Toukokuun luetut

Erri de Luca - Me, You
Erlend Loe - Supernaiivi
Junichiro Tanizaki - Diary of a Mad Old Man

Ari Turunen - Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa
David Winner - Those Feet
Simon Tugwell - The Way of the Preacher

Marguerite Abouet - Aya: The Secrets Come Out
Osamu Tezuka - Black Jack 1
Hitoshi Iwaaki - Parasyte 4-5
Roberson & McManus - Cinderella: From Fabletown with Love & Fables Are Forever 

Toukokuussa lukutahti on ollut varsin hyvä vaikkakin kaunokirjallisuus onkin jäänyt vähän vähemmälle (mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, parikin kirjaa on kesken. Tietokirjoja muutama ja sarjakuvia taas nippu, joista tuossa joitain valintoja.
Black Jack oli kiitettävän höyrähtänyt manga superkirurgista joka saa kaikenlaisia omalaatuisia tapauksia hoidettavaksi. Aloitin lukea ykkösosasta mutta ilmeisesti näitä voisi lukea missä järjestyksessä tahansa, kukin tapaus on itsenäinen...
Fables-sarjakuvan spinoff-minisarjat Tuhkimosta olivat viihdyttäviä vaikkeivät laadullisesti pääsarjalle pärjääkään. Jos tykkää pääsarjasta niin lukemisen arvoisia, mutta muuten tästä on varmaan aika vaikea saada tolkkua...
 Ja Aya-sarjan kolmas osa on edellisten tapaan kiinnostava, mutta onkohan tuosta eteenpäin sarjaa saatavilla millään tolkullisella kielellä vai pitääkö opetella ranskaa.  

Suomalaisia romaaneja ja kyselyvastauksia

Helsingin Sanomien nettisivuilla oli äänestys parhaista 2000-luvun suomalaisista romaaneista, ja päätin minäkin äänestää viittä. Koska en juurikaan lue uudempia suomalaisia romaaneja niin valinta kävi huomattavasti vauhdikkaammin kuin monella muulla (tästä kriitikoiden listasta olen lukenut tasan yhden kirjan).
Oma kärkiviisikkoni oli seuraava:
1. Leena Krohn: Datura
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
3. Leena Krohn: Valeikkuna
4. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
5. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
(Krohnille päätin antaa kaksi sijaa koska myös Unelmakuolema ja Mehiläispaviljonki olisivat varmaan kärkikymmenikössä, ja Hotel Sapiensia en ole vielä lukenut mutta se kuulostaa hyvältä...)

Noin muuten en tälläisia äänestyksiä ota hirveän vakavasti, ja näissä kiinnostavat kirjat löytyvät yleensä vähän alemmilta sijoilta, joten toivottavasti tulosten esittelyssä käydään läpi vaikkapa top 100 eikä vain kärkikymmenikköä, koska ne luultavatsi ovat ne samat tutut kirjat...

Liebster-palkintoja on siunaantunut kolmelta taholta, samoin 11 kysymyksen sarjoja.
Ensimmäinen Lurulta:

1. Kenet kirjan henkilön ottaisit mieluiten kämppikseksi?
- Muumimamman
2. Miten sopisitte siivousvuoroista?

- Luultavasti siivoaminen hoituisi yhdessä.
3. Kenen kirjan henkilön kanssa lähtisit mieluiten lomamatkalle?
- Markus Mezentius Manilianusin
4. Mihin matkustaisitte?
- Galileaan kai sitten, sinnehän ne muutkin ovat menossa.
5. Kenet kirjan henkilön kutsuisit mieluiten illalliselle?
- Nick ja Nora Charlesin
6. Mitä ruokaa tarjoaisit?
- Oliiveja. Martinissa.
7. Kenet kirjan henkilön mieluiten adoptoisit?
- Frank Cauldhamen
8. Miten hänet kasvattaisit?
- Tolkullisemmin.
9. Kenen kirjan henkilön kanssa joutuisit mieluiten autiolle saarelle?
- Hermione Grangerin
10. Miten siellä pärjäisitte?
- Taikuudella.
11. Kuka kirjan henkilö mieluiten olisit?
- Tähän olenkin jo vastannut: Lordi Peter Wimsey

Sitten Kyösti:

1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?
- Poirotin. Mutta en lähetä kirjettä jossa pyydän häntä luokseni kertomatta mikä on ongelmana, koska silloin kuolen ensimmäisessä luvussa.
2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?
- Mitään ehdotonta ei tule mieleen, joskin on lajeja joita en lue mitenkään usein...
3. Luetko tietokirjoja huviksesi?
- Kyllä, usein
4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?
- Romaanissa on aina jokin sanoma. Mutta vaarallista on yrittää tunkea jotain iskulauseeksi redusoitavaa sanomaa kirjaan johon se ei luontaisesti kuulu.
5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?
- kyllä, joidenkin kirjojen suurimmat ansiot ovat kiinnostavassa kulttuurin tai ajan kuvauksessa.
6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?
- Ei tule mieleen. Joissain tapauksissa saatan kiinnittää huomiota siihen että olen paikassa jonne se-ja-se-kirja sijoittui mutta matkustamisen syyt tapaavat olla muualla.
7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?
- Minusta ei. Täysi-ikäisille en kannata sensuuria mutta ikärajat ovat hyvä asia.
8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?
- Vaikka arvostankin myös kirjoja joiden päähenkilöt ovat epämiellyttäviä, ei se ole edellytys. Tosin en myöskään määrittele milloin jokin romaani on taidetta ja milloin ei.
9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?
- Kelpaavat kyllä hyvin. Esimes Junichiro Tanizaki kirjoittaa yleensä hyvin epämääräisiä loppuja...
10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?
- Kyllä, helpommin kuin tiiliskiviin. Pienoisromaanit ja novellit kelpaavat mitä parhaiten.
11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?
- Elokuvasovituksista voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen postauksen tai useita. Suosikkielokuviini kuuluu mm. Takaikkuna ja Sininen enkeli joista ensimmäinen perustuu novelliin ja jälkimmäinen romaaniin, joista kumpaakaan en ole lukenut, lopputulos on hyvä mutta ovatko nuo sitten millaisia sovituksia...jos hyvästä kirjasta tehtyä uskollista ja hyvää sovitusta mietin niin mieleen tulee vaikkapa Katarina Blumin menetetty maine, Böllin kirja on mestariteos mutta elokuvakin on saatu toimimaan omilla ehdoillaan. Maija Poppanen taas muuttaa jonkin verran kirjan luonnetta mutta minusta parempaan suuntaan.
Huonoista sovituksista voisi mainita vaikkapa From Hellin, elokuvan jolla on sama nimi kuin Mooren ja Campbellin sarjakuvalla. Molemmat käsittelevät Viiltäjä-Jackia, ja siihen ne yhteydet suunnilleen päättyvät. Hivenen ihmetellen myös vilkuilin The Prime of Miss Jean Brodie -elokuvan DVD-julkaisua, kehuttu leffa mutta takakansitekstin perusteella kuulosti että se on väännetty jonkinlaiseksi Levottomat sielut -teokseksi jossa epäkonventionaalinen mutta pidetty opettaja joutuu konservatiivisempien kasvattajien hampaisiin...mikä mestarillisesti missaa täysin kirjan idean. Mutta en ole nähnyt leffaa joten en tiedä.

Ja vielä Minnalta:
1. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea tänä vuonna kesälomalla ?
- Mitäköhän tuolta hyllystä löytyy...ei ole mitään erityistä pakkokirjaa. 
2. Kuka opetti sinut lukemaan ?
- Opin samalla kuin pari vuotta vanhempi veljeni.
3. Kuulutko lukupiiriin ?
- En, jotenkin en innostu lukupiireistä, että luetaan jokin tietty kirja tiettyyn aikaan, mieluummin "nyt voisin vaikka lukea tämän" tyyliä.
4. Mikä oli lempikirjasi lapsena ?
- Lapsuus on pitkä aika...ensimmäisiä suosikkejani oli kuitenkin Elina Karjalaisen Uppo-nallet.
5. Oletko koskaan kokannut romaanin inspiroimana ja mitä ?
- Ei tule mieleen, en ole kummoinenkaan kokki...
6. Mikä on paras kirjasta tehty elokuva ?
- Tuolla ylempänä puhuinkin jo aiheesta.
7. Jos olisit kirjailija, niin kuka olisit ?
- Varmaan minä itse, mutta olisin kirjoittanut kirjan tai monta :)
8. Mitä luet juuri nyt ?
- Pari kirjaa on kesken, Elizabeth Gaskellin Cranford ja Elizabeth Taylorin Palladian.
9. Mikä on ensimmäinen lause lukemassasi kirjassa sivulla 57 ?
Palladianista: "'I am ill-natured all the time,' he tried to explain." Cranfordista: "Perhaps he has been too severe, and perhaps I have not been kind enough; but God knows how we love you, my dear only boy."
10. Jos sanon kirja ja eläin - niin mitä kirjaa ajattelet ?
- Piin elämä. Vaikken ole edes lukenut sitä kirjaa.
11. Mitä jätät tekemättä, kun luet mielenkiintoista kirjaa ?
- Menemättä järkevään aikaan nukkumaan.

Aku Ankka päivästä päivään

Aku Ankka tanssahteli maailmaan vuonna 1934 lyhytanimaatiossa Viisas kana kananen, josta hahmo napattiin sivuhahmoksi lukuisiin Mikki-piirrettyihin, hahmon impulsiivisuus, lapsellisuus ja äkkipikaisuus sopivat hyvin vastapariksi rauhoittuneelle Mikille (esim. Puistokonsertti ja Orpojen hyväksi ovat tärkeitä varhaisia rooleja Akulle). Tuota pikaa Aku alkoi nousta jo elokuvien keskipisteeksi.
Samanlainen kehitys tapahtui sarjakuvissa, Floyd Gottfredson nappasi Akun pikkurooliin Mikin oma sanomalehti -tarinaan jo 1935 ja isompiin rooleihin joihinkin myöhempiin tarinoihin. Ja vuonna 1938 Al Taliaferro ja Bob Karp aloittivat Aku Ankka -sanomalehtistrippien tekemisen (jatkaen strippien tekemistä vuoteen 1965 saakka).

Noita sarjakuvia olen nyt lueskellut sekalaisina Aku Ankka päivästä päivään -kokoelmina (kukin kirja kokoaa yhden vuoden päivästripit, ja vuodet 1938-53 on julkaistu) ja joitain huomioita tulee mieleen. Näihin aikoihin Gottfredsonin Mikit ovat pitkiä seikkailutarinoita jotka jatkuivat viikkokaupalla vaikka Gottfredson toki osasi rytmittää tarinat niin että yksittäiset stripit olivat myös toimivia gageja. Aku-stripit taas panostivat täysin hetken komiikkaan, ne olivat kaikki yksittäisiä gageja. Joitain epämääräisiä jatkumoja kehiteltiin aika ajoin viikon tai kahden mittaisiksi (Aku ja pojat lähtevät etsimään aarretta, Mummo tulee kylään tms) ja sitten yhdestä aiheesta kehiteltiin useita gageja mutta jatkuvuus oli kuitenkin varsin löyhä.
Kun näitä luin ison kasan kerralla niin kiinnitin myös huomiota siihen kuinka vähän näissä onkaan pysyviä elementtejä. Hahmon luonne ja pukeutuminen pysyi suunnilleen vakiona, samoin auto, mutta muuten asioita muuteltiin aina kunkin yksittäisen stripin tarpeisiin. Muita vakiheiloja ei ollut kuin jossian vaiheessa sarjaa esitelty Iines, mutta toisaalta Aku flirttaili paljon kaikkien tyttöjen kanssa (ja Taliaferro osaa kyllä aikakautensa tyttöpiirtämisen taidon), silloin kun Iines oli paikalla siitä voi ottaa vitsin mutta kun Iines ei ollut paikalla niin käytös ei viittaa vakisuhteeseen...
Asuntoa vaihdettiin kuin paitaa, joskus oltiin omakotitalossa, joskus kerrostaloasunnossa, joskus asuntolassa ja lukuisia vitsejä väännettiin myös asunnonetsimisestä (oletettavasti asuntopula oli iso juttu). Joskus pojat asuvat Akun kanssa, joskus eivät (asuntomuodosta riippumatta), ja kotieläimiäkin on vaihteleva määrä: lemmikkikoirana on joskus Pulivari, joskus sellainen spanielin näköinen (tai jonkun, en tunne koirarotuja) ja taisi niitä olla muitakin.
Ja ne työpaikat. Erityisesti Aku toimii myyjänä, ovelta ovelle tai sitten omassa kaupassa, mutta myyntiartikkelit vaihtelevat ja yrityksetkin ovat yhden päivän stripissä yhden vitsin tarpeisiin ja sitten niitä ei enää nähdä.
Oikeastaan ei tule mieleen yhtään muuta strippisarjakuvaa jossa jatkuvuuteen suhtaudutaan näin välinpitämättömästi, erityisesti kun sekä jutut että piirrokset ovat kuitenkin vahvasti realismiin päin kallellaan. Taliaferron ja Karpin Aku on jokamies joka elää ikuisessa nykyhetkessä, menneisyys ja tulevaisuus haittaisivat hahmoon samaistumista.
Mielenkiintoista oli myös huomata kuinka urbaani tämä sarja olikaan. Akun ensifilmi sijoittui maaseudulle ja Mikin alkuvaiheiden elokuvissa ja sarjakuvissa oltiin usein korostetusti maaseudulla josta siirryttiin sitten joko seikkailemaan maailman erämaihin tai sitten kotoisaan omakotilähiöön niin Aku on huomattavasti korostetummin kaupunkilainen kaduntallaaja, sarja vilisee kerrostaloja, uusia muoteja ja keksintöjä ja monissa stripeissä korostetaan ahtautta. Maaseutu on korostetusti muualla, joko sinne mennään itse tai sitten Mummo tulee vierailulle mutta se ei ole tämän jokamiehen tyypillinen elinalue.

Aikanaan sitten hahmoa kehitettiin uusiin tarpeisiin. Carl Barks ja muut tekivät pitempiä tarinoita sarjakuvalehtiin ja usein pehmensivät hahmojen luonteita, ja vaikka jatkumon löysyys pysyikin tyypillisenä piirteenä myös sarjakuvalehdissä niin ihan näin vapaata se ei ollut. Barks myös kehitti Akulle satumaisempia piirteitä, tavattoman epäonnisena kohelona tai oman alansa armoitettuna mestarina joka onnistuu kuitenkin hybriksessä tuhoamaan itsensä, ja toi seuraksi uusia erikoislaatuisempia hahmoja (Roope-setä, Hannu-serkku, Pelle Peloton) joiden vetämät tarinat eivät enää olleet tavallisen kaduntallaajan arkea. Ja vaikka myöhemmätkin tarinat monesti ovat oman aikansa lapsia niin ihan niin tiukasti ajassaan ne eivät olleet kuin sanomalehtisarjakuvat.

Lisää osumia seitsemän sarja -haasteeseen ja Disney-sarjiksista olen kirjoittanut aiemmin täällä ja täällä.

LUKUDIPLOMI-muistutus

Vielä on pari päivää aikaa kiukuttaa kokoon Lukudiplomi-haasteen suoritukset ja ilmoittaa niistä täällä, deadlinehan on ensi lauantai eli 25.5.
Muutama suorittaja onkin jo ilmoittautunut tuon ensimmäisen haastepostauksen kommenteissa (Valkoinen Kirahvi, Velma, Paula, Satu, Suketus) mutta myös tähän viestiin voi kommentoida. Oma suorituslistani löytyy linkistä.

Hyvistä yrityksistäkin voi tulla kertomaan vaikkei koko diplomia saisikaan kokoon.

Hitoshi Iwaaki - Parasyte 4

Parasyte on 8-osainen mangasarja, josta olen nyt lukenut neljä ensimmäistä osaa, tarpeeksi että voin sanoa tästä jo jotain vaikka se mihin suuntaan juoni jatkaa etenemistä onkin vielä epäselvää...Ja tämä Del Rey -painos on flippaamaton (luetaan alkuperäisen tapaan oikealta vasemmalle), siitä syystä nuo kirjastotarrat jotka yleensä ovat takakannessa ovat tässä etukannessa.

Sarja on aika omalaatuinen yhdistelmä body horroria ja scifiä sekä teini-ihmissuhteilua: jostain (tässä vaiheessa ei vielä tiedetä mistä) tulee joukko avaruusloisia jotka maahan päästessään pyrkivät ottamaan ihmisen haltuunsa tunkeutumalla tämän korvasta sisään ja valtaamalla aivot. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu: lukiolaispoika Shinichillä sattui oikealla hetkellä olemaan kuulokkeet korvissa, ja sekasorrossa loinen sattuukin tunkeutumaan sisään Shinichin oikeaan käteen.
Fuusion jälkeen loiset kehittävät nopeasti älykkyyttä ja kykenevät myös muuttamaan valtaamansa ruumiinosan muotoa hyvinkin mielikuvituksellisesti (emme tässä yritä edes pohtia kuinka tämä on mahdollista), niinpä Shinichin oikea käsi onkin muotoamuuttava muukalainen jolla on oma äly ja joka kykenee myös puhumaan, samalla kun muuten Shinichi säilyy muuten muuttumattomana (aluksi, vink vink).
Muukalainen, joka nimetään Migiksi, on kuitenkin varsin tunteilematon otus joka ajattelee vain omaa selviytymistään, ja koska se on riippuvainen Shinichistä on sen edun mukaista pitää huolta että isäntäkin pysyy hengissä, niinpä liittolaisuus isännän ja loisen välillä on tässä tapauksessa välttämättömyys...
Ongelmia aiheuttavat ne muut loiset, jotka alussa ovat aika suoraviivaisia tapa-tuhoa-hirviöitä mutta älykkäinä ja oppimiskykyisinä alkavat tehokkaammin toimia yhteiskunnan säännöillä, toki omia intressejään edistäen...ja mistä nämä loiset oikein tulevat, onko niillä joku suurempi tarkoitus?

Kirjan genreyhdistelmä on aika omalaatuinen mutta myös looginen, body horror (jonka tvtropes-sivu käyttää tätä sarjaa kuvaesimerkkinään) voidaan nähdä allegoriana murrosiästä, jolloin oma ruumis muuttuu ja käyttäytyy oudoilla tavoilla, ja tuttujenkin ihmisten käytös muuttuu myös selittämättömästi...ja tätä yhteyttä kyllä alleviivataan tässä heittämällä mukaan koulun ihmissuhdedraamaa. Samoin komedian sekoittaminen mukaan soppaan tehostaa hyvin groteskimpia kohtauksia. Moraalista pohdintaa on myös sivuttu, ja tarina etenee hyvin, loiset ovat muutos- ja oppimiskykyisiä ja Shinichi taas muuttuu omalla laillaan...
Iwaakin piirrostyyli on varsin funktionaalista, omalaatuisia muodonmuutoksia lukuunottamatta ei liikoja kikkailevaa mutta täyttää tarkoituksensa ja on tehokasta, ja Iwaaki osaa piirtää eri ihmiset tunnistettavan erinäköisiksi (tämä ei havaitusti ole itsestäänselvyys).

Kiinnostava sarja, suositeltava jos ei ole liian herkkä...

Lisää osumia seitsemän sarja -haasteeseen.

David Winner - Those Feet

"Most of the stories are hack-written and without literary merit. Yet they are important, perhaps only because the stories we tell ourselves - as individuals, families or nations - are always important. Our stories define us. Stories are the way we make sense of the world and our place in it. More than other nations, the English love language and dwell in their imagination. Football is one of the stories the English tell themselves in order to know who they are."

Penkkiurheilua en paljoa harrasta (en kyllä muunkaanlaista urheilua) mutta jalkapalloa tulee ajoittain katsottua. Katsojana olen kuitenkin täydellinen vastakohta tässä kirjassa kuvatulle englantilaiselle jalkapallofanille: minulla ei ole tunnesidettä peliin, en kannata mitään joukkuetta enkä välttämättä ole kovinkaan hyvin perillä pelaajista, seuraan peliä lähinnä nykyhetkessä ja abstraktiona.
Toisaalta minua kyllä kiinnostaa kulttuuri pelin ympärillä, miten peli kehittyy kentällä ja sen ulkopuolella ja millaisia ilmenemismuotoja se on saanut ympäri maailmaa. Jalkapallohan on hämmästyttävän universaali ilmiö, levinnyt ympäri maailmaa (Australian aborigiinit eivät kuulemma ymmärrä peliä, ja Suomessa se on aika horjuvaa, mutta tämähän on myös kirjallisuuden periferiaa...)

Tähän kiinnostukseen David Winnerin kirja sopii loistavasti, siinä tarkastellaan englantilaisen kulttuurin piirteitä niinkuin ne on esitetty jalkapallolla. Kirjan nimi on jo viittaus William Blaken runoon Jerusalem (And did those feet in ancient time / walk upon England's mountains green...) ja kirjan luvuissa käydään läpi mm. huumoria, nostalgiaa, mutaa, masturbaatiota, Italiaa jne ja miten suhde noihin ilmenee jalkapallossa, itse pelissä ja sitä ympäröivässä kulttuurissa.

Erityisesti minua viehättivät luvut deklinismistä ja Brittiläisen imperiumin aavesärystä (ehkä pahin tappio ikinä, USAa vastaan 1950, sivuutettiin olankohautuksella, ja Unkarin voittoon Wembleyllä 1953 suhtauduttiin hyvässä hengessä, kun taas vuodesta 1970 eteenpäin kaikki on ollut paskaa siitä huolimatta että englantilaiset seurajoukkueet ovat pärjänneet hyvin...) sekä jalkapallosta populaarikirjallisuudessa, erityisesti poikain lukemistoissa (kyseisestä luvusta on ylläoleva otekin peräisin), jossa Roy Keane näyttäytyy myyttisenä sankarina joka on esiintynyt hieman eri nimillä vähintään 1800-luvun puolivälistä...ja siinä ohessa sivutaan toki myös Harry Potteria ("the public schoolboys who are heroes are never bookish; just naturally bright, regular boys with common sense. That's very English." Sori vaan, Hermione Granger.)
Mielenkiintoinen oli myös luku jossa esiteltiin hieman yhä pelattavia jalkapallon esimuotoja joista monen kohdalla voidaan puhua enemmän rituaaleista kuin peleistä, Eton Wall Game, Ashbourne Shrovetide, Haxey Hood, Hallaton Bottle Kicking and Hare Pie Scramble...näiden kohdalla mielessä kävi myös kotoiset löylynheiton MM-kisat joita on vaadittu lopetettavaksi koska niissä voi loukkaantua tai havaitusti jopa kuolla. Niin, hyvän kulttuurin tärkein ominaisuushan on tietysti turvallisuus.

Hauska kirja, jonka lukemisessa on ehkä jonkin verran etua jos tietää jotain jalkapallon ja Englannin historioista mutta tyyli on kuitenkin ehdottoman populaari.

Junichiro Tanizaki - Diary of a Mad Old Man

Diary of a Mad Old Man on näköjään Junichiro Tanizakin viimeinen romaani, ja toi mieleen toisen, suomennetun, myöhäisen romaanin, Avaimen; molemmissa kirjoissa käsitellään seksuaalisia obsessioita ja vallankäyttöä perhepiirissä. Tällä kertaa päähenkilönä on 77-vuotias mies joka himoitsee kaunista miniäänsä Satsukoa, joka taas ahkerasti keimailee takaisin, ja perheen jäsenten suhteet ovat muutenkin aika kummallisia...
Kirja on kerrottu päähenkilön päiväkirjana, jossa mietteiden ja Satsukon palvonnan ohella käsitellään varsin perinpohjaisesti läpi kaikkia vanhuudenvaivoja jotka kertojaa vaivaavat, tämä on varsin fyysinen kirja (suhde Satsukoonkin on nimenomaan himoa, vaikka kertoja jo alkusivuilla toteaakin olevansa impotentti..."even if you're impotent you have a kind of sex life...")

Päiväkirja-mallia jonkin verran rikkovat kuvaukset joistain tapahtumista jotka on pätkitty useammalle päivälle. Jälkimmäistä ratkaisua selitetään käden hermokivuilla ja päiväkirjan kirjoittamisen aiheuttamalla kiihtymyksellä ja vaarallisella verenpaineen nousulla, jotka estävät pitemmät kirjoitussessiot, mutta silloin taas jotkut tapahtumat ovat hivenen oudon tarkasti kuvattuja, runsaita dialogeja myöten. Kirjan lopussa on mukana myös otteet sairaanhoitajan, lääkärin ja tyttären muistiinpanoista, eli yhden kertojan näkökulma saa hieman lisävalaistusta sivuista...

Tanizakille ominaisesti japanilaiset perinteet ja kulttuuri (sekä niiden rinnalla myös länsimainen kulttuuri) ovat tärkeässä osassa ja problemaattiset perhesuhteet, obsessiot ja tietty elegantti shokeeraavuus ovat toki kirjailijan muusta tuotannosta jo tuttuja, mutta Tanizaki osaa tämän hyvin.

Erlend Loe - Supernaiivi

Lukudiplomin viimeinen kirja! Erlend Loen kirjoja olen ajatellut luettavaksi jo jonkin aikaa ja kun tämä listoista löytyi niin piti sitten.

Kompaktissa kirjassa 25-vuotiaalla minäkertojalla on eksistentialistinen kriisi ja millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tätä hoidetaan palaamalla yksinkertaisiin asioihin jotka innostivat lapsena, kuten pallon heittely seinää vasten, nähtyjen eläinten listaaminen ja hakka-lelun hakkaaminen ja myös ajan, avaruuden ja suhteellisuusteorian pohdiskelu. Puolivälissä kirjaa veli kutsuu kertojan luokseen New Yorkiin. Suurta draamaa tässä ei harrasteta, kyse onkin elämän pienten asioiden tarkastelusta ja ja pohdinnasta, ja joskus yksinkertainen ja suora näkökulma onkin yllättävä...

Luettava pieni kirja jonka päädyn kuitenkin luokittelemaan "ihan kiva"ksi, ei tämä suuresti hetkauttanut suuntaan tai toiseen.

Lukudiplomin tehtäväksi kerron kirjaan liittyvän urbaanilegendan:
Jos Empire State Buildingin pohjakerroksen yleisöpuhelin soi ja siihen vastaa niin voi kuulla aavemaisen soittajan äänen joka kertoo että siellä missä hän soittaa aika kulkee eri tavalla ja aikaa ei ole oikeasti olemassa. Tätä puhujaa kohtaan ei kuitenkaan saa osoittaa kiinnostusta ja on parempi jos katkaisee puhelun.

Kirjasta on blogattu aika paljon, mm. Booksy, Satu, Piiri!, Valkoinen kirahvi...

Sam Kieth - The Maxx

Monen vuoden jälkeen käteen osui sarjakuva jota fanitin kovasti 90-luvulla kun se alun perin ilmestyi, Sam Kiethin The Maxx (35 lehteä 1993-98, plus kolme spin-offia). Muutaman ensimmäisen lehden ajan suhtautuminen oli vielä vähän epäilevää, olihan tämä yhä toki omalla tavallaan hyvä mutta...mutta epäilyt kyllä karisivat kun luin pitemmälle, tämä on yhä loistava sarja.
The Maxx sai alkunsa kun muutama sarjakuvatekijä päätti perustaa oman sarjakuvakustantamon, Image Comicsin. Tekijät olivat sen verran nimekkäitä että lukijat seurasivat mukana, ja uusi kustantamo horjutti omalta osaltaan kahden suuren amerikkalaisen sarjakuvafirman, Marvelin ja DC:n asemaa niinä kahtena suurena ja mahdollisti paremmat oikeudet tekijöille omiin töihinsä. Valitettavasti vain Imagen alkuvaiheen tekijät olivat ennen kaikkea piirtäjiä, joten käsikirjoitukset tapasivat olla toissijaisia ja kerronta jäi visuaalisen näyttävyyden jalkoihin: suurin osa näistä sarjoista on visuaalisesti näyttäviä mutta varsin onttoja. Nämä myivät kuitenkin hyvin ja monet muut supersankarikustantamot kopioivat tyylin, ja tämä yhdistettynä keräilyspekulaatiobuumiin on johtanut siihen että 90-luvun puoliväliä ei pidetä supersankarisarjakuville mitenkään hyvänä aikana.
The Maxx muistuttaa joillain tavoilla muita Imagen alkuaikojen sarjoja, se oli myös visuaalisesti näyttävä, piirrostyyli on tunnistettavasti 90-lukulaista ja vaikuttaa siltä että Kieth keksi tarinaa lehti kerrallaan ilman liian tarkkaa käsitystä mihin suuntaan ollaan menossa. Toisaalta tarinassa on sen verran sekoittavia elementtejä (muutama ulottuvuus joiden välillä hahmot hyppivät, henkilöt jotka valehtelevat innokkaasti myös itselleen, aimo annos jungilaista psykologiaa ja hämärää symbolismia...) että liian tiukasti juonittu tarina olisi ehkä ollut liiankin raskas, nyt se etenee surrealistisen huumorin saattelemana jättäen silti paljon pohdittavaa...(ja ensimmäiset 15 lehteä mukana oli myös ansiokas kirjoittaja Bill Meissner-Loebs kirjoittamassa dialogia, vaikka tarina onkin Kiethin).

Sori, ei ole skanneria käytössä, mennään siis valokuvilla...klikkaa suuremmaksi

Tarinasta...nimihenkilö, The Maxx, on violettiin supersankariasuun ja naamioon pukeutuva koditon mies joka ei muista mitään ajalta ennen kuin hänestä tuli The Maxx, ja joka elää sekä normaalimaailmassa että Outbackissa, laajalla savannilla jossa liikkuu outoja olentoja. Outbackia hallitsee Jungle Queen, joka esiintyy eri hahmoissa mutta jolla tuntuu olevan yhteys Julie Wintersiin, freelance-sosiaalityöntekijään jolla tuntuu olevan runsaasti omia psykologisia painolastejaan...mukaan tulevat myös Julien ystävän tytär Sarah, teiniangstin ja ulkopuolisuuden ruumiillistuma, ja Mr Gone, sarjan pahis, raiskaaja/murhaaja joka tuntuu tietävän asioiden taustoista enemmän kuin muut...
Moni asia ei ole sitä miltä näyttää, supersankarisarjakuvien konventioita käytetään lähinnä metaforina (ja se sanotaan ääneen, mukana on metasarjakuvaviitteitä) ja alitajunta ja unen logiikka näyttelee isoa osaa (ja siinä sivussa opin aikoinaan tästä sarjasta keitä ovat Camille Paglia, Gloria Steinem ja Susan Faludi). Ja Kieth on loistava piirtäjä, piirrostyyleissä liikutaan suvereenisti Frank Frazettasta 5-vuotiaaseen ja sivusommittelussa Kieth on aina ollut omaa luokkaansa, ruutujaot ovat radikaaleja luettavuuden kärsimättä.

Outback. Klikkaa suuremmaksi

Päätepiste ensimmäiselle juonijatkumolle tapahtuu 20 lehden jälkeen, tämän jälkeen keskushenkilöt ja miljööt osittain vaihtuvat mutta muutaman lehden jälkeen sarjassa alkaa näkyä että Kiethiä alkoi kyllästyttää, sivujuonet tulivat tärkeämmiksi ja tarina ajoittain itsetarkoituksellisen surrealistiseksi. Tässä vaiheessa paremmin toimivat Friends of Maxx -lehtien spinoff-tarinat ja niinpä Kieth päätti lopettaa sarjan ja on sittemmin keskittynyt minisarjoihin ja sarjakuvaromaaneihin jatkuvajuonisen lehtisarjakuvan sijaan. Niissäkin psykologia ja alitajunta usein näyttelevät huomattavaa osaa ja niistäkin olen pitänyt...

Osallistun tällä Seitsemän sarja -haasteeseen

Jouni Inkala - Tässä sen reuna

Kansi: Marjaana Virta

Kirjaston hyllyjä taas selatessa käteen osui tällä kertaa Jouni Inkala, ensin toinen kirja mutta siirryinkin tähän esikoiskokoelmaansa koska se oli ollut Finlandia-ehdokkaana 1992.
Ja, no, mitäs tästä sanoisi. Inkalan kieli on lyyristä, ei liian korulauseilevaa ja ajoittain jopa kaunista, mutta ajatuksia ja tunnelmia on usein vaikea seurata ja rivien väliset yhteydet ovat aika hataria. Myönnän ärtyväni jos runo alkaa "ei silti" tai "samoin kuin" tai siinä on relatiivipronomineja jotka eivät viittaa mihinkään. Silloinkin kun haetaan jonkinlaista negatiivisen tilan efektiä jolloin sen rinnalla mitä on kirjoitettu on myös se mitä ei ole kirjoitettu ja sanat jotka eivät näennäisesti viittaa mihinkään viittaavatkin siihen mitä ei ole kirjoitettu, herää usein kysymys miksi minä luen sitä mitä on kirjoitettu enkä sitä toista.

Tätä ei myöskään auta, että suosittu aihe on jonkin ohimenevän hetken kokeminen elämää suurempana. Hetkittäin tämä välittyy (runo varpaankynsien leikkaamisesta viehätti) mutta varsin usein henkilökohtainen ei käänny yleiseksi.
En nyt oikein vakuuttunut, lopullinen kokemus oli lähinnä ärtynyt koska ei tämä huonokaan ollut, siitä oli vain kovin vaikea saada mistään kiinni.

Älä liikahda,
juuri tuolla tavalla tulet olemaan kuolematon.

Istut nojatuolissa syli täynnä talvista valoa,
imetät sitä katseellasi, hymylläsi, siksi että
se on nyt sinun.

Ja minä menehdyn tiedosta etten toista tätä ikuisesti.
Tai ettet sinä muuta tuota nimeäsi
johon vajoan niin kuin nousisin.

Erri de Luca - Me, You

Taas satunnaisia löytöjä kirjailijalta josta en ollut aiemmin kuullut, vaikka tuottelias näkyy olleen...pienoisromaani ja kasvukertomus 50-luvulta, 16-vuotiaasta napolilaispojasta joka viettää kesää setänsä luona kalastaja- ja turistisaarella ja rakastuu siellä paria vuotta vanhempaan tyttöön, jonka menneisyys avautuu pikku hiljaa.

Kirja alkaa hyvin muttei kykene täysin täyttämään lupauksiaan. Mennyttä sotaa käsitellään, aluksi henkilökohtaisina anekdootteina ja sitten vaikenemisena, kun taas poika haluaa tietää lisää, jopa syyttävään sävyyn: mitä TE teitte tai jätitte tekemättä. Toisaalta sodanjälkeinen amerikkalaismiehitys oli Napolissa hyvin näkyvää 50-luvulla...mutta tämä aihepiiri jäi sitten aikalailla hyödyntämättä. Toisaalta rakkaustarinakin kehittyi aika merkillisesti, eräs keskeinen juonikuvio ei toteutukseltaan oikein vakuuttanut (ja minä sentään suhtaudun yleensä myötämielisesti maagiseen realismiin).
Ihan luettava kirja tämä oli näinkin, se kirja johon tässä vihjattiin olisi minusta vain ollut parempi.

Kirjan nimikäännös oli kyllä kummallinen. Italiaksi tämä on 'Tu, mio' ja kirjassa sanotaan muutamaankin kertaan 'you, mine', sen sijaan 'me, you' ei perustu mihinkään...

Tätä lukiessa kävi myös mielessä että miksiköhän minä luen tästä aiheesta italialaista kirjaa, mitäköhän suomalaisia kirjoja on joissa pohdittaisiin Suomen liittolaisuuksia jälkiviisauden, maailmantuskan, häpeän ja hiljaisuuden suunnasta, vai onko erillissodan ja ajopuuteorian asema liian vahva. Linturin Isänmaan tähden mainittiin tuon suuntaisena, mahtaako muita olla?

Osamu Dazai - Laskeva aurinko

Dazailta olen joskus vuosia sitten lukenut tunnetuimman teoksensa Ei enää ihminen, enkä siitä mitenkään valtavasti innostunut sen päällekäyvän pessimismin ja rappiokuvauksen vuoksi. Sama kokemus leimaa myös tätä kirjaa, Dazai osaa kyllä kirjoittaa mutta tämä on kyllä vähän liian yksioikoista rappiokuvausta minun makuuni.

Kirja sijoittuu 40-luvun lopulle, toinen maailmansota on päättynyt ja Japani antautunut ehdoitta. Kirjan minäkertoja Kazuko on köyhtyneen aristokraattiperheen tytär, eronnut ja elää nyt kahdestaan hauraan ja hienostuneen äitinsä kanssa. Pian taloon saapuu myös Kazukon veli Naoji, joka on sodassa taas langennut narkomaaniksi. Kerronta on fragmenttista, Kazukon kirjeet ja Naojin päiväkirjamerkinnät ovat tärkeässä osassa ja toiminnallista juonta taas ei niin paljoa ole.
Liiallista hienovaraisuutta ei tosiaankaan käytetä, vanha aristokratia rappeutuu ja uudet arvot pyyhkäisevät vanhat mennessään, nousevan auringon maassa aurinko laskee. Kazuko on kuitenkin varsin kiinnostavan ristiriitainen päähenkilö ja tarinassa on omalaatuinen tunnelma vaikka varsin synkeä se onkin.

Kielestä on vaikea sanoa mitään, tämä Kyllikki Härkäpään suomennos (1956) on tehty Donald Keenen englanninnoksen pohjalta, ja joissain kohdissa jäi epäilyttämään onko jompikumpi tehnyt joitain oikaisuja ja jättänyt pois tuntemattomampia kulttuurisia käsitteitä (esim. Naoji seurustelee tanssijattaren kanssa: onko kyseessä geisha?). Sinänsä kirjan suomesta en huomannut valittamisen aihetta...