Johann Wolfgang von Goethe - Faust

Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.

Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi

 

Tämän Milena Michiko Flašarin kirjan löysin kirjastohyllystä etsiessäni luettavaa Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: kirjan takakansi kuulosti merkilliseltä (tämä on siis positiivinen määre) ja itävaltalais-japanilainen kirjailija kirjoittaa saksaksi joten sopii hyvin (suomennos Olli Sarrivaaran).

Kirja sijoittuu kuitenkin Japaniin, eräällä puistonpenkillä kohtaavat hikikomori joka varovasti ajoittain tulee taas ulos huoneestaan ja salaryman joka on vastikään saanut potkut mutta ei ole vielä rohjennut kertoa siitä vaimolleen. Henkilöitä voisi luonnehtia japanilaisen kulttuurin kliseiksi, mutta ehkä tässä tapauksessa pitäisi puhua ennemmin stereotyypeistä.
Kirjoitustyyli ei sen sijaan juuri muistuttanut monille japanilaisille ominaista viileää vähäeleisyyttä: tietyllä tavalla minimalistista se kyllä oli mutta enemmän lyhyillä lauseilla luota tajunnankuvaa: muistelin että kirjoittikos Herta Müller tähän tyyliin, eurooppalaisempaa se kuitenkin oli. Kirja etenee lyhyinä lukuina jotka kuvaavat henkilöiden mielenliikkeitä ja muistikuvia menneisyydestä, varsinaisia tapahtumia ei niin paljoa ole mutta muistikuvia niistä kylläkin.

Kirjan varsin psykologinen, henkilöiden ajatuksiin ja tuntemuksiin keskittyvä kuvaus tuottaa mielenkiintoisen ristiriidan kun henkilöt kuitenkin pysyvät hyvin pitkälle stereotyyppeinä, salaryman on salaryman ja hikikomori on hikikomori. Mutta kun kovin paljoa muita persoonallisia piirteitä ei ole niin stereotyyppien kautta päädytään sitten kertomaan yhteiskunnasta laajemmin, miksi ja miten ihmisistä tulee sellaisia ohentuneita ja murskautuvia stereotyyppejä kuin tulee.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä. Siinä oli hetkensä mutta toisaalta siinä ei lopulta oikein ollut mitään uutta, kun olen näistä aiheista jo ihan riittävästi lukenut ja, no, lopun toimivuudesta en ole lainkaan varma...
Kirja on luettu myös Annelin kirjoissa, Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa.
Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa (no, kaksi).

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot

Osallistun tänä vuonna Globalia-äänestykseen kahdella kirjalla:

1. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (3 pistettä)
2. Sergei Dovlatov - Ulkomuseo (2 pistettä)

Ogawan teoksen luin jo pari vuotta sitten eli käännöksen tasosta en tiedä mitään mutta en ole siitä valtavia valituksia kuullut joten kai se hyvä on (ja tuolloin arvelin jo että se olisi hyvä kirja myös suomeksi julkaistavaksi). Ja paitsi että teos itsessään on hyvä, arvostan myös että japanilaista nykykirjallisuutta käännetään, saisi tulla enemmänkin (Ogawan muu tuotanto mukaan lukien).
Dovlatov taas on vastikään luettuja, myös ilahduttava paitsi itse teoksena myös että tällaistakin saadaan suomeksi.

N.R.Syme - Se on tietysti Petteri

 

Vaikka NTK-haaste laitettiinkin pakettiin jo viime vuonna niin kyllä näitä tulee vielä muutamia lisää...

Esimerkiksi tämä vähän tuntemattomampi Neville Ronald Symen nuortenkirja joka kertoo Petteri Bligh'sta (T.J.Kivilahden suomennos noudattaa muiden aikakauden hieman omalaatuista linjaa suomentaa päähenkilön etunimi, muut kirjan erisnimet taisivat olla samoja kuin alkukielellä; alkuteoksen nimi on "That Must Be Julian"), Australiassa asuvasta nuorukaisesta jota riivaa sukurasitteena tuleva innostus keksintöihin. Ja näitä keksintöjä sitten testaillaan varsin reipashenkisesti omasta ja muiden turvallisuudesta välittämättä...
Jo useassa polvessa Bligh'n suvussa on ollut innokkaita kokeilijoita ja keksijöitä, joiden ideoiden sivutuotteina on tullut joitain erinomaisia teollisia sovelluksia ja varsinaisesti kiinnostavat tempaukset sitten ovat saattaneet lyhentää mahdollisuuksia nauttia sovellusten tuomasta mammonasta...

Kirjassa kuvaillaan siis episodinomaisesti joitain Petterin ja toverinsa/apulaisensa Snodgrassin kokeiluja, pyrkimyksenä kehittää parempi laskuvarjo, tai rakettivoimalla toimiva auto, tai sukelluskello, tai pyydystää kenguru tai harppunoida hai. Meno on yleensä varsin reipasta kun perhe ja naapurustokin suhtautuvat varsin tottuneesti ja sallivasti varsin villeihinkin ideoihin ja kirjassa otetaan paljon huumoria irti liioitellusta rauhallisuudesta ja neutraalista sävystä jolla tapatumia kuvataan (luotetaan selvästi lukijan ironiantunnistuskykyyn). Ja elämä oli varmaan erilaista 50-luvulla.

Kirjaa ei voi suositella vanhemmille, jotka tämän kirjan luettuaan luultavasti pyrkisivät tukahduttamaan parhaansa mukaan jälkikasvunsa kiinnostuksen kokeellisiin luonnontieteisiin. Eikä ehkä sellaisille nuorillekaan jotka eivät tunnista ironiaa (koska Petteristä ei tosiaankaan kannata ottaa oppia). Minusta tämä oli kuitenkin ihan viihdyttävä teos.

Helmet-haasteesta otan tällä kirjalla kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (päätin nyt tulkita Oseanian laajasti ja sisällyttää siihen myös Australian, sillä tiukimmalla Polynesia-Melanesia-Mikronesia-määritelmällä olisi ollut aika lailla tiukempaa valita...), Syme on Bligh'n suvun tapaan alunperin Iso-Britanniasta mutta muutti Australiaan. (ja kas, tosi laajalla tulkinnalla tämäkin kirja siis sopisi myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen, kuten näköjään yli puolet muistakin lukemistani kirjoista)

Barbara Pym - Less Than Angels

It is often supposed that those who live and work in academic or intellectual circles are above the petty disputes that vex the rest of us, but it does sometimes seem as if the exalted nature of their work makes it necessary for them to descend occasionally and to refresh themselves, as it were, by squabbling about trivialities. The subject of Miss Clovis's quarrel with the President [of a Learned Society] was known only to a privileged few and even those knew no more than that it had something to do with the making of tea. Not that the making of tea can ever really be regarded as a petty or trivial matter and Miss Clovis did seem to have been seriously at fault.

Barbara Pym -bloggauksien sitaattivalinnoiksi tuntuu tulevan näitä teeaiheisia pätkiä, koska jotain olennaista niissä tavoitetaan. Jos pitäisi laittaa vain hyviä lauseita niin voisin siteerata puoli kirjaa...

Eli taas vaelletaan Pym-maahan, yksittäisen päähenkilön sijaan meillä on ensemble jonka elämien käänteitä ja keskinäisiä suhteita selvitellään arjen ironian värittäminä.
Tällä kertaa keskiössä ovat monissa muissa kirjoissa sivussa vilahtaneet antropologistit, joten kirjan henkilöt eittämättä osoittavat suurta kiinnostusta sosiaalisia konventioita kohtaan, mutta sopivalla etäisyydellä tietysti. Pym itse oli aikoinaan työskennellyt International African Institutessa, jossa on alaan tutustunut, ja kun antropologijoukon lisäksi kirjassa on henkilöinä myös romanttiseen viihteeseen erikoistunut kirjailija ja lähiörouvia, niin Pym selvästi ammentaa tässä kirjassa runsaasti omista kokemuksistaan...

Akateemisen tutkimuksen ja opiskelun piirteistä osa on ehkä hieman muuttunut mutta sanotaankonoin että aika moni asia kuulosti myös kovin tutulta, ja antropologin tapaan Pym käsittelee kohteitaan tarkasti mutta ulkopuolisesti ja reflektoivasti, joten ironialta ei välty kukaan...
Varsinaista juonta tässä ei tosiaan ole, hieman keskeisemmässä roolissa on nuori väikkärintekijä joka on viettänyt aikaa Afrikassa ja palaa sinne ehkä pian takaisin, mutta ehtii kyllä aiheuttamaan sekaannusta parinkin naisen elämässä...ja kirjan lopusta on vähän vaikea sanoa että onko siinä vain kiirehditty vetämään nopeasti langat kokoon vai kuvastaako se laajemmin tiettyjen tapahtumien perimmäistä banaaliutta, "oikea" lopetus olisi sellainen jonka joku muu kirjailija tekisi mutta se ei sopisi Pymin itsereflektoivaan laatuun...

Perinteiseen tapaan erinomainen kirja, ei Pymin parhaimpia (yhä vaan Excellent Women ja The Sweet Dove Died) mutta hyvä kuitenkin. Lukekaa ihmiset.
Helmet-haasteeseen tämä alkaa olla vaikeammin sovitettavia (jos huomioin että nuo kannessa ovat koruja eivätkä eläimiä), sanotaan nyt sitten 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (kirja sijoittuu julkaisuaikaansa 1950-luvulle)

Slavenka Draculić - The Taste of a Man

 

Kirjan alussa nuori puolalaisnainen Tereza tekee lähtösiivousta New Yorkin asunnossa: nainen on ollut kaupungissa tekemässä väikkäriä ja nyt apurahakausi on lopussa  ja on aika palata Puolaan.
Perinpohjaiseen siivoukseen on syytä ja samaan tapaan New Yorkissa apurahatutkijana ollut brasilialainen José ei tule palaamaan São Pauloon...

With each day José and I progressively inhabited each other. How else could we recognize our desires if not by listening to them from within? How else could we have known what we thought or how we saw the world if not by finding a way to be together, to belong to each another completely? I felt that if I gave up my own past, if I reduced my self-awareness to brief fleeting moments, I just might be able to do it.  

Slavenka Draculićin romaani on kertomus obsessiivisen voimakkaasta rakkaussuhteesta joka syttyy kahden ihmisen välille, suhteesta joka sulkee koko muun maailman pois, ja kun muu maailma nyt kuitenkin työntyy sisään ja yhteiselo ei voi saavuttaa täydellistä ja ikuista kahden ihmisen fuusioitumista yhdeksi lihaksi, niin jotain on tehtävä, ja niin Tereza inspiroituu Josén tutkimusaiheesta, kannibalismista ja mm. Andien lento-onnettomuudesta 1972, ja hyvin pian käy selväksi että Tereza on tässä selviytyjä ja José ei ole.


Kirjan alku oli aika raskassoutuinen, Terezan ja Josén suhde oli niin kaikennielevän obsessiivinen ja kuitenkin niin abstrakti, että siihen oli aika vaikea suhtautua mitenkään. Jonkin verran aletaan punoa symboleita rakkaudesta, seksistä, ruoasta yms ja kun kirja tosiaan alkaa loppupuolen tapahtumista jossa jo vihjataan miten käy vaikka yksityiskohtiin päästään vasta myöhemmin, niin näissä oli jotain ihan kiinnostavia kehityksiä mutta kokonaisuus ei silti vielä vakuuttanut, kirjan perustana oleva suhde oli liian absoluuttinen mutta abstrakti.
Mutta kun päästään konkretiaan ja Terezan ja Josén suhde palaa takaisin aikaan ja paikkaan, kirja käy vetävämmäksi. Olen varmaan aiemminkin maininnut että arvostan fyysisyyden kokemuksia kirjallisuudesta, ihan groteskiinkin asti, ja tässä kyllä sitä on, samalla kun Terezan toimissa pysyy sisäinen, ymmärrettävä logiikka. Mikään trilleri tämä ei kuitenkaan ole, vaan kuvaus niistä olosuhteista, ajatuksista ja tuntemuksista joiden johdosta yksi henkilö tappaa ja osin syö toisen.
Ja sellaisena lopulta varsin kiehtova (ei, en ole aikeissa aloittaa, mutta eikös kirjallisuuden pitäisi saada meidät ymmärtämään erilaisia ihmisiä?)

Tietysti on hyvä muistaa että vaikka Tereza puhuukin täydelliseen yhteyteen pyrkivästä suhteesta, niin näkökulma on lopulta vain hänen, Josésta kuulemme vain ulkopuolisesti suodatettuna, vaikka kuinka "tiesin hänen myös ajattelevan samoin", "ymmärsin vihjeestä hänen hyväksyvän" yms.  Samalla mieleen tuli, että samoin kuin Liian paksu perhoseksi -kirja, on tosi vaikea uskoa että tämä tarina käännetyillä sukupuolirooleilla tulisi ikinä julkaistuksi (ja jos tulisi, olisi mitenkään saatavilla).

Kirjan bongasin alunperin Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun henkilöt ovat apurahatutkijoita ulkomailla (ja voin jo vinkata että kun olen sopivaa lukemista katsonut, niin nuo kaksi haastetta tulevat menemään päällekkäin jatkossakin).
Helmet-listasta otan tällä kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (jätän auki kohdistuuko tietämättömyys kannibalismiin, tiiviisiin parisuhteisiin vai naisen ajatteluun, tämä on monipuolisesti opettavainen teos).

Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta

Impulsiivisia löytöjä viime kirjamessuilta, taas kerran novellikokoelma kirjailijalta josta en ollut kuullutkaan, tällä kertaa maltalaiselta Oliver Friggierilta (suom. italian kautta Laura Ivaska).

Monet näiden kahdentoista lyhyen novellin päähenkilöistä ovat jollain tavalla yhteiskunnan marginaalia, yksinäisiä, hyljeksittyjä ja siedettyjä, henkilöitä joita tämä marginaalisuus leimaa. Miehestä jolla oli iso säkki ei koskaan oikein selvinnyt kuka tämä oli mutta vanhemmat pelottelivat tällä vielä pitkään lapsiaan, kerjäläisnainen perinteisessä faldetassa ei kestä olla olematta se mikä on, koiramiehen elämää hallitsi koiralauma ja leimansa ne antoivat myös kuolemaan, lääkärillä riittää avunpyyntäjiä niin paljon ettei hänellä ole ikinä aikaa olla vain itsekseen...

Tämä tarkkailun ja rajauksen aihelma välittyy myös kirjoitustyylissä, joka on usein aika minimalistista, henkilöitä ja tapahtumia kuvataan enemmän toteavasti kuin maalaillen: pari minä-kertojalla toteutettua tarinaa erottuvat vaikka nekin toki keskittyvät tapahtumien kuvailuun...ja vaikka monissa elämissä onkin karuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, olin kuitenkin yllättynyt tietystä lämmöstä, kyräilevän ja juoruilevan kylänväenkin toimia leimaa usein, no, sietäminen, "se nyt on semmoinen"-asenne (ei tosin aina).

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus ja Hannu.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii vaikkapa kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin, ja novellihaasteen novellimäärää kasvatetaan kahdellatoista, yht. 123. (muuttoliikekin tässä mainitaan pariin kertaan mutta sen verran ohimennen etten lasku mukaan)