Aki Ollikainen - Nälkävuosi

Samoja aiheita sisältää kuin mitä edellinenkin blogattu kirja sivuaa, historian myllerrystä ja nälkää, joskin Kiinan nälänhädässä poliittisilla tekijöillä oli suurempi rooli kun taas Suomessa poliittinen reagointi oli turmiollisen hidasta mutta tärkeämpänä kuitenkin luonnon olosuhteet joissa maanviljelys oli lähes mahdotonta.

Aki Ollikainen on kirjoittanut historiallisen romaanin Euroopan viimeisimmästä suuresta rauhanajan väestökatastrofista, Suomen 1860-luvun nälänhädästä. Kirja on laiha ja kohtaloon tyytyvä kuin nälkävuoden torppari, 140 väljästi taitettua sivua ja kuvailevasta kielestä huolimatta asiat todetaan eikä lähdetä sen laajemmin spekuloimaan mitä olisi pitänyt tapahtua ja entä jos ja mistä kaikki johtui, tässä olet ja seuraavalla sivulla saatat saada laihaa velliä tai sitten et. Vuoden 1867 tilannetta kuvataan kolmesta näkökulmasta: kerjuulle lähtevä perhe, helsinkiläinen paremmin toimeen tuleva veljespari ja senaattori saavat kukin sanansa, ja vaikka nälänhädän vaikutukset ovatkin eriasteiset ja erilaiset, ei kukaan siltä säästy.

Oli tämä vaikuttava ja tehokas ja ihan ansaitusti menestyi mm. Blogistanian Finlandiassa (sieltä löytyy myös linkkejä muiden arvioihin).

Mo Yan - Shifu, You'll Do Anything for a Laugh

Kirjan ostamisesta kirjoitin alkukuusta, ja nyt sitten luin sen myös.

Ja, no, mitäköhän sanoisi. En tullut Mo Yanin suureksi faniksi. Kirjassa on kahdeksan novellia, joista useimmissa esitellään pienen ihmisen kamppailua Kiinan poliittisen järjestelmän ja byrokratian keskellä, ja joitain tarinoita on maustettu myös maagisella realismilla, haluton morsian pyrähtää lentoon ja nälkäinen orpo muuttuu metalliseksi...
Tarinat toki herättävät sympatioita mutta ei se minulle minään suurena yllätyksenä tule että maassa on paljon ongelmia ja kärsimystä, joten vähän näistä tuli "jaa, entäs sitten"-olo. Tilannetta ei mitenkään helpota että novellit jäivät lähinnä roikkumaan ilmaan, joku voisi puhua avoimista lopuista mutta ennemminkin minusta tuntui ettei näille vain oltu keksitty kunnon loppuja.
No, niminovelli ja Abandoned Child olivat tutustumisne arvoisia ja muissakin on hetkiä ja ideoita, muttei tämä kyllä ole "stunning collection of stories by one of the world's greatest writers". Ehkä romaaninsa toimivat paremmin...

Guillaume Apollinaire - Mätänevä velho

Tällainen tuli sitten luettua. Apollinairen proto-surrealistinen teksti jossa velho Merlin makaa haudassaan jonne Järven neito Viviane on hänet petollisesti vanginnut, ja monet historian ja myyttien henkilöt ja olennot saapuvat haudalle tervehtimään, tuomaan lahjoja, mahdollisesti kuolemaan tai jotain.
Suomentaja Riikka Mahlamäki esitteli esipuheessaan monenlaisia teemoja jota kirjasta löytyi, ja joitain näistä minäkin havaitsin, ja muutamat puheet olivat aika kiinnostavia mutta muuten mennään "tulipahan luettua, ainakaan ei ollut pitkä"-osastolla.

Guido Martina & Angelo Bioletto - Mikin Inferno

Vaikka kirjasyksy onkin hädintuskin alkanut, niin eittämättä kauden merkittävimmäksi suomennokseksi voi nostaa Guido Martinan ja Angelo Bioletton Dante-versioinnin Mikin Inferno vuodelta 1949, joka on julkaistu kolmannessa osassa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Tarina on varsin uskollinen alkuperäiselle, mutta Dantena on Mikki ja Vergiliuksena Hessu, ja Helvetistä löytyy muitakin tuttuja hahmoja...
Erityisesti vanhemmissa italialaisissa Disney-sarjakuvissa on perinteisesti ollut vahvuusalueena Outo Haahuilu Erikoisessa Ympäristössä (OHEY) ja tämä on lajityypin eittämätön klassikko, se kaikkein oudoin haahuilu kaikkein erikoisimmassa ympäristössä. Ja samalla lähtölaukaus italo-Disneyn kirjallisuusparodioiden perinteelle. Ennen sarjakuvauraansa käsikirjoittaja Martina toimi kirjallisuudenopettajana koulussa ja tässä teoksessa myös irvailee niille kollegoilleen joilla on taipumusta poistaa kaikki vähäinenkin kiinnostavuus oppiaineestaan sekä tietysti myös huonosti käyttäytyville oppilailleen. Siitä joutuu paholaisen pannuun paistumaan, ja tässä tapauksessa kirjaimellisesti.

Kulttimaineestaan huolimatta tätä on kuitenkin käännetty varsin nihkeästi, monessa maassa vasta aivan viime vuosina ja Suomessakin vasta nyt ja muissa pohjoismaissa ilmeisesti yhä odotetaan. Hyvin omituisen sisällön lisäksi rajoittavana tekijänä on ollut tarinan kuljettaminen perinteisen sarjakuvakerronnan ohella runolla, jonka Martina on kirjoittanut samaan mittaan kuin Dante. Jumalaisen näytelmän suomentajat Eino Leino ja Elina Vaara molemmat päätyivät luopumaan loppusoinnuista, mutta Ville Keynäs ja Anu Partanen saivat nekin paikalleen, vaikka ihan samaa riimitysskeemaa kuin Dante tai Martina eivät käyttäneetkään.

Kuudes laulu (ote)

Alas jyrkänteeltä putosi suin päin
Hessu Manalan kamalaan keittiöön.
"Jouduinpa liemeen!" hän ehti huikata.

Lennon päätteeksi törmäsi yllättäin
kolmeen ankanpoikaan sekä heittiöön,
jok' oli Hessuun haarukan tuikata.

Kahvelillaan suurella piru nosti
läpikypsäksi paistetun oppaani,
näytti linnuks' muuttuneen materia.

Kokki tutkaili paistosta rennosti
ja sanoin: "Tervetuloa soppaani,
sinusta tulee juhla-ateria."

"Pian Pluto tänne lounaalle kipittää,,
hälle annoksen tarjoan maistuvan:
salvukukkoa röstiperunoilla."

Täytyihän minun keittäjää ripittää:
"En tahdo ystäväni mä paistuvan,
Hessua ei lounaaksi saa tarjoilla."

Tarina on toki tuttu ja kaikessa absurdiudessaan toimiva, ja Bioletto on näistä 40-50-luvun vaihteen italo-Disneyn piirtäjistä ilmeisen paras vaikka tuotantonsa pieneksi jäikin, hivenen siloittelematon moneen seuraajaansa verrattuna mutta loistava tällaisissa outoa ja hieman pelottavaa tunnelmaa tavoittelevissa sarjoissa (toinen suomennettu tarina Jättiläissirkat on myös hieno ja outo).

Kun tilaisuus tuli niin samalla voisin hieman kirjoittaa suosikkihahmostani. Roopesta ja Akusta olen blogannut jo aiemmin mutta minulle ykköshahmo niin lapsena kuin nyt, niin sarjakuvien kuin elokuvienkin puolella, on Hessu.
Akun tapaan Hessu ilmestyi yhtenä sivuhahmona animaatioelokuvaan (Mickey's Revue vuodelta 1932) ja Akun tapaan hahmon ensimmäinen tärkeä koukku oli ääni, Hessulla luonnetta määrittävä nauru (ääninäyttelijänä Pinto Colvig). Seuraavissa filmeissä mukaan tuli toinen tärkeä ominaisuus, humoristinen akrobatia: Hessun pitkä vartalo jonka venyvyyttä ja vetelyyttä korostettiin painovoimaa unohtamatta on mitä soveltuvin huikeitakin akrobaattisia suorituksia sisältävään fyysiseen huumoriin.
Toisaalta luonteenpiirteissä voitiin mennä hyvinkin absurdeista tilanteista (esim. Hockey Homicide -lyhytfilmin kaikki hahmot ovat Hessuja, ja fysiikan lakeja venytetään aika rennosti) leppoisaan lähiökomediaan. Itse asiassa siinä missä Taliaferro ja kumppanit kehittivät sarjakuvien puolella Akusta samaistuttavan jokamiehen, elokuvissa tähän asemaan nousi Hessu, jonka elokuvauralla 50-60-luvuilla painotus siirtyi jokapäiväiseen lähiöelämään. Hessu oli hivenen hömelö mutta leppoisa ja hyväätarkoittava hahmo joka sympaattisesti selviytyi läpi modernin elämän kamppailujen, ja perhettäkin Hessulle siunaantui. Tästä syystä varmaankin Hessun lyhytelokuvaura jatkui pitempään ja laajempana kuin Mikin ja Akun vastaavat.

Sarjakuvien puolella Hessu on myös taipunut moneksi, ja eri tekijöillä voi olla hyvinkin vaihtelevia tulkintoja hahmosta. Joskus Hessu toki päätyy lähinnä uneliaaksi Watsoniksi Mikin Holmesille, mutta moni tekijä tuo myös hyvin esille hahmon eksentrisyyden, omaleimaisuuden ja avoimuuden tarkastella maailmaa myös yleisten sosiaalisten konventioiden ulkopuolelta. Hessu ei juuri kuvia kumartele, ei anna muiden ihmisten mielipiteiden ja ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä eikä ole riippuvainen mistään aatesuunnasta, hän tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisaalta siinä missä Mikki tietoisesti pyrkii kohti hyvää ja oikeutta, Hessu vähäisemmällä egolla toteuttaa sitä luonnostaan: Hessu on zen, ja monien muidenkin mystiikan traditioiden ihanne.
Näin ollen myös mitä sopivin opas ja matkaseura vaikka Helvettiin.

Graham Moore - Kuolema Sherlock-seurassa

Mooren esikoiskirja on kahdessa aikakaudessa etenevä dekkari jossa joka toinen luku sijoittuu vuoden 1900 loppuun ja joka toinen vuoteen 2010: ensimmäisessä Arthur Conan Doyle sotkeentuu nuoren naisen murhaan, tai ehkä murhia onkin kaksi, jos ei enemmänkin, ja jälkimmäisessä innokkaiden Sherlock Holmes -harrastajien seurassa kohistaan kadonneesta mutta nyt huhujen mukaan löytyneestä Doylen päiväkirjasta vuoden 1900 lopulta, mutta seuran konferenssissa löytäjä murhataan ja kirjaa ei löydykään mistään, ja epämääräisiä vihjeitä lähtee setvimään seuran nuori jäsen Harold White ja reportteri Sarah Lindsey...

Kyllä, nykyaikaosiosta tuli kyllä mieleen Da Vinci -koodi jota muistuttaa myös lyhyet luvut ja vauhdikkaasti etenevä(t) tarina(t) joissa ei juonenkäänteitä ja cliffhangereita puutu. Ja kohtalainen määrä ekspositiota toki. Ehkä tämä oli kuitenkin vähän tolkullisemmin kirjoitettu vaikka toisaalta myös vähän verettömämpi. Doylen aikakausi toimi paremmin ja Doyle, ystävänsä Bram Stoker ja muut sivuhahmot olivat yleisesti ottaen kiinnostavampia henkilöitä kuin nykyaikaiset vastineensa (tämä saattaa myös olla tarkoituksellista, aikakauden romantisoinnista puhutaan molemmissa osioissa).

Tarinoiden lomittaminen toimii yleisesti ottaen hyvin, Doylen tarina ei paljasta liikaa mutta vetää mukaansa tarpeeksi hyvin että kiinnostus noihin tapahtumiin välittyy myös nykyaikatarinassa. Tosin on myös todettava että mysteereinä ja dekkareina molemmat ovat jokseenkin epätyydyttäviä, Haroldin puolella lopputulos ei olennaisesti enää kiinnostanut ja Doylen puolella ratkaisu tulee aika puskista, mutta sitä edeltäneet vaiheet eivät ole ansiottomia.

En tiedä oliko hyödyksi vai haitaksi että en ole yhtään Arthur Conan Doylen kirjoittamaa Holmes-tarinaa lukenut, joitain tunnen toisen käden viitteinä. Eri tarinoihin viitattiin aika monta kertaa mutta juonen kannalta oleellisemmat viittaukset selitettiin myös auki. Dekkarien lukemisesta yleensä löytyy toki pohdintoja ja jos genre kokonaisuudessaan on tuntematon/epäkiinnostava niin ei tämä kirja tilannetta muuta, harrastajat voivat sen sijaan kiinnostua metadekkariudesta vaikkei Holmes olisikaan tuttu.

Teksti oli reippaasti etenevää joskin jotkut sanavalinnat jäivät ihmetyttämään, sekalaisista henkilöistä tuli mieleen että puhuisivatko oikeasti tuolla tavalla...en tiedä onko suomentaja Taina Wallinin vai alkutekstien ongelma, mutta pikaisesti LibraryThingin kommentteja silmäillessä näkyy tuota huomauttelua tulevan myös alkukielisestä.
Ei tämä ehkä muutenkaan ole aina niin kauhean realistinen, joskin jälkisanoissa paljastetaan muutamankin eirkoisen yksityiskohdan perustuminen tositapahtumiin...mutta olipahan viihdyttävä.

Tätä on luettu aika monissa blogeissa, ainakin Kirsi, Amma, Katja, Kata, Paula, Lukuneuvoja, Margit, Juha ja googlaamalla lisää...

Vieraisiin kulttuureihin tutustumisesta

Mafalala-blogissa on pohdintaa "afrikkalaisesta kirjallisuudesta" ja siinä sivutaan myös "autenttisuuden" käsitystä, kritiikkiä siitä että eräs kirjailija on kirjoittanut hahmonsa ajamaan autolla vaikka tämä ei ole "autenttista afrikkalaisuutta".

Olen ajoittain kyllä pohtinut autenttisuutta käsitteenä ja vaikkapa sitä millä perusteella meille eksoottisista kulttuureista valitaan kirjoja käännettäviksi. Ehkä kirjan pitää olla sillai sopivan lähestyttävä että se ei vaadi valtavaa määrää taustatietoja tai aktiivisesti riko maailmankuvaamme vastaan, mutta silti eksoottisen "autenttinen" että lukija on varmasti tietoinen että nyt minä luen Afrikkalaista Romaania.

Toisaalta liikaa ei voi tuota kritisoida, keskustelussa on hyvä pitää myös mielessä että suomalainen lukija halunnee hieman eri asioita mosambikilaisesta kirjasta kuin mosambikilainen, eteläafrikkalainen tai portugalilainen lukija ja  painottaa lukukokemuksessaan eri asioita, joten se miten paikalliset suhtautuvat johonkin tiettyyn kirjaan ei välttämättä korreloi suuntaan tai toiseen miten minun lukukokemukseni kanssa käy.

Koska olen bloggaaja, siirryn puhumaan omista kokemuksistani ja vaihdan esimerkiksi populaarimusiikin. Kun asuin Espanjassa kuuntelin aika laajalla otannalla paikallista musiikkia, ja ihastuin kovasti copla-musiikkiin, mikä huvitti paikallisia tuttuja koska tuo on musiikkia joita heidän isoäitinsä kuuntelevat...myös cuple kävi tutuksi ja sevillanoja ja zarzuelaa tuli kuunneltua (flamencosta en jostain syystä juuri pitänyt, en tiedä miksi, vaikka kiinnostavaa sekin toki oli).
Toisaalta moni paikallinen suosittu pop-rock-yhtye ei mitenkään erottunut aiiemmin kuulemistani muunmaalaisista yhtyeistä ja Heroes del Silencion tai Familyn suuruus jäi havaitsematta. Toki jotkut kiinnostivat toimivina lajityyppinsä edustajina (esim. hyvin tasokas indiepop-skene).

Samaa on tapahtunut muidenkin maiden piirissä. Saksassa NDWn ohella viehätti vaikkapa epäilyttävä Wildecker Herzbuben, ei niinkään Wir sind Helden, ja Maanamin debyytti on Puolassa kulttilevy ja minulle lähinnä "tämähän on jo kuultu". Toisaalta Saksassa fanitetaan Eläkeläisiä ja mm. Värttinä on monenmaalaisilta saanut innostunutta huomiota kun taas jostain CMX:n Aurasta on joutunut selittämään että ei sen hienoutta tajua jos ei ollut suomalainen teini kun se ilmestyi. 

Joka maassa on kivoja pop/rock-yhtyeitä jotka sattuivat olemaan paikallisella tasolla juuri oikeita juuri oikeaan aikaan ja nauttivat näin suurta suosiota, mutta jotka kelle tahansa muulle ovat aika lailla samanlaisia kuin mikä tahansa muukin yhtye. Ja joka maasta löytyy myös hieman nolostuttavia kuriositeetteja joihin muut saattavat hyvinkin reagoida "mitä tää on, tää on jännä". Riippumatta siitä kummat kuvastavat paremmin sitä todellisuutta jossa paikalliset oikeasti elävät.
Sama pätee myös muihin taiteenlajeihin, vaikkapa elokuviin tai kirjallisuuteen (köh, Aki Kaurismäki, köh, Arto Paasilinna). Tai kun me luemme "afrikkalaista kirjallisuutta", savimajat saavat ensihuomion.

Kirsti Ellilä - Kaivatut

Kirjailija Ellilä puhui taannoin uudesta kirjastaan ja tarjosi arvostelukappaletta, ja aiheet vaikuttivat sen verran kiinnostavilta että pitihän tämä sitten pyytää ja lukea.

Kirjan aloituslause on aika hurja, "Mitä on elämä?" Aloitetaanko romaaneja oikeasti tuolla tavalla, lataamalla heti alkuun tuon tasoiset haasteet ja lupaukset? Eipä silti, vaikka jatkossa seurataankin varsin tavallisten ihmisten varsin tavallisia elämiä (siinä määrin missä ihmiset ja elämät nyt ovat tavallisia) niin taustalla liikkuvat isot teemat, elämä, maailmankaikkeus, sukupolvet ja niiden suhteet, kulttuurit ja monikulttuurisuus, usko, luopuminen ja kaipaus. Jos aloituslause aiheuttaa allergisen reaktion niin tiedä sitten auttaako pitemmälle lukeminenkaan...

Suurin osa kirjasta seurataan Saaraa, joka on toipumassa vaikeasta sairaudesta ja tyttärensä kuolemasta. Saara on epävarmasti hapuileva, itseään ja toisia syyttävä, ristiriitainen henkilö joka takertuu oljenkorsiin silloin kun jaksaa ja tajuaa, ja havahtuu kysymään epäolennaisuuksia. Hyvin sympaattinen hahmo siis ja kirjan moottori.
Toinen henkilö jonka pään sisällä kuljetaan, Henrik, jäi etäisemmäksi, tämän tarinaa seurattiin varsin katkonaisesti: alussa parin lukua, sitten tämä jää sivuun puolen kirjan verran ja sitten palaa taas. Vaikka tässäkin osiossa nousi mieleen kiinnostavia ajatuksia niin silti tämä tuntui hieman puutteellisesti kehitetyltä osiolta, ja Henrikin tytär Meri ja ex-vaimo Aava jäivät vähän karikatyyrimaisiksi.
Vastaavasti Saaran naapuri Gilbert oli myös jätetty hieman epämääräiseksi hahmoksi mutta tässä tapauksessa se toimi paremmin, Gilbertin suhteen näkökulma on Saaran joka ei naapuriaan kuitenkaan täysin voi tuntea.

Ja tosiaan, tavallisiin elämiin liittyy isommat teemat, joita ei romaaninkokoisissa kirjoissa voikaan auki käsitellä, mysteerien mysteeriys tunnustetaan. Usean aiheen kietominen yhteen toimi kuitenkin hyvin, yhteyksiä löytyi ja mm. aloin pohtia miten Gilbertin kommentit anteeksiannosta rinnastuvat Henrikin aiempiin mietteisiin monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta, tai kuinka eri ihmiset eri tilanteissa luulevat että heidän teoillaan on ollut tietty vaikutus tiettyyn lopputulokseen mutta jättävät huomiotta toisia tekojaan joilla on ollut jokin muu vaikutus johonkin muuhun lopputulokseen...
Erinomaista oli myös kirjan hieman melankolisesta yleissävystä huolimatta löytyvä humoristinen vire ja osuvat lausahdukset jotka tiivistivät kuinka kummalliseksi maailma onkaan käynyt..."Uusi naapuri ei ilmeisesti tiennyt ettei Suomessa ollut tapana pudotella rihkamaa sisälle vieraiden ihmisten postiluukuista. Vain mainosten jakajat saivat tehdä niin."

Pieni suuri kirja joka viihdytti ja herätti ajatuksia, mitä sitä muuta voikaan toivoa.