Lukudiplomin viimeinen kirja! Erlend Loen kirjoja olen ajatellut luettavaksi jo jonkin aikaa ja kun tämä listoista löytyi niin piti sitten.
Kompaktissa kirjassa 25-vuotiaalla minäkertojalla on eksistentialistinen kriisi ja millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tätä hoidetaan palaamalla yksinkertaisiin asioihin jotka innostivat lapsena, kuten pallon heittely seinää vasten, nähtyjen eläinten listaaminen ja hakka-lelun hakkaaminen ja myös ajan, avaruuden ja suhteellisuusteorian pohdiskelu. Puolivälissä kirjaa veli kutsuu kertojan luokseen New Yorkiin. Suurta draamaa tässä ei harrasteta, kyse onkin elämän pienten asioiden tarkastelusta ja ja pohdinnasta, ja joskus yksinkertainen ja suora näkökulma onkin yllättävä...
Luettava pieni kirja jonka päädyn kuitenkin luokittelemaan "ihan kiva"ksi, ei tämä suuresti hetkauttanut suuntaan tai toiseen.
Lukudiplomin tehtäväksi kerron kirjaan liittyvän urbaanilegendan:
Jos Empire State Buildingin pohjakerroksen yleisöpuhelin soi ja siihen vastaa niin voi kuulla aavemaisen soittajan äänen joka kertoo että siellä missä hän soittaa aika kulkee eri tavalla ja aikaa ei ole oikeasti olemassa. Tätä puhujaa kohtaan ei kuitenkaan saa osoittaa kiinnostusta ja on parempi jos katkaisee puhelun.
Kirjasta on blogattu aika paljon, mm. Booksy, Satu, Piiri!, Valkoinen kirahvi...
3 kommenttia:
Minustakin tämä oli ihan kiva. Mielellään romskun luin, mutta ei kirja elämää suurempaa lukukokemusta tarjonnut.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että lukudiplomi jää nyt suorittamatta... pojat kyllä olivat kunniakirjansa saaneet koulussa ! Jee!
Että tällä kertaa äiti jäi kakkoseksi (tai siis kolmoseksi), mutta onneksi pojat eivät enää muista luvanneeni tämän suhteen yhtään mitään...
Katsotaan nyt kuinka moni tämä saa tehtyä, on noita jo muutama huudeltu...mutta onnittelut pojille :)
Lähetä kommentti