Nikolai Leskov - Vasuri

Nikolai Leskov on yleisesti ottaen ollut yksi venäläisten klassikoiden viihdyttävämmistä kirjailijoista, joten kun tämä pienoisromaani tuli vastaan kirppiksellä niin piti lukea.
Ja aika pieni romaani tämä onkin, 79 pientä sivua (tässä vuoden 1981 painoksessa, suom. Lyyli Grönlund ja kuvitus Irina Kart) ja kun kirja oli jaettu vielä lukuihin vinjettikuvineen niin tämän luki helposti yhdellä istumalla.

Aihekin on tavallaan pieni, teräksinen kirppu jonka tsaari Aleksanteri saa lahjaksi Englannissa käydessään, mikä vaatii sitten reagoimaan ja näyttämään että kyllä Venäjälläkin osataan. Ja toisaalta kirjaan mahtuu vasenkätisen sepän elämä, matkustelua pitkin Eurooppaa, kaksi tsaaria, leikkaus muita sosiaaliluokkia, yhteiskunnallista satiiria ja Krimin sodan ratkaisu. Moinen mittakaavojen hallinta tiiviissä muodossa onnistuukin parhaiten faabelinomaisena tarinana, tyylivalinta josta muutenkin pidän ja jonka Leskov osaa hyvin.


Kirjan myöhemmästä käännöksestä on kirjoitettu Kiiltomadossa.

Muriel Spark - A Far Cry from Kensington

Muriel Sparkin tuotantoa olen lukenut viime vuosina aika runsaasti: vaikka tutustuinkin kirjailijaan ensi kertaa näköjään reilu kolme vuotta sitten, tämä on jo kolmastoista romaaninsa jonka olen lukenut. Voidaan siis puhua fanituksesta.
Vuonna 1988 kirjoitetussa kirjassa käytetään kirjailijan suosimaa tekniikkaa, minäkertoja muistelee menneitä, tässä tapauksessa vuosien 1954-55 Lontoota, ja vaikka muistelu eteneekin suhteellisen kronologisesti niin viittauksia eteen tai taakse tehdään paljon, osa kirjan myöhemmillä sivuilla tapahtuviin, osa käsitellyn ajanjakson ulkopuolelle, ja taas kerran Spark onnistuu sekä vihjaamaan että yllättämään.

Kertoja, rouva Hawkins, 28-vuotias sotaleski joka pyöreine olemuksineen ja täsmällisine ja kykeneväisine luonteineen antoi itsestään vanhemman ja äidillisemmän vaikutelman, joka jakoi runsaasti neuvoja muille ja jolle moni uskoutui (aikanaan kun kertoja laihtui, häntä alettiin kutsua Nancyksi ja ihmiset eivät enää uskoutunut hänelle). Rouva Hawkins työskenteli kustannustoimittajana lontoolaisessa kustantamossa ja joutuu tätä kautta tutustumaan innokkaaseen kirjailijanalkuun Hector Bartlettiin, joka on arvovaltaisen nimekkään kirjailijan Emma Loyn suojatti. Rouva Hawkins päätyy kuitenkin toteamaan Bartlettin olevan pisseur de copie, fakta jota kukaan ei pysty kiistämään mutta jonka ääneen lausumisesta seuraa kaikenlaista hankaluutta...

Spark on hahmovetoinen kirjoittaja, ja tätäkin kirjaa kansoitti monenlaiset varsin omalaatuiset henkilöt, kertoja mukaanlukien, ja aika pitkään tuntui että juoni on varsin epämääräinen, sekalaisten henkilöiden sekalainen anekdoottikokoelma jolla esiteltiin satiiria kustannusmaailmasta ja pohdittiin hieman rehellisyyden teemaa (ja sekin olisi ollut varsin mainio kirja) mutta kyllähän juonielementtejäkin sitten riitti ja valittu teema sai vielä lisäsyvyyttä.

Rehellisyyden teemasta tuli aika ajoin mieleen tässä viime aikoina käydyt pohdinnat lukijablogeista. "Commercial life cannot be carried on unless people are honest", toteaa tuomari Michael Yorkin oikeudenkäynnissä, ja rouva Hawkins toteuttaa myös rehellisyyttä periaatteellisena arvona (missään vaiheessa hän ei suostu olemaan sitä mieltä että Bartlett ei ole pisseur de copie) mutta tuntuu olevan hämmästyttävä ja suorastaan mahdoton ajatus että joku voisi olla rehellisesti jotain mieltä kirjan hyvyydestä tai huonoudesta ilman taka-ajatuksia tai kustannusyhtiöiden, kirjailijoiden tai muiden intressejä, että totuus an sich on mahdollinen tavoiteltava arvo.
Toisaalta ääneen lausutulla totuudella voi olla paljon odottamattomiakin seurauksia, ei voi todeta että tämä on vaan harrastus ja minä teen mitä huvittaa...

Sparkin tuotanto on yleisesti ottaen varsin tasalaatuista (ja korkealaatuista) mutta tämä on kyllä todettava parhaimmistoonsa kuuluvaksi. Ja kirjasta oli yhteensattumaisesti tällä viikolla blogannut myös Margit (kai se on sitten totta että blogeissa luetaan paljon samoja kirjoja, silloinkin kun kyseessä on Suomessa melko tuntemattoman kirjailijan 25 vuotta vanha kirja...)

Elizabeth Bowen - The Last September

Bowen on mainittu aika ajoin mm. Barbara Pymin, Elizabeth Taylorin  ja Jane Austenin yhteydessä, joten luettavaksi tämäkin kirja tuli poimittua Akateemisen alennusmyynnistä.
Tässä kirjassa on kyllä nähtävissä yhteyksiä noihin muihin, pienen paikkakunnan tapakomediassa kevyen ironiseen tyyliin sekoittuu aavistus eksistentialistista ahdistusta. Ja tavallaan tapakomedia on viety pitemmälle, kirja vilisee hahmoja jotka suuren osan ajasta puhuvat ympäripyöreää ei-mitään, ja runsaasta joukosta henkilöitä nousi kunnolla yksilöiksi vain harva. Tämä saattoi olla harkittu efekti kuvaamaan tapahtumapaikkaa, suurta taloa jonka seurapiireissä tullaan ja mennään ja Betty sanoi niin johon Francie vastasi näin ja David pelaa tennistä. Kun Bowen kirjoittaa myös aika austenmaisen kiemuraisia lauseita niin parisataasivuinen kirja ei ollut ylettömän nopealukuinen.

Kirja perustuu ilmeisesti osittain Bowenin omiin kokemuksiin anglo-irlantilaisena 10-20-luvun vaihteen Irlannin vapaussodan aikaan. Tapahtumapaikkana on kartano Danielstown jossa seurustelevat ango-irlantilainen parempi väki, brittisotilaat ja muut pyrkien mahdollisimman vähän välittämään ulkopuolella leijuvasta väkivallan uhasta. Tästä (ja erityisesti tenniksestä) tuli hieman mieleen myöhempi Giorgio Bassanin Ferraran puutarha, vaikka kirjojen näkökulma onkin varsin erilainen...
Varsinainen päähenkilö lienee nuori neito Lois, Danielstownin Sir Richardin sisarentytär joka on rakastunut nuoreen upseeriin Gerald Lesworthiin, ja joka muutaman vuoden päästä voisi ehkä olla Viisastelevan sydämen Anne Elliot. Eli ei, tämä ei ole mitenkään erityisen onnellinen kirja vaikka pisteliään humoristiset huomiot tätä lukijaa huvittivatkin.
Alkupuolen sekavuus (mahdollisesti tarkoituksellista) hieman epäilytti mutta myöhemmät luvut armollisesti fokusoituivat selvemmin ja lopputulos oli kiinnostava. Boweniakin pitää siis ehkä lukea joskus lisää.

'And I expect you are having a wonderful time now you've grown up?'
'Oh, well...' said Lois. She went across a fire-place and rose on her tiptoes, leaning her shoulders against the marble. She tried not to look conscious. She still felt a distinct pride at having grown up at all; it seemed an achievement, like marriage or fame. Having a wonderful time, she knew, meant being attractive to a number of young men. If she said, 'Yes, I do,' it implied 'Yes, I am, very -' and she was not certain. She was not certain, either, how much she enjoyed herself. 'Well, yes, I do,' she said finally.

We don't need no stinking badges ja muita sekalaisia mietteitä

Poristaan lisää. Minua ihan huvittavat laajemmat periaatteelliset keskustelut ja täysi lukupäiväkirja tämä blogihan ei ole aikonutkaan olla.

Sitten edellisen postauksen on keskustelu vellonut siellä täällä, esimerkiksi nyt Taikan luona institutionaalisuudesta. Ja kun tulee toiveita blogini aseman määrittämisesta suhteessa etabloituneempiin instituutioihin niin ensimmäisenä tulee mieleen tämä (vaikka pidänkin kirjallisuutta tärkeänä ja suhtaudun siihen tosissani, kovin vakavissani en ole. Vakavuus on sielunvihollisen juonia).

Paljon on puhuttu että lukeminen ja bloggaaminen on bloggaajalle harrastus. Toisaalta osa meistä työskentelee eri puolilla kirja-alaa ja harrastuksella on havaitusti myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Ennemminkin voisi sanoa että lukeminen (ja bloggaaminen) on nautinto ja ilo. Kangