea runoa ja sen kommentaaria yhtäaikaa (ja kommentaaria jonka suhde runoon on varsin epämääräinen). Jos tavoitteena oli jonkinlainen vuoropuhelu niin se jäi toteutumatta, lopputulos oli enemmän tukahduttavaa hälyä.

No, tämän jälkeen yritin lukea tätä "Ellenin" runoelmaa yksinään välittämättä vasemmanpuoleisista sivuista, mutta eipä siihenkään oikein mitään otetta saanut (eivätkä toisen "kirjeen" jälkeiset runotkaan sen helpompia olleet), eipä taida Ellen eikä Susiluotokaan olla oikein minun kirjoittajani...

Kokeilin kuitenkin myös lukea vain vasemmanpuoleisia sivuja eli pelkkää kuvakäsikirjoitusta, ja tämä toimikin paljon paremmin. Yksinkertaisia rivejä ja kuvia, joskus ehkä banaalejakin mutta sellaisina sopivia jotka behavioristisesti kuvaavat tekoja ja tapahtumia ja vain vihjaavat muuhun (ja väljä taitto, lukuisat tyhjät rivit ja yllättävät siirtymät asiasta toiseen lisäävät positiivista sumuisuuden ja vihjaavuuden tuntua), tietyt toistuvat elementit tuovat tähän vielä omaa rytmiäkin. Ja kun kyseessä on teksti eikä oikea kuvamateriaali niin tähän tulee väljyyden tunnetta, mukana on vain se mikä on haluttu mukaan.

En tiedä oliko kirjoittaja tarkoittanut näitä luettavaksi näin irrallaan, enkä niin välitäkään.

(ote)

Autiomaa.
Linnake joka peittyy tuiskuun.
Kamera kiertää sen ympäri.
Linnakkeeseen ei ole sisäänpääsyä.




Hotelli Vaakunan terassi. Lumituisku.
Alhaalla autot, raitiovaunut, neonvalot, mainokset, jouluvalot.








Parveke. Kuihtuneet kukat. Parvekkeelta näkyy meri.

Alaston tyttö seisoo laiturinpätkällä keskellä merta.

Ihminen sodassa -haasteen koonti

Vaikka onkin mahdollista että tässä ehdin vielä jonkun lyhyen sotakirjan repäistä niin taidan siltikin päättää jo nyt Suketuksen julistaman Ihminen sodassa -haasteen.

Jossain vaiheessa mielessä kävi ehkä kuntsarin arvoinen Tuntemattoman sotilaan lukeminen, mutta vaikka se jäi joitain muita sitten tuli luettua. Ongelmaksihan sitten tuli määrittää kysymys "mikä on sotakirja", ihan perinteisen rintamankuvauksen ohella kun löytyy näitä joissa sota on jossain taustalla ja vaikuttaa toki kirjan tapahtumien kulkuun, mutta sitten on lukuisia rajatapauksia joissa hieman viitataan sodan suuntaan...

No, nämä ovat jokseenkin selkeitä, sitä ihteään:

J.M.Coetzee - Michael K:n elämä (kuvitteelliset sodat)
Carlo Cassola - Buben tyttö (sodan liepeillä)
Danilo Kiš - Varhaisia suruja (sodan liepeillä)
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids (sodan liepeillä)
Josef Skvorecky - Ihmismielten insinööri (maailmansodat & kylmä sota)
Matteo Collura - Kuka murhasi kenraalin (kaukaiset sodat)
Aleksandr Puškin - Kapteenin tytär (sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset)
William March - Komppania K (maailmansodat)

Mutta sitten ne loput. Shakespearen Coriolanus ja Titus Andronicus ovat molemmat sotasankareita jotka palaavat Roomaan, ja tarinoiden taustalla vaikuttaa toki sotiminen vaikka suurin osa molemmista näytelmistä sijoittuukin rauhanaikaan. Akutagawalla on novelli siitä kuoliko eräs henkilö sodassa muutama vuosikymmen aikaisemmin vai eikö kuollut. Modianon valekreivi on Algerian sotaa välttelemässä. Russellilla on parikin kommenttia kylmästä sodasta (painajaisia näkevät mm. Stalin ja Eisenhower) ja Churchillillakin on sanansa sanottavana buurisodasta kylmään sotaan. Kapinallista taustakuohuntaa löytyy toki myös vaikkapa Bosniasta tai Kamputseasta ja jos kirjassa käydään läpi Egyptin historia niin kyllä siihenkin aseellisia konflikteja mahtuu. Ja sitten on se Kailas...

Taidan nyt kuitenkin ilmoittautua vain vääpeliksi kahdeksalla kirjalla, mutta havaitusti sota teemana, taustana, motivaattorina tai vihjeenä on varsin suosittu.

Ja kuten on todettu, rintamakuvaukset eivät vieläkään ole mitenkään suosiossani, noista ainoastaan March on lajityypin puhdas edustaja vaikka Collura ja Puškin myös laittavat vähän sotatilanteita mukaan, minusta draamallisesti kiinnostavampaa on yhä sota epämääräisenä uhkana taustalla (vaikka March olikin sen verran ansiokas että ehkä pitäisi kuitenkin kokeilla tätä lajityyppiä enemmänkin). Ja sellaisena se onkin erinomainen, pitäisin kaikkia noita kahdeksaa listattua kirjaa ansiokkaina ja lukemisen arvoisina, ja muissakin on aimo joukko hyviä kirjoja. Tällä otannalla sota voittaa aiheena mm. rakkauden, murhat ja kirjallisuuden.

Luis Martín-Santos - On aika vaieta

On aika vaieta päätyi luettavaksi samasta syystä kuin aiempi Baselin kellot: 1001 Books -listan tuntemattomampia teoksia joka ei nyt valtavasti houkutellut mutta joka saattaisi olla ehkä ihan mielenkiintoinen...
Ja kun tämä Matti Rossin käännös löytyi sopuhintaan kirjamessuilta niin luetaan nyt sitten.

Luis Martín-Santosin ainoa romaani on ilmeisesti espanjalaisen kirjallisuuden moderneja klassikoita, kirja joka toi James Joycelta tuttuja tekniikoita espanjalaiseen romaaniin, eli luvassa on fragmenttista kerrontaa, vaihtuvia näkökulmia, tajunnanvirtaa ja sen sellaista. Hieman nikottelin alussa kun mm. tajunnanvirta ei mitenkään ole suosikkikerrontatekniikoitani, pikemminkin päinvastoin, mutta tämähän olikin loppujen lopuksi varsin sujuva kirja joka ei uhrannut luettavuutta muotokokeiluille.

Päähenkilömme Don Pedro tutkii lääketieteellisessä instituutissa perinnöllisiä syöpiä ja hellii kunnianhimoisia haaveita vaikka koe-eläiminä käytetyt hiiret kuolevatkin ennen aikojaan ja muutenkin työssä on vastuksia...ja täysihoitolan jossa Pedro asuu omistavat kolmen sukupolven naiset ovat katsoneet Pedron mitä sopivimmaksi puolisoksi, vävyksi ja isovävyksi, nyt pitää vain saada Pedro huomaamaan asia...
Tietystä mustasta huumorista huolimatta tämä on kuitenkin varsin synkkä kirja, haaveet ja toiveet kuolevat siinä missä koe-eläimetkin: ei siis kaikkein herkimmille. Itsekään en nyt tätä ihan mestariteokseksi julista mutta luettava oli.

Rex Stout - Death of a Doxy

Jatkamme Stoutin dekkarien parissa, tämä on kolmas lukemani.

Isabel Kerr, otsikon "doxy" (en muista sanaa ennen nähneeni, mutta sehän on oikein näpsä termi näille salarakkaille yms) on kuollut ja yksi Nero Wolfen yhteistyökumppaneista, Orrie Cather, on vahva ehdokas murhaajaksi. Vaikka varsinaisia aineellisia todisteita ei olekaan, tuntuu Wolfesta ja kumppaneista epätodennäköiseltä että Cather olisi murhaaja, joten asiaa pitää selvittää...

Varsinainen rikostapaus on loppujen lopuksi aika suoraviivainen juttu, Stoutin juju on yhä hyvissä henkilöissä ja näiden yhteispelissä. Wolfe ja kirjojen kertoja Archie Goodwin toki arvostavat toisiaan mutta se ei estä ajoittaista piikittelyä, ja Isabelin ystävätär neiti Jaquette, varsin värikäs persoona, on myös keskeisessä roolissa.

Hyvä kirja, vaikka tätä ennen lienee suotavaa olla lukenut jokunen muu Stout että henkilöt ovat edes jollain lailla tuttuja. Tässä on yhä sellaista hyvän tv-sarjan tuntua, osat toimivat  tasalaatuisina vaikka ihan samanlaisiin oivalluksiin kuin Christiellä parhaimmillaan ei kai muissakaan osissa päästä...

Kerttu Rukala - Jalankulkija

En ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan eikä hän kovin paljoa kai kirjoittanutkaan (ja tuossa linkitetyssä wiki-tyngässä kirjailijanimi on kirjoitettu kolmella eri tavalla, lienemme siis vakaasti suomalaisen lyriikan marginaalissa...)

Tämän esikoiskokoelmansa kuitenkin luin. Suuri osa oli klassillista mitallista riimirunoutta, jossa monessa oltiin menossa jonnekin tai kohdattiin vaeltava laulaja tai muuten mukana oli liikettä tai ajatusta liikkeestä. Mutta eivät nämä kuitenkaan olleet muodoltaan erityisen vaikuttavia tai sisällöltään sykähdyttäviä, osa vähän parempia ja osa vähän huonompia, mutta yleisesti ottaen kirjan päättävät neljä käännöstä (Carl Sandburg, K.A. Tavastjerna ja kaksi Emily Brontea) olivat parempia kuin suurin osa omasta tuotannosta...

Mutta kokoelman keskeltä löytyi myös muutama viehättävän itseironinen runo kirjoittamisesta ja taiteesta, pisteliäistä nelisäkeistä rönsyilevämpiin mietelmiin...ei tämä teema olisi kokonaista kokoelmaa kantanut mutta silti enemmän olisi kaivannut tällaista kuin epämääräistä silotunnelmointia.

Vuodenaikarunoilija K. Ankeasiiven huokaus painovirhepaholaiselle

- Osoita minulle vihdoin,
miten yhtäkaikkista onkaan,
kirjoitinpa "kuilu" tai "kiulu",
            "toivees taivaat" tai "koipes taitat"
- lopulta kumpikin vaikuttaa
täsmälleen yhtä tehokkaasti
maailman menoon.

Opeta minut näkemään
viheliäinen ja naurettava turhamaisuuteni:
että muka ajatus
helposti voi kärsiä sinun puuttuessasi asiaan,
että "haamu parahti"
ei olisi samaa tai ainakin yhtä hyvää
kuin "aamun paraati".

Kasvata minua,
että ymmärtäväiseksi tulisin
ja nauraisin hullunkuriselle näytelmälle,
kun sinä, loistavin parodiamestari,
tanssitat kaikkia juhlallisia
            ja mahtailevia ajatuksia,
jotka luulivat olevansa tarpeen,
vaikka ne unohtuivat
ennen kynän jäljen kuivumista.

Jaakko Haavio - Pientä väkeä

Jaakko Haavion runokirja kiinnitti huomion erityisesti värikkään kantensa puolesta (sen kuten sisäsivujen kuvituksen on tehnyt Jaana Aartomaa...no, ehkä ei fonttivalintaa tms), ja onhan Haavio toki tunnettu virsirunoilija.

Pieni kirjanen täynnä lastenrunoja erityisesti luontoaiheista, hyönteisistä, linnuista jne. Sinänsä kiinnostava aihe, harmi vaan että nämä eivät ole kovinkaan hyviä. Mitään Kirsi Kunnaksen tai Henriikka Tavin lastenkirjojen iloittelevaa sanaleikittelyä ei löydy, mielikuvitus pidetään suuressa osassa runoista tiukasti todellisuuden rajoissa mutta ei näistä oikein oivaltavia luontorunojakaan löydy, aika monessa on tunnuttu haetun sitä ilmeisintä ja helpointa riimiä eikä mitään muuta. Spontaanisti syntyneenä rallatuksena kesäpäivässä ehkä kävisivät, mutta ei painettuna...

Yö

Nuokkuu marjaterttu.
Torkkuu lehtokerttu.
Loistaa tulipilkku:
kiiltomadon vilkku.

Kehrääjä käy työhön,
liitää hiljaa yöhön.
Kuu luo hopeisintaan
Pyhäjärven pintaan.

Älä turhaa puhu.
Salaisuuden suhu
sihahtelee suosta.
Pakoon et saa juosta.

Kuuntele ja valvo.
Katso, veden kalvo
kertaa kuultokuvaa
yllä avartuvaa.

Ryunosuke Akutagawa - The Beautiful and the Grotesque

Akutagawan nimi on tuttu Kurosawan Rashomon-elokuvasta joka perustuu kahteen novelliinsa, ja tiesin myös nimeään kantavan kirjallisuuspalkinnon, muttei ole aiemmin herran tuotantoon tullut tutustuttua.

Tämä novellikokoelma ei sisällä niitä kaikkein kuuluisimpia pätkiään mutta kaikenlaista kiinnostavaa toki. Kovin yhtenäistä linjaa tässä ei ollut, novellien pituudet vaihtelivat parista sivusta muutamiin kymmeniin sivuihin, tyyli faabeleista realismiin ja kuvausten kohteet nykyhetkestä (tai siis 1900-luvun alkupuolesta) historiaan, Edo- ja Heian-kausiin.
Akutagawa ei ollut aivan niin keskeisesti puimassa idän ja lännen ristiriitoja kuin aikalaisensa Soseki tai jotkut myöhemmät kirjoittajat, mutta toki kun kyse oli aikakauden keskeisestä ilmiöstä niin sitä hieman sivutaan (mm. "The Handkerchief" ja "The Kappa"-novelleissa), mutta kun moni aihe keskittyy niin vahvasti japanilaiseen kulttuuriin ja historiaan niin tuo ei aina tule ajankohtaiseksi. Ja toki jotkut olivat niin syvällä kulttuurissa että en niihin oikein mitenkään päässyt sisään ("Heresy"? "Withered Fields"?)

Mutta vaikka en ihan kaikista pitänytkään niin olihan tässä joukko erinomaisia kertomuksia. "Saigô Tagamori", "The Badger" ja "A Woman's Body" nytkäyttelivät kummuudellaan, "The Robbers" oli viehättävän ahdistava tarina rosvojoukon sisäisistä skismoista, "Gratitude" oli hieno tarina rikollisesta joka auttaa pulaan joutunutta liikemiestä ja kuinka tämä hyvä teko palkitaan, ja "The Dolls" ja "The Garden" katoavan ja väliaikaisen maailman reflektointia...

Kaipa näitä pitää enemmänkin lukea.

Oletko lukenut? 6

Lisää kirjoja. Edelliset täällä.

Aari Surakka - Yksinkertainen ilo

Luin ensin että tämä kirjoittaja oli Airi Surakka, mutta kun takakansi kertoi kirjailijan olevan Suomen ortodoksisen pappisseminaarin johtaja niin katsoin tarkemmin, että on se Aari Surakka.

Runoissa havainnoidaan aika yksinkertaisin vedoin hetkellisiä impressioita, pappi puhuu tietysti paljon Jumalasta siinä missä siitä mitä ikkunasta näkyy. Ensimmäiset kuvaavat nimettyjä aikoja (paastonaika, pääsiäinen, aamuhartaus) tai aikoja yleensä: nöyrtymisen aika, luopumisen aika ja yksinäisyyden aika (ja kun kirjan alkulauseena oli pätkä Saarnaajan kirjaa, noista tuli mieleen myös se mitä ei ollut kirjoitettu).
Jatkoa seuraa akvarelleilla, lapsen vierailulla, kevään kokemisella ja lopulta sarjalla paikoista jossa on käynyt, pyhällä maalla, Athoksella yms.
Enemmän tunnelmia ja kokemuksia kuin sanallista briljeerausta, osa jäi aika vieraiksi mutta oli tässä muutama ihan miellyttäväkin joukossa...

Pyhän Haudan kirkko

 Miksi etsiä elävää kuolleiden joukosta!
Tämä hauta on meissä:
kärsimys Hänen tunnustajissaan
                                           kärsimys vastustajissaan
sillä elämän katoamattomuuteen on ihminen puettu
ja siinä on ihminen Hänen todistajansa.

Ei Hän ole täällä
kallisarvoisten lamppujen, suitsutuksen,
                                       kullan, marmorin keskellä.
Tyhjän Haudan todistus on kaikkialla
ja Hänen elämänsä
Salmin vaimon rukoustuohuksessa vainajain tähden
ja lapsessa joka avaa viattomat huulet
                                                   pyhän kalkin ruualle.

Mutta on tultava enkelin kappeliin
tällaisena päivänä
kun räntäsateen kevätkylmässä punertuvat silmut
ja koettava sana:
Menkää, menkää kiiruusti Galilean tielle!

Patrick Modiano - Villa Triste

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel tuli hieman puskista, olin Patrick Modianon nimen kai joskus nähnyt (kun olihan näitä 70-80-luvulla suomennettu) mutten kyllä tietänyt mitään.
Palkinnon jälkeen kirjastojen varausjonot toki sinkoutuivat massiivisiksi ja antikvariaateissakin oli tehnyt reippaan arvonnousun mutta kun yksi kirja löytyi kirjamessuilta kohtuuhintaisena niin otetaan mukaan.

Villa Triste on Modianon neljäs romaani ja Jorma Kaparin suomennos toinen. Mies joka sanoi 12 vuotta sitten olevansa kreivi Victor Chmara palaa aivan Sveitsin rajalla olevaan kylpyläkaupunkiin ja muistelee noita nuoruusaikoja jolloin oli itse valmis pakenemaan maasta Algerian sodan vuoksi, ja vietti aikaansa hieman vanhempien Réne Meinthen ja Yvonnen kanssa, mikä oli Yvonnen sukunimi, merkillistä kuinka helposti unohtaa sellaisen henkilön sukunimen joka oli niin kovin tärkeä 12 vuotta sitten...

Vaikka muistojen tapahtumat sijoittuvatkin kirkkaimpaan kesäaikaan niin koko kirjaa verhoaa tietty sumuisuus, Chmara itse on keskitty henkilö joka kertoo keksittyjä taustoja itsestään, ja Réne ja Yvonne taas ovat hyvin salaperäisiä ja epämääräisiä tekemisistään ja elämästään ja lopulta jää vain sekoitus konkreettisen tuntuisia muistoja, nimiä, paikkoja ja tapahtumia, ja epävarmuus mikä pitää paikkansa tai mitä tapahtui tai olisi voinut tapahtua...

Tunnelmallinen kirja josta tuli hieman mieleen ranskalaisen uuden aallon elokuvat, mutta loppujen lopuksi ehkä vähän turhan epämääräinen ja haahuileva että suuremmin ihastuisin. Tosin toisaalla Ulla ei suositellut tätä Modianoon tutustumiseen (vaan kun minä ihan pidin Saganista).

Ja Ullan tapaan minäkin voin nyt halutessani julistaa 14 nobelistia -haasteen suoritetuksi, haasteeseen luetut ja blogatut ovat:

Yasunari Kawabata - House of the Sleeping Beauties
J.M.Coetzee - Michael K:n elämä
Naguib Mahfouz - Before the Throne
Wisława Szymborska - Täällä
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Yasunari Kawabata - Kämmenenkokoisia tarinoita
John Galsworthy - Omenapuu
Selma Lagerlöf - Legendoja Kristuksesta
Frans Emil Sillanpää - Elokuu 
Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta
Winston Churchill - Quotations
Bertrand Russell - Nightmares of Eminent Persons and Other Stories
Romain Rolland - Danton
Patrick Modiano - Villa Triste 

Vois tietysti vielä vähän pinnistää ja lukea joku että saisi 14 eri nobelistia kokoon, nythän minulla on listattu kaksi Kawabataa...no, aikaa on ja hyllyssä odottaisi vielä pari palkittua...
Suosikkejani taitavat olla tuo ensimmäinen Kawabata, Mahfouz ja Szymborska, vaikka oikeasti tässä on oikein ansiokas nippu, ne vähemmänkin kiinnostavat ovat olleet ehdottomasti lukemisen arvoisia.

William March - Komppania K

Tämän sain arvostelukappaleena kirjamessuilta: kustantaja/kääntäjä Janne Tarmio puhui tästä ja tarjosi kirjaa, ja vaikka en nyt niin innostunut olekaan rintamakuvauksista (sotakirjoista kiinnostaa yleensä enemmän laitamat, kirjat joissa sota vaikuttaa siviileihin) niin pikaselauksella kirjan rakenne näytti sen verran kiinnostavalta että piti kokeilla.

William Marchin kirja kertoo nimittäin yhdysvaltalaissotilaiden erään komppanian osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan hivenen samaan tyyliin kuin Spoon River antologia, 113 sotamiestä tai upseeria pääsee kukin kertomaan oman fragmenttinsa, anekdootin, tunnelman, mielipiteen...ja siinä missä Spoon River muodostaa verkoston, tässä kappaleet etenevät suunnilleen kronologisesti (joitain tapahtumia kuvataan useasta yhtaikaisesta näkökulmasta, ja kirjan aloittaa Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n mieleen tuova sotamiehen ja vaimonsa keskustelu miten tuota kaikkea voi kuvata, mitä kertoa tai jättää kertomatta). Ja siinä missä Spoon River alkoi jossain vaiheessa väsyttää ja lukeminen alkoi edetä hyppäyksin, tämä koukutti hyvin ja aina piti lukea vielä seuraava luku ja seuraava ja seuraava...

Mitä olen ensimmäisestä maailmansodasta lukenut ja nähnyt, siinä törmättiin ensimmäistä kertaa sellaisiin sotateknologian innovaatioihin että Ateenalaisten laulun "nuorukaiselle kuolla kuuluu" jne kävi tavattoman irvokkaaksi, mutaisissa juoksuhaudoissa konekiväärien, piikkilangan ja taistelukaasujen keskellä ei varmaankaan kovin usein "taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös", ja tästä ihanteeellisen propagandan ja raadollisen todellisuuden ristiriidasta revitään paljon juttuja...alkuluvun jälkeen kirja alkaa sotilaiden koulutuksesta ja purjehduksesta Eurooppaan, jolloin henki on vielä korkealla, ja jatkuu vielä aimo tovin rauhan jälkeen kun hengissä olevat sotilaat kotiutuvat takaisin arkielämään, kuka paremmin ja kuka huonommin.

Tarinat kattavat monenlaisia tunnelmia, niin humoristisia anekdootteja kun nuoret miehet seikkailevat kuin kauheita ja katkeria kokemuksiakin. Mm. vankienampumisepisodissa tapahtumia kuullaan sekä "hyvä juttu, tämä on oikein"-henkisiä sotilaita kuin "mitä ihmettä oikein tapahtuu, tämä on barbarismia"-linjaakin...fragmentit eivät kuitenkaan kieleltään kovin paljoa eroa, kaikissa on hyvin toteava ja yksinkertainen tyyli, yksittäisiä ääniä kuulee vain sitaateissa joissa joku sanoo jotain. Ja vaikka monenlaisia mielipiteitä kuullaankin, ei jää kyllä epäilystä mikä on kirjoittajan näkemys sodasta (vihje: kielteinen).

Luultavasti juuri tällaista komppania K:ta ei ollut olemassa, eikä edes kaikkia näitä henkilöitä. Osa tapahtumista on ehkä sattunut Marchille itselleen, osan nähnyt tai kuullut, osan ehkä keksinyt, mutta luultavaa on että kaikki tämä on suunnilleen tapahtunut jollekulle.

Kiinnitin huomiota kirjan julkaisuvuoteen, 1933. Tämän vuodenhan tunnen mm. suuresta lamamusikaalielokuvasta Gold Diggers of 1933, jonka finaali puhuu myös ensimmäisen maailmansodan veteraaneista. Tuo kohtaus, ja ehkä myös tämä kirja, oli kommentti edellisenä vuonna tapahtuneista Bonus Army -mielenosoituksista: tässä kirjassa ei kerrota kuinka armeija taistelee omia veteraanejaan vastaan mutta tapahtumana se kyllä olisi sopinut linjaan...joka tapauksessa zeitgeistissa oli selvästi tietoisuus kadotetun sukupolven kadottamisesta, joskin ilmeisesti tämä aihe kävi taas epämuodikkaaksi kun lamasta oltiin päästy yli ja kohta edessä oli seuraava kerta jossa "nuorukaiselle kuolla kuuluu".
Onko sitten samaa zeitgeistia suomennoksessa kun viime aikoina täällä on julkaistu sellaisia teoksia kuin Murtuneet mielet...

Komppania K:sta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Kirjavinkit, Hengityskeinu, Matkalla tuntemattomaan...

Nathalie Sarraute - Tropismeja

Sarrautea en ole aiemmin lukenut kuten en muitakaan ranskalaisen 50-luvun "uuden romaanin" huippunimiä (Robbe-Grillet on jossain määrin tuttu elokuvista), mutta kokeiltavaksi päätyi tämä esikoisteoksensa, kokoelma lyhyitä tekstejä ja fragmentteja jotka saattavat kertoa jostain tai ehkä eivät (suomennos Leena Kirstinä).

Tämä olisi varmaan tosi hyvä kirja tekstikauhuiselle kirjaesitelmää tekevälle koululaiselle, ohut kirja ja niistäkin sivuista iso osa oli tyhjiä merkkaamassa lukujen välejä (24 lukua, kullakin pituutta sivu tai kaksi). Toisaalta tekstit piti lukea tarkkaavaisesti, jos keskittyminen oli muualla niin sivut muuttuivat vain musteeksi paperilla, koska suurin osa teksteistä antoi kovin vähän kiintopisteitä, henkilönä oli usein "hän" tai "he" ja pätkät keskittyivät enemmän mielenliikkeisiin kuin tapahtumiin (kirjan esipuheessa mainitaan uuden romaanin keskuudessa myös elokuvan olevan keskeinen taidemuoto, Sarraute ilmeisesti reagoi tähän keskittymällä kirjoittamaan asioista ja tavalla joihin elokuvalla ei ole pääsyä).

Ja en minäkään nyt suuresta osasta teksteistä oikein mitään tolkkua saanut, aika usein oltiin lähellä proosarunoa jonka vain annoin tulla ja mennä ja ehkä jossain alitajunnassa välähti mielleyhtymä tai sitten ei. Myönnän toki kuitenkin huvittuneeni kun luvuista 11 ja 12 tuli kovasti mieleen tämä taas viimeaikoina käyty kirjabloggaajat vs kriitikot -keskustelu, joko se aloitettiin vuonna 1939...


Kaikkein salaisimpiakin soppia, parhaiten kätkettyjä aarteita hän kaiveli ahnailla sormillaan. Kaikkea "intellektuaalisuutta". Se oli hänelle välttämätöntä. Hänelle. Hänelle, sillä hän tiesi nyt asioiden todellisen hinnan. Intellektuaalisuus oli hänelle välttämätöntä.
Heitä oli suuri joukko hänen kaltaisiaan, janoisia ja armottomia loisia, artikkeleihin takertuneita iilimatoja, kaikkialle liimautuneita etanoita, jotka levittivät limaansa Rimbaudin nurkkiin, imivät Mallarméta, lainasivat toisilleen Odysseusta ja Malte Laurids Briggen muistiinpanoja ja tahmasivat ne kurjalla ymmärryksellään.
"Se on niin kaunista", hän sanoi avaten jalon ja innoittuneen näköisen silmänsä, joihin hän sytytti "jumalallisuuden kipinän".

vs.

Häntä miellytti penkoa ammattimiehen elein arvokkaasti leppymättömällä asiantuntijan kädellä Proustin ja Rimbaudin sisuksia, ja levittäen perin tarkkaavaisen yleisön silmien eteen heidän väitetyt ihmeensä, heidän salaisuutensa hän selitti "heidän tapauksensa".
[...]
Rimbaudin tai Proustin oli harhailtava elämästä reväistynä, sen ulkopuolelle heitettynä ja aivan vailla tukea, päämäärättä pitkin katuja tai heidän oli vaellettava unissaan pää rinnalla riipuksissa jollakin pölyisellä aukiolla, kartellen kauppoja jotka olivat täynnä kauniita esineitä, naisia jotka käydä sipsuttivat terhakkaasti, kahviloiden tarjoilijoita, lääketieteen opiskelijoita, poliiseja ja konttoristeja.