En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut
maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi
talvella).
Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi
Yöpöydän kirjat.
Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli
Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.
13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa
Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.
Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.
Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.
16.30
Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).
Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...
- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.
Jees, jatketaan.
19.00
- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.
Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori
Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin
Birger-jaarli.
Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.
21.00
- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.
Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).
Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...
10.15
- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!
Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa
Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.
Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)
--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin.
Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah
Yhteensä 617 sivua.
