William March - Komppania K

Tämän sain arvostelukappaleena kirjamessuilta: kustantaja/kääntäjä Janne Tarmio puhui tästä ja tarjosi kirjaa, ja vaikka en nyt niin innostunut olekaan rintamakuvauksista (sotakirjoista kiinnostaa yleensä enemmän laitamat, kirjat joissa sota vaikuttaa siviileihin) niin pikaselauksella kirjan rakenne näytti sen verran kiinnostavalta että piti kokeilla.

William Marchin kirja kertoo nimittäin yhdysvaltalaissotilaiden erään komppanian osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan hivenen samaan tyyliin kuin Spoon River antologia, 113 sotamiestä tai upseeria pääsee kukin kertomaan oman fragmenttinsa, anekdootin, tunnelman, mielipiteen...ja siinä missä Spoon River muodostaa verkoston, tässä kappaleet etenevät suunnilleen kronologisesti (joitain tapahtumia kuvataan useasta yhtaikaisesta näkökulmasta, ja kirjan aloittaa Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n mieleen tuova sotamiehen ja vaimonsa keskustelu miten tuota kaikkea voi kuvata, mitä kertoa tai jättää kertomatta). Ja siinä missä Spoon River alkoi jossain vaiheessa väsyttää ja lukeminen alkoi edetä hyppäyksin, tämä koukutti hyvin ja aina piti lukea vielä seuraava luku ja seuraava ja seuraava...

Mitä olen ensimmäisestä maailmansodasta lukenut ja nähnyt, siinä törmättiin ensimmäistä kertaa sellaisiin sotateknologian innovaatioihin että Ateenalaisten laulun "nuorukaiselle kuolla kuuluu" jne kävi tavattoman irvokkaaksi, mutaisissa juoksuhaudoissa konekiväärien, piikkilangan ja taistelukaasujen keskellä ei varmaankaan kovin usein "taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös", ja tästä ihanteeellisen propagandan ja raadollisen todellisuuden ristiriidasta revitään paljon juttuja...alkuluvun jälkeen kirja alkaa sotilaiden koulutuksesta ja purjehduksesta Eurooppaan, jolloin henki on vielä korkealla, ja jatkuu vielä aimo tovin rauhan jälkeen kun hengissä olevat sotilaat kotiutuvat takaisin arkielämään, kuka paremmin ja kuka huonommin.

Tarinat kattavat monenlaisia tunnelmia, niin humoristisia anekdootteja kun nuoret miehet seikkailevat kuin kauheita ja katkeria kokemuksiakin. Mm. vankienampumisepisodissa tapahtumia kuullaan sekä "hyvä juttu, tämä on oikein"-henkisiä sotilaita kuin "mitä ihmettä oikein tapahtuu, tämä on barbarismia"-linjaakin...fragmentit eivät kuitenkaan kieleltään kovin paljoa eroa, kaikissa on hyvin toteava ja yksinkertainen tyyli, yksittäisiä ääniä kuulee vain sitaateissa joissa joku sanoo jotain. Ja vaikka monenlaisia mielipiteitä kuullaankin, ei jää kyllä epäilystä mikä on kirjoittajan näkemys sodasta (vihje: kielteinen).

Luultavasti juuri tällaista komppania K:ta ei ollut olemassa, eikä edes kaikkia näitä henkilöitä. Osa tapahtumista on ehkä sattunut Marchille itselleen, osan nähnyt tai kuullut, osan ehkä keksinyt, mutta luultavaa on että kaikki tämä on suunnilleen tapahtunut jollekulle.

Kiinnitin huomiota kirjan julkaisuvuoteen, 1933. Tämän vuodenhan tunnen mm. suuresta lamamusikaalielokuvasta Gold Diggers of 1933, jonka finaali puhuu myös ensimmäisen maailmansodan veteraaneista. Tuo kohtaus, ja ehkä myös tämä kirja, oli kommentti edellisenä vuonna tapahtuneista Bonus Army -mielenosoituksista: tässä kirjassa ei kerrota kuinka armeija taistelee omia veteraanejaan vastaan mutta tapahtumana se kyllä olisi sopinut linjaan...joka tapauksessa zeitgeistissa oli selvästi tietoisuus kadotetun sukupolven kadottamisesta, joskin ilmeisesti tämä aihe kävi taas epämuodikkaaksi kun lamasta oltiin päästy yli ja kohta edessä oli seuraava kerta jossa "nuorukaiselle kuolla kuuluu".
Onko sitten samaa zeitgeistia suomennoksessa kun viime aikoina täällä on julkaistu sellaisia teoksia kuin Murtuneet mielet...

Komppania K:sta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Kirjavinkit, Hengityskeinu, Matkalla tuntemattomaan...

