Dazailta olen joskus vuosia sitten lukenut tunnetuimman teoksensa Ei enää ihminen, enkä siitä mitenkään valtavasti innostunut sen päällekäyvän pessimismin ja rappiokuvauksen vuoksi. Sama kokemus leimaa myös tätä kirjaa, Dazai osaa kyllä kirjoittaa mutta tämä on kyllä vähän liian yksioikoista rappiokuvausta minun makuuni.
Kirja sijoittuu 40-luvun lopulle, toinen maailmansota on päättynyt ja Japani antautunut ehdoitta. Kirjan minäkertoja Kazuko on köyhtyneen aristokraattiperheen tytär, eronnut ja elää nyt kahdestaan hauraan ja hienostuneen äitinsä kanssa. Pian taloon saapuu myös Kazukon veli Naoji, joka on sodassa taas langennut narkomaaniksi. Kerronta on fragmenttista, Kazukon kirjeet ja Naojin päiväkirjamerkinnät ovat tärkeässä osassa ja toiminnallista juonta taas ei niin paljoa ole.
Liiallista hienovaraisuutta ei tosiaankaan käytetä, vanha aristokratia rappeutuu ja uudet arvot pyyhkäisevät vanhat mennessään, nousevan auringon maassa aurinko laskee. Kazuko on kuitenkin varsin kiinnostavan ristiriitainen päähenkilö ja tarinassa on omalaatuinen tunnelma vaikka varsin synkeä se onkin.
Kielestä on vaikea sanoa mitään, tämä Kyllikki Härkäpään suomennos (1956) on tehty Donald Keenen englanninnoksen pohjalta, ja joissain kohdissa jäi epäilyttämään onko jompikumpi tehnyt joitain oikaisuja ja jättänyt pois tuntemattomampia kulttuurisia käsitteitä (esim. Naoji seurustelee tanssijattaren kanssa: onko kyseessä geisha?). Sinänsä kirjan suomesta en huomannut valittamisen aihetta...
2 kommenttia:
Kiitos Dazain ylösnostamisesta! Tuntuu, että tämä kirja voisi hyvinkin iskeä minun huumorintajuuni.
Kuvauksestasi nousee vertailukohteeksi mieleen Marguerite Duras'n romaanituotanto tai vaikkapa Bertoluccin elokuva Fasisti.
Ei muuta kuin kokeilemaan. Durasin tuotannosta olen lukenut pari lyhyempää juttua mutten tarpeeksi vertaillakseni, Bertolucci on jäänyt näkemättä.
Lähetä kommentti