Sam Kieth - The Maxx

Monen vuoden jälkeen käteen osui sarjakuva jota fanitin kovasti 90-luvulla kun se alun perin ilmestyi, Sam Kiethin The Maxx (35 lehteä 1993-98, plus kolme spin-offia). Muutaman ensimmäisen lehden ajan suhtautuminen oli vielä vähän epäilevää, olihan tämä yhä toki omalla tavallaan hyvä mutta...mutta epäilyt kyllä karisivat kun luin pitemmälle, tämä on yhä loistava sarja.
The Maxx sai alkunsa kun muutama sarjakuvatekijä päätti perustaa oman sarjakuvakustantamon, Image Comicsin. Tekijät olivat sen verran nimekkäitä että lukijat seurasivat mukana, ja uusi kustantamo horjutti omalta osaltaan kahden suuren amerikkalaisen sarjakuvafirman, Marvelin ja DC:n asemaa niinä kahtena suurena ja mahdollisti paremmat oikeudet tekijöille omiin töihinsä. Valitettavasti vain Imagen alkuvaiheen tekijät olivat ennen kaikkea piirtäjiä, joten käsikirjoitukset tapasivat olla toissijaisia ja kerronta jäi visuaalisen näyttävyyden jalkoihin: suurin osa näistä sarjoista on visuaalisesti näyttäviä mutta varsin onttoja. Nämä myivät kuitenkin hyvin ja monet muut supersankarikustantamot kopioivat tyylin, ja tämä yhdistettynä keräilyspekulaatiobuumiin on johtanut siihen että 90-luvun puoliväliä ei pidetä supersankarisarjakuville mitenkään hyvänä aikana.
The Maxx muistuttaa joillain tavoilla muita Imagen alkuaikojen sarjoja, se oli myös visuaalisesti näyttävä, piirrostyyli on tunnistettavasti 90-lukulaista ja vaikuttaa siltä että Kieth keksi tarinaa lehti kerrallaan ilman liian tarkkaa käsitystä mihin suuntaan ollaan menossa. Toisaalta tarinassa on sen verran sekoittavia elementtejä (muutama ulottuvuus joiden välillä hahmot hyppivät, henkilöt jotka valehtelevat innokkaasti myös itselleen, aimo annos jungilaista psykologiaa ja hämärää symbolismia...) että liian tiukasti juonittu tarina olisi ehkä ollut liiankin raskas, nyt se etenee surrealistisen huumorin saattelemana jättäen silti paljon pohdittavaa...(ja ensimmäiset 15 lehteä mukana oli myös ansiokas kirjoittaja Bill Meissner-Loebs kirjoittamassa dialogia, vaikka tarina onkin Kiethin).

Sori, ei ole skanneria käytössä, mennään siis valokuvilla...klikkaa suuremmaksi

Tarinasta...nimihenkilö, The Maxx, on violettiin supersankariasuun ja naamioon pukeutuva koditon mies joka ei muista mitään ajalta ennen kuin hänestä tuli The Maxx, ja joka elää sekä normaalimaailmassa että Outbackissa, laajalla savannilla jossa liikkuu outoja olentoja. Outbackia hallitsee Jungle Queen, joka esiintyy eri hahmoissa mutta jolla tuntuu olevan yhteys Julie Wintersiin, freelance-sosiaalityöntekijään jolla tuntuu olevan runsaasti omia psykologisia painolastejaan...mukaan tulevat myös Julien ystävän tytär Sarah, teiniangstin ja ulkopuolisuuden ruumiillistuma, ja Mr Gone, sarjan pahis, raiskaaja/murhaaja joka tuntuu tietävän asioiden taustoista enemmän kuin muut...
Moni asia ei ole sitä miltä näyttää, supersankarisarjakuvien konventioita käytetään lähinnä metaforina (ja se sanotaan ääneen, mukana on metasarjakuvaviitteitä) ja alitajunta ja unen logiikka näyttelee isoa osaa (ja siinä sivussa opin aikoinaan tästä sarjasta keitä ovat Camille Paglia, Gloria Steinem ja Susan Faludi). Ja Kieth on loistava piirtäjä, piirrostyyleissä liikutaan suvereenisti Frank Frazettasta 5-vuotiaaseen ja sivusommittelussa Kieth on aina ollut omaa luokkaansa, ruutujaot ovat radikaaleja luettavuuden kärsimättä.

Outback. Klikkaa suuremmaksi

Päätepiste ensimmäiselle juonijatkumolle tapahtuu 20 lehden jälkeen, tämän jälkeen keskushenkilöt ja miljööt osittain vaihtuvat mutta muutaman lehden jälkeen sarjassa alkaa näkyä että Kiethiä alkoi kyllästyttää, sivujuonet tulivat tärkeämmiksi ja tarina ajoittain itsetarkoituksellisen surrealistiseksi. Tässä vaiheessa paremmin toimivat Friends of Maxx -lehtien spinoff-tarinat ja niinpä Kieth päätti lopettaa sarjan ja on sittemmin keskittynyt minisarjoihin ja sarjakuvaromaaneihin jatkuvajuonisen lehtisarjakuvan sijaan. Niissäkin psykologia ja alitajunta usein näyttelevät huomattavaa osaa ja niistäkin olen pitänyt...

Osallistun tällä Seitsemän sarja -haasteeseen