Nathalie Sarraute - Tropismeja

Sarrautea en ole aiemmin lukenut kuten en muitakaan ranskalaisen 50-luvun "uuden romaanin" huippunimiä (Robbe-Grillet on jossain määrin tuttu elokuvista), mutta kokeiltavaksi päätyi tämä esikoisteoksensa, kokoelma lyhyitä tekstejä ja fragmentteja jotka saattavat kertoa jostain tai ehkä eivät (suomennos Leena Kirstinä).

Tämä olisi varmaan tosi hyvä kirja tekstikauhuiselle kirjaesitelmää tekevälle koululaiselle, ohut kirja ja niistäkin sivuista iso osa oli tyhjiä merkkaamassa lukujen välejä (24 lukua, kullakin pituutta sivu tai kaksi). Toisaalta tekstit piti lukea tarkkaavaisesti, jos keskittyminen oli muualla niin sivut muuttuivat vain musteeksi paperilla, koska suurin osa teksteistä antoi kovin vähän kiintopisteitä, henkilönä oli usein "hän" tai "he" ja pätkät keskittyivät enemmän mielenliikkeisiin kuin tapahtumiin (kirjan esipuheessa mainitaan uuden romaanin keskuudessa myös elokuvan olevan keskeinen taidemuoto, Sarraute ilmeisesti reagoi tähän keskittymällä kirjoittamaan asioista ja tavalla joihin elokuvalla ei ole pääsyä).

Ja en minäkään nyt suuresta osasta teksteistä oikein mitään tolkkua saanut, aika usein oltiin lähellä proosarunoa jonka vain annoin tulla ja mennä ja ehkä jossain alitajunnassa välähti mielleyhtymä tai sitten ei. Myönnän toki kuitenkin huvittuneeni kun luvuista 11 ja 12 tuli kovasti mieleen tämä taas viimeaikoina käyty kirjabloggaajat vs kriitikot -keskustelu, joko se aloitettiin vuonna 1939...


Kaikkein salaisimpiakin soppia, parhaiten kätkettyjä aarteita hän kaiveli ahnailla sormillaan. Kaikkea "intellektuaalisuutta". Se oli hänelle välttämätöntä. Hänelle. Hänelle, sillä hän tiesi nyt asioiden todellisen hinnan. Intellektuaalisuus oli hänelle välttämätöntä.
Heitä oli suuri joukko hänen kaltaisiaan, janoisia ja armottomia loisia, artikkeleihin takertuneita iilimatoja, kaikkialle liimautuneita etanoita, jotka levittivät limaansa Rimbaudin nurkkiin, imivät Mallarméta, lainasivat toisilleen Odysseusta ja Malte Laurids Briggen muistiinpanoja ja tahmasivat ne kurjalla ymmärryksellään.
"Se on niin kaunista", hän sanoi avaten jalon ja innoittuneen näköisen silmänsä, joihin hän sytytti "jumalallisuuden kipinän".

vs.

Häntä miellytti penkoa ammattimiehen elein arvokkaasti leppymättömällä asiantuntijan kädellä Proustin ja Rimbaudin sisuksia, ja levittäen perin tarkkaavaisen yleisön silmien eteen heidän väitetyt ihmeensä, heidän salaisuutensa hän selitti "heidän tapauksensa".
[...]
Rimbaudin tai Proustin oli harhailtava elämästä reväistynä, sen ulkopuolelle heitettynä ja aivan vailla tukea, päämäärättä pitkin katuja tai heidän oli vaellettava unissaan pää rinnalla riipuksissa jollakin pölyisellä aukiolla, kartellen kauppoja jotka olivat täynnä kauniita esineitä, naisia jotka käydä sipsuttivat terhakkaasti, kahviloiden tarjoilijoita, lääketieteen opiskelijoita, poliiseja ja konttoristeja.

Irène Némirovsky - Tanssiaiset

Némirovskyn Tanssiaisista on näköjään kirjoitettu useammassakin blogissa (Mari A, Omppu, Bleue, Lukuneuvoja...), itse päädyin tätä lukemaan kuitenkin sen oltua tyrkyllä kirjaston vinkkipöydällä, jossa oli joukko muita jo hyviksi havaitsemiani kirjoja: tuntemattomalla pöydän täyttäjällä oli siis hyvä maku. Pieni ohut kirja (suomentaja Anna-Maija Viitanen) ja kannen luonnehdintakin lupasi kiinnostavaa kirjaa...

Pienoisromaani kuvaa pörssikeinottelulla äkillisesti rikastunutta Kampfin perhettä jossa erityisesti perheen äiti haluaa nousta sosiaalisessa arvoasteikossa kunnon seurapiireihin, ja niinpä päätetään järjestää tanssiaiset, jonne kutsutaan kaikki tärkeät jotka vain jotenkin on joskus tavattu (ja tietysti yksi sukulainen raportoimaan muulle suvulle, saavatpahan nähdä kannattiko aikoinaan halveksua).
Perheen tytärtä, 14-vuotiasta Antoinettea, ei kuitenkaan aiota päästää mukaan kun äiti haluaa ainakin jonkin aikaa itse paistatella seurapiireissä ennen kuin pitää alkaa huolehtia debytoivasta tyttärestä...

Kirjan näkökulma on pääosin Antoinetten, romanttisia haaveilevan ja kovasti teiniangstaavan tytön joka tarinan edetessä, muutaman päivän aikana, kasvaa aikuiseksi, ja samalla jokseenkin hirviömäisessä äidissä paljastuu myös hyvin inhimillisiä piirteitä. Hieman huvittavaa tätä oli lukea näin pian Baselin kellojen jälkeen (Kampfin naiset eivät selvästikään ole emansipoituneita) ja vähän tästä tuli mieleen myös Elizabeth Bowen, tämä on vain tiiviimpi, suoraviivaisempi ja avoimemmin pisteliäs.

En minä tätä elämää suuremmaksi mestariteokseksi ole nostamassa mutta en näe mitään syytä olla lukematta tätä, jos vastaan tulee.

Lokakuun luetut

Bertrand Russell - Nightmares of Eminent Persons and Other Stories
Aleksandr Puškin - Kapteenin tytär
Romain Rolland - Danton
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Christopher Marlowe - Dr Faustus
Václav Havel - Temptation
Yöjuttu 7/84: Tuo minulle Asmodinan pää / Keskiyö hirsipuuvuorella
Raymond Queneau - Zazie, Pariisin päiviä
Agatha Christie - Le miroir se brisa
Louis Aragon - Baselin kellot
Irène Némirovsky - Tanssiaiset

John Climacus - The Ladder of Divine Ascent
Tertullianus - Apologeticum

Kirsti Ellilä - Pyhän Birgitan perilliset

Lokakuu on ollut lukukuu, kirjoja on tullut luettua ja blogattua useita ja kirjapuhetta on riittänyt runsaasti muutenkin, kiitos messujen. Vaikka taas kerran, eivät nuo kovin pitkiä kirjoja olleet mikään paitsi Aragon jota taas on tullut luettua hyvä määrä jo viime kuussa...
Noiden lisäksi tuli blogattua myös parista pinosta lasten ja nuorten tietokirjoja joita en tässä nyt sen kummemmin eritellyt, joten nimikemäärä on ollut tässä kuussa poikkeuksellisen laaja.

	mies	nainen	muu
englanti	55	47	1	103
suomi	36	27		63
japani	18	3		21
ranska	16	4	1	21
italia	20			20
saksa	12	1		13
ruotsi	6	5		11
venäjä	7			7
espanja	5		1	6
tsekki	5			5
viro	2			2
norja	2			2
islanti	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
unkari	1			1
slovenia			1	1
	194	91	9	294

Näitä lukutilastoja on nyt koottu yhteensä 36 kuukauden eli kolmen vuoden ajan, eli keskimäärin melkein sata kaunokirjaa on tullut luettua joka vuosi.
Kielierottuminen jatkuu, englanti ja suomi ovat isolla kaulalla yhä tärkeimmät alkuperäiskielet mutta japani-ranska-italia-blokki on erottunut tasaiselle kolmossijalle (ja olen lukenut noita yhteensä saman verran kuin suomenkielisiä kirjoja...). Ja kun luettavien kirjojen pinoa katselee niin ranska tulee nousemaan blokista kolmanneksi tärkeäksi kieleksi, varsinkin nyt jos niitäkin alkaa lueskella alkukielellä...
Noiden jälkeen saksa, ruotsi, saksa, venäjä ja tsekki ovat erottuneet hieman marginaalisemmiksi mutta yhä näkyviksi kielialueiksi, niiden jälkeen tulevat kaikki loput marginaaliset.

Lasten ja nuorten tietokirjoja: ympäristöä, kemiaa, geologiaa, fysiikkaa

Tässä joku viikko sitten luin(/selasin) nipun lasten ja nuorten tietokirjoja Pojat lukemaan! -haastetta varten, ja silloin mieleen tuli että tuon hajanaisen nipun lisäksi voisin lukea vähän paremmin yksittäisiin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta. Ja kun jotain näistä ympäristö-kemia-geologia-jutuista tiedän niin keskitytään sitten niihin.
Taas saatiin kokoon kymmenen kirjaa, joista osa tuli luettua paremminkin, osa selattua sen verran että sai käsityksen sisällöstä:

Kirjat voidaan jakaa suunnilleen kolmeen aihepiiriin.

Ympäristö:
Christina Goodings & Masumi Furukawa: Lapsen oma vihreä kirja
Iiris Kalliola & Jukka Lemmetty: Kumipallosta lasi-ikkunaan - Mistä tavarat tehdään?
Jacquie Wines: 101 tapaa pelastaa maapallo
Rich Hough: Sinä voit pelastaa maapallon

Kemia & fysiikka:
Marie-Charlotte Miron & Mélanie Perez: Älynväläys - oivaltavia tiedekokeita kotikonstein
Judith Hann: Kiehtovat luonnontieteet
Rob Beattie: 101 kiintoisaa koetta kotikeksijälle

Geologia:
Jack Challoner: Kivet ja mineraalit
Margaret Hynes: Kivet ja fossiilit
Martin Redfern: Kiehtova maapallo

Kuten näkyy, kotimaisuusaste ei taaskaan päätä huimaa. Vain yksi alunperin suomalainen kirja, joskin myös Houghin kirjassa suomentaja Terhi Leskinen on selvästi myös toimittanut sisältöä Suomeen sopivaksi. Joissain tämä ei olennaisesti haittaa (joskin suomennosten tasoissa huomasi kyllä myös eroja, parissa kirjassa anglismit loistivat), esim. suunnilleen samoja kemiallisia kokeita voi tehdä samoilla resepteillä missäpäin maailmaa tahansa, kun taas joissain tämä on ongelma: geologiset ilmiöt eivät ole ihan niin paikkakeskeisiä kuin kasvi- ja eläinmaailma mutta kyllähän näissä kirjoissa puhuttiin paljon sellaisista ilmiöistä jotka täällä eivät ehkä ole kaikkein relevanteimpia ja hukattiin mahdollisuus puhua sellaisista jotka täällä ovat hyvin näkyviä.

------------------------------------

Ympäristökirjat luettelin arvioidussa ikäsuositusjärjestyksessä. Olen aiemmin kirjoittanut eräästä fiktiivisestä lastenkirjasta jonka ympäristöaiheen käsittely sai lähinnä suuttumaan, koska siinä ympäristöongelmien ja ihmisten toiminnan yhteys oli katkaistu: ongelmat johtuvat siitä kun pahapahikset tekevät niitä ja meidän kulutustottumuksillamme ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Onneksi näissä faktakirjoissa ei ole samaa ongelmaa, päinvastoin niissä järjestelmällisesti (mutta sen kummemmin syyllistämättä) korostetaan omien tekojen vaikutusta ympäristöön.

Lasten oma vihreä kirja on hyvin kuvakirjamainen ja tuo esille ihan perusjuttuja lyhyinä teksinä ja värikkäinä kuvina: astu varovasti, kuluta vähemmän, maapallo on myös eläinten ja kasvien koti yms. Eikä rajoituta vain ekologiaan vaan myös yhteiskunnalliseen vastuuntuntoon ja reiluun tuotantoon (mitä toki sivutaan jonkin verran myös muissa kirjoissa).

Kumipallosta lasi-ikkunaan sisältää kierrätys- ja kulutusohjeita vain kirjan loppuluvuissa, sitä ennen tarkastellaan lyhyissä tekstipätkissä yleisiä materiaaleja mistä nykyiset tavaramme on tehty tai mitä käytettiin ennen kuin vaikkapa paperi otettiin käyttöön. Ja hieman myös niiden tuotannon ympäristövaikutuksia, joskin tämä tuntui aika satunnaiselta: esim. puuvillan yhteydessä korostettiin ympäristövaikutuksia ja mm. lapsityövoiman käyttöä kun taas jotkut toiset myös ongelmalliset materiaalit jäivät kritiikittä...

101 tapaa pelastaa maapallo antaa lisää suoria arkielämän vinkkejä ympäristötietoisempaan elämään. Vieläkin melkein kaikki ovat aika perusasioita: sammuta sähkölaitteet kun et käytä niitä, kierrätä jätteitä, tarvitsetko todella sen uuden vaatteen/puhelimen/jne, suosi lähiruokaa...

Sinä voit pelastaa maapallon on aika lailla samanlainen arkielämän vinkkaaja kuin edellinenkin, mutta ottaa vielä yhden askeleen kohti tiedostavampaa kuluttajaa: ensimmäisellä vinkki aukeamalla mainitaan jo lämminvesivaraajan termostaatti ja mainintoja löytyy niin valosaasteesta kuin konfliktitimanteistakin. Toki jotkut kohdat ovat myös hieman kyseenalaisia ei-se-ihan-noin-yksinkertaista-ole väitteitä vaikka paljossa tässä olisi vielä itselläkin kehityttävää...
Lisäplussana tässä kirjassa edelliseen verrattuna on että monia kulutusesimerkkejä on tällä kertaa kohdennettu Suomeen tai Eurooppaan Yhdysvaltojen sijaan. Ei se sinänsä perusasioita paljoa muuta mutta tällaisia pieniä juttuja on kuitenkin hyvä ottaa huomioon.

----------------------------------------------

Kemian ja fysiikan kirjatkin osuivat kivasti laajalle ikähaarukalle, joskin tuli myös todettua että tuo kolmas ei itse asiassa ole lanu-tietokirja vaan sopivampi aikuisille. Kaikki ovat hyvin kokeellisuuspainotteisia, teoriaa tulee sitten vähän siinä sivussa. Ja jonkin verran näissä toki on myös päällekkäisyyksiä, joitain samantyyppisiä kokeita joka kirjassa mutta ovathan ne tietty havainnollisia iästä riippumatta.

Älynväläys sisältää monenlaisia kokeita ja askarteluja luonnonilmiöiden tutkimiseen: biokaasun, aurinkouunin, kompassin tai vesimyllyn ohella valetaan kipsisiä eläinten jalanjälkiä tai rakennetaan linnunpönttö (ja näissäkin töissä ekologia on nostettu aika keskeiseksi). Tehtävät kokeet yhdistetään sitten laajempiin ympäristön ilmiöihin vaikka mitenkään kovin pitkälle teoriassa ei mennä, tässä keskitytään ympäristön havainnointiin.

Kiehtovat luonnontieteet tuo sitten mukaan paljon enemmän teoriaa. Tehtävät käytännön kokeet on ryhmitelty aihepiireittäin (aineen maailma, valo ja ääni, ilma ja vesi jne.) ja monet niistä ovat aiheen perusasioiden tutkimisia ja havainnollistamisia. Aika lailla siis aiheet kattavat samoja asioita kuin yläasteen kemia ja fysiikka vaikka näitä voi alkaa kyllä kokeilla hyvin alakoululainenkin, mutta havainnollistavat kyllä myös aikuisellekin monenlaisia luonnontieteen ilmiöitä.

101 kiintoisaa koetta kotikeksijälle näytti jo sisösivujen ulkopuolella selvästi vakavammalta kirjalta vaikka kyseessä onkin kokoelma monenlaisia värikkäitä ja näyttäviä kokeita ja temppuja. Ja kun vähän lueskelin niin joidenkin kokeiden kohdalla alkoi työturvallisuushälytyskellot soida: en välttämättä haluaisi että edes 15-vuotias tekisi joitain näitä juttuja yksin. Ja monista näistä saa ehkä paremmin iloa kun on oikeasti jo vähän teoreettistakin taustaa kokeiden taustalla...kun sitten katselin esittelyä niin huomasin että tässähän tosiaan on puhe vajakeksijästä, henkilöstä joka tekee luonnontiedettä puutarhavajassa mutta iästä ei sinänsä mainita mitään.
Ja työturvallisuutta käsittelevässä osiossa mainitaan "Kun et ole paikalla, lukitse vaja siltä varalta että omat lapsesi tai naapurin lapset tulevat käymään." Ja "Älä tee näitä kokeita, jos [...] olet nauttinut alkoholia tai keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä." Vaikka teiniviina onkin realiteetti niin tuo on silti aika kummallinen ohje lanu-tietokirjaan...eli ilmeisesti tämä on ihan vaan väärällä osastolla, täytyy laittaa kirjastolle vinkki että siirtävät aikuisten tietokirjoihin.

Noin muutenhan tuossa olevat kokeet ovat erinomaisia aikuisen ja lapsen tai nuoren tehdä yhdessä (tai jos opettaja haluaa kivoja demoja, tästä voi saada ideoita. Ja itseäkin alkoi huvittaa kokeilla joitain näistä). Ja sama pätee kyllä muihinkin näihin kokeisiin: luonnontieteiden opiskelijat lienevät yleensä sitä mieltä että labrassa on kivempaa kun on muitakin ihmisiä mukana tekemässä...

------------------------------------

Noihin kahteen kategoriaan olin yleisesti ottaen varsin tyytyväinen, mutta geologian kirjat olivat vähän ongelmallisempia.

Kiehtova maapallo oli näistä paras: yleisesitys maapallon rakenteesta, mannerlaatoista ja niiden alisista kerroksista, tulivuorista ja maanjäristyksistä mutta myös perustiedot säästä, vesien liikkeistä, elämän kehityksestä ja paleontologiasta ja lopuksi käsitellään vielä kaivostoimintaa ja sitten tuleekin jo maailmanloppu. Varsinainen itse tehtävä tarkkailu jää aika vähäiseksi (ainakin toivottavasti ei päädy todistamaan tulivuorenpurkausta tai maailmanloppua) mutta tässä on hyvin paketoitu perustiedot.

Kivet ja mineraalit ja Kivet ja fossiilit puhuvat myös jonkin verran noista samoista asioista ja menevät myös keskenään päällekkäin, maankuoren perusilmiöiden kera on myös omatoimista havainnointia. Mutta näissä alkaa biologian kirjojen tapaan vaikuttaa se, että eihän näitä ole kirjoitettu Suomessa ja niin jotkut täällä ei-niin-tärkeät ilmiöt ovat saaneet tarpeettoman suurta huomiota (kalkkikivi on jännää mutta ei sitä täällä pahemmin näe) ja joistain muista täällä keskeisimmistä asioista olisi voinut puhua enemmänkin (ihan vaikka graniitista). Harmitti kun näki mm. maailman kartan johon on merkitty suuria tunnettuja meteoriittikraatereita, ja kun yksi merkintä oli Suomessa niin olisi se nyt ollut kiva jossain lukea että Lappajärvi Pohjanmaalla on tällainen.
Vähän myös ihmettelin kun tässä oli juttua mineraaleista niin nämä kirjat ovat niin kovin ihastuneita suuriin kauniisiin timantteihin, smaragdeihin ja muihin korukiviin, ikään kuin kun vähän maata polkaisee niin sellaisia löytyy. Ja kun näin ei ole eikä ne normaaleista kivistä löytyvät kiteet näytä yhtään samoilta kuin kuvissa niin plääh. (Itse olisin tähän laittanut vaikka lyhyen esittelyn siitä mitä graniitti, maassamme erittäin yleinen kivilaji, oikeasti on, kun karkearakeisessa kivessä eri mineraalit ovat ihan helposti näkyvissä...)
Kivet ja mineraalit on tieto-osuuksiltaan aika sekava mutta siinä oli joitain kiinnostavan näköisiä tee-se-itse geologinen prosessi -kokeita (kasvatetaan kiteitä, simuloidaan eroosiota yms.) Kivet ja fossiilit oli vähän johdonmukaisempi ja siinä oli mukavan näköisesti tietoa fossiileista, ja lisätieto-osiossa viitattiin suomalaisiin kirjoihin ja geologian museoon mistä pisteet.
Mutta näiden perusteella jään silti kaipaamaan parempaa lanu-kirjaa mineralogiasta.

-------------------------------------

Näin mennään. Jos joku tuntee tästä aihepiiristä jonkun hyvän suosituksen (huomasin kyllä että ainakin paleontologiasta ja dinosauruksista on paljon lanu-tietokirjoja) niin saa huudella. Tai kiinnostaa toki lukea muiden vastaavia katsauksia jostain aihepiiristä, koska yhä vaan lanu-tietokirjat tuntuvat olevan pahasti kirjallisuuskeskustelun katveessa...

Mallittamassa taidearvostelun jatkumoa

Messujen jälkireflektiossa liikkuu keskusteluja, joista yksi liikkuu jo torstain messupostauksessani puidun aiheen parissa eli puhe on blogeista, kritiikistä ja sen sellaisista: kyseisiä keskusteluja purkaessa päädyin siihen että on jossain määrin harhaanjohtavaa puhua siitä tekstityypistä joka on tavallista yleisempää blogeissa bloggauksina, kun halutaan tarkastella nimenomaan tekstityyppiä: blogi on vain julkaisualusta ja emmehän myöskään sano että Suvi Ahola kirjoittaa sanomalehteä. Päädyin tuolla nimittämään tekstityyppiä "lukupäiväkirjaksi".
Toisaalla pohdittiin sitä onko Tommi Melenderin Antiaikalainen kirjablogi, julkaisu vai mikä ja millä perusteella. Ja mieleen tuli myös aikaisemmin vähän samasta aiheesta vellonut keskustelu jossa Maaria Pääjärvi käytti kritiikistä hyvin laajaa määritelmää, sisällyttäen siihen kaikki taidearvostelman muodot, siis myös mutuhuttuilevat amatööribloggaajat; jotkut toiset käyttivät kritiikistä rajallisempaa määritelmää ja tämä johti siihen että keskustelijat puhuivat hieman toistensa ohi (en nyt löytänyt tarkkaa keskustelua kun en oikein etsinytkään).

Vaikka toki onkin hienoa että ihmiset määrittelevät positioitaan ja niistä käytettäviä termejä omien mieltymystensä mukaan, ja osa on epäilemättä jo kyllästynytkin tämän aiheen puintiin, niin itseäni ainakin aiheen teoreettinen pyörittely vielä huvittaa, mutta moinen toiminta vaatii hieman tarkennuksia mitä milläkin termillä tarkoitamme. Luonnontieteilijä tykkää eksakteista termeistä silloinkin kun ne ovat runoilijalle kauhistus.
Ja kun Aleksis Salusjärvi totesi sekä taiteilijoiden että kriitikoiden molempien pyrkivän kehittämään taidetta paremmaksi, niin samaan tapaan sekä kriitikot että mutuhuttuilijat pyrkivät kehittämään taidearvostelmaa paremmaksi (ja tätä kautta myös taidetta).

Taidearvostelmalle tuli mieleen mahdolliseksi analogiseksi malliksi yleinen kivilajimineraali plagioklaasi. Plagioklaasi on itse asiassa kahden mineraalin, albiitin (NaAlSi3O8) ja anortiitin (CaAl2Si2O8) seos ja esiintyy luonnossa täydellisenä sarjana lähes puhtaasta albiitista lähes puhtaaseen anortiittiin, mutta näiden kahden suhteesta riippumatta kaikki nämä seokset ovat plagioklaasia. Toki näillä seoksilla on hieman erilaisia ominaisuuksia (mm. sulamispiste muuttuu koostumuksesta riippuen) ja myös välimuodot ovat nimettyjä (esim. plagioklaasi jossa on 10-30% albiittia on nimeltään bytowniitti) mutta plagioklaasia on silti mielekkäintä tarkastella seossarjana.

 Kuva 1: Plagioklaasin sulamispiste anortiittipitoisuuden funktiona

Samaan tapaan taidearvostelmaa (päätin nyt käyttää tätä yleisterminä kaikelle sellaiselle avioinnille joka tehdään taideteoksesta) olisi mielekästä tarkastella kahden osatekijän sekoituksena. Toista kutsumme tässä kritiikiksi, eli arvostelmaksi jonka keskeisin päämäärä on sijoittaa tarkasteltava teos oman taidealansa ja tarpeen mukaan myös lähialojen kontekstiin. Toista osatekijää voidaan nimittää vaikka lukupäiväkirjaksi tai mutuhutuksi, jossa teosta tarkastellaan osana kokijan elämää ja henkilökohtaista kokemusta maailmasta.

(jos joku keksii paremmat termit, saa ehdottaa).

Todellisuudessa kumpaakaan osatekijää ei taida esiintyä aivan puhtaana, lähimmät esimerkit kritiikistä löytyvät ehkä akateemisen tutkimuksen piiristä ja puhtaat lukupäiväkirjat saattavat pysyä pöytälaatikoissa, median (niin perinteisen kuin sosiaalisen nettimedian) sisältönä puhutaan käytännössä aina sekoituksista. Lehtikritiikit ovat aina tekijänsä näköisiä ja lukupäiväkirjassa esitetään myös neutraaleja huomioita käsiteltävästä teoksesta ja usein pyritään laajentamaan oma kokemus laajemmin ymmärrettäväksi.

Perinteisesti julkisessa taidearvostelussa on ollut selkeä painotus korkeaan kritiikki-osuuteen (kr%>50) mutta sosiaalinen media, erityisesti yksityisten lukijoiden kirjablogit, ovat tuoneet julkisuuteen ja taidearvioinnin kentälle myös vahvasti lukupäiväkirjamaisuuteen kallistuneet tekstit ja keskustelut. Mitään selkeitä rajoja ei tässä kuitenkaan ole, kussakin mediassa julkaistut tekstit levittäytyvät laajalle skaalalle ja jopa yksittäinen kirjoittaja saattaa joskus painottaa yhtä suuntaa, joskus toista. Esitän arviona kuitenkin suunnilleen seuraavanlaista painotusta:

Kuva 2: Arvio kritiikkipitoisuuden esiintymiselle eri medialajeissa.

Päällekkäisyyttä koostumuksissa esiintyy riippumatta mediasta joten tässä mielessä perinteisen median kriitikoiden ja bloggareiden välillä ei ole kovin mielekästä tehdä suurta kahtiajakoa, julkaisualusta ei yksinään paljasta tekstityyppiä. Voi kuitenkin pohtia lisääkö sosiaaliselle medialle tyypillinen keskustelevuus automaattisesti henkilökohtaisuutta ja lukupäiväkirjamaisuutta ja miten käy nykyisen perinteisen median kriitikon tämän siirtyessä toisenlaisiin medioihin (olettaen että nykyinen kehitys ja päivälehtien taidearvostelujen määrän suppeneminen jatkuu).
Jokainen voi kuitenkin pohtia mihin kohtaan seossarjaa arvioinnissaan asettuu ja onko nykyiseen asemaansa tyytyväinen.

Jos oikein kunnianhimoiseksi ryhtyisi niin seossarjaa voisi laajentaa myös useammalle akseleille: jos taidearvioinnissa on myös omia taiteellisia pyrkimyksiä (niinkuin esim. Tommi Melenderillä ymmärtääkseni jossain määrin on) niin kritiikki-lukupäiväkirja-taideteos-kolmio olisi mahdollinen. Tai kritiikki-lukupäiväkirja-kaupallisuus-kolmio (ja tietysti näiden yhdistelmätetraedri).

Louis Aragon - Baselin kellot

Huoh. Louis Aragonin teos ei ollut mitenkään nopeatempoinen kirja, luin 350 sivun kirjaa pienissä pätkissä parin kuukauden ajan kun on varsin raskasta tekstiä enkä mitenkään valtavasti pitänytkään...muttei halunnut keskenkään jättää kun jotenkin tästä löytyi myös mielenkiintoisia osuuksia (osittain ajoittain perverssistä viehtymyksestä vanhempaan tendenssikirjallisuuteen mutta muutenkin).
Ja myös koska luin tätä Librarythingissa käynnissä olevaan lukuhaasteeseen, tarkoituksena on ryhmänä lukea koko "1001 Books You Must Read Before You Die"-lista läpi, ja aika hyvin ollaan edistytty vaiheeseen jossa viimeisissä valinnoissa alkaa olla "taking one for the team"-henkeä mukana: ainakaan tämä ei ole Gertrude Steinin The Making of Americans. Alunperin vuonna 1934 julkaistun ranskalaisen kirjan suomipainos vuodelta 1964 (suomentajat Johanna ja Matti Pyhälä) löytyi Pasilan kirjavaraston uumenista (kun taas englanniksi tämä on ilmeisesti vielä vaikeampi löytää ja näin ollen suuren osan ryhmäläisistä tavoittamattomissa).

Hidas lukutahti ei mitenkään helpottanut lukemista, koska henkilöitä on aika paljon ja loppupuolella oli jo alkanut hämärtyä suuresta osasta että kukas olikaan kuka. Mutta koska kirja vilisee myös viittauksia Ranskan ensimmäistä maailmansotaa edeltävään politiiseen tilanteeseen (aihe josta voin sanoa että en tiedä oikeastaan mitään) mainiten järkyttävän määrän henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia nimiltä niin en varmaan olisi kuitenkaan pysynyt koko ajan kärryillä...

Niin, lajityyppinä on sosialistinen realismi jossa oli toki mukana annos satiiria. Kirja kertoo kahdesta porvarisnaisesta päätyen lopulta hylkäämään molemmat ja nostaen lopuksi ihanteeksi sosialistisen työläisnaisen, modernin ja puolueen emansipoiman naisen (ja ei, tätä ei ilmaistu lainkaan tätä hienovaraisemmin, tuon sanoo viimeinen sivu monisanaisemmin ja värikkäämmällä retoriikalla).

Ensimmäinen osa, Diane, suorastaan tihkui ironiaa. Diane ei itse edes juuri päässyt ääneen vaan ääninä oli tämän perhe jonka tavoitteena oli hankkia Dianelle varakas mies (vaikka Diane ei olekaan mikään tahdoton nukke). Ei jäänyt epäselväksi onko porvari loinen, vaikka itse Dianea kohtaan tässä on ehkä annos säälittelyä, yhteiskunta tekee naisesta kurtisaanin.

Toinen päähenkilö, Catherine, oli itse asiassa varsin mielenkiintoinen tapaus ja keskiosuus oli kirjan parasta antia. Catherine on äitinsä ja vanhemman sisarensa kera georgialainen immigrantti joka liikkuu Ranskassa seurapiirien reunoilla, hyvin "julkisivu säilytetään vaikka rahaa ei ole"-perhe. Äiti koulii vanhempaa sisarta hankkiutumaan Dianen tapaan hyviin naimisiin ja jättää Catherinen vähälle huomiolle. Catherine kasvaa nuoreksi naiseksi, älykkääksi mutta ulkopuoliseksi, ja alkaa liikkua anarkisti- ja sosialistipiireissä. Itse hän tulee ehkä paremmin toimeen anarkistien kanssa mutta kohtaa erään kerran sosialistisen Victorin, jonka kautta siirrytäänkin sitten kuvaamaan pieteetillä Pariisin taksinkuljettajien lakkoa 1911-12. Lakko jatkuu kuukausia koetellen kaikkien, myös lukijan, hermoja.
Ja lopulta Catherine, vaikka onkin porvarillisesta taustastaan huolimatta oikealla tiellä, ei pääse täysin irtautumaan tämän riistävän yhteiskunnan säännöistä.

Ja lopulta sitten Clara, moderni työläisnainen puhuu Baselin sosialistisessa kongressissa vuonna 1912 ja hänessä naisen yhteiskunnallinen ongelma on ratkaistu, hänen kohdallaan naisen yhteiskunnallinen ongelma ei eroa miehen ongelmasta. Ettäs tiedätte.

Kirja ei ole kirjallisesti ansioton, mutta vaatii tendenssikirjallisuuden sietokykyä (tai jopa siitä nauttimista) ja silloinkin tämä on raskas. Ennemmin sanoisin että tämä kirja on nielaissut paremman noin parisataasivuisen kirjan, päähenkilönä Catherine, ja huomattavasti yksinkertaistetulla lakkokuvauksella.
Enkä odota että tästä oltaisiin kovin lähiaikoina ottamassa uusintapainoksia, taitaa nykyvasemmistokin tällaista vierastaa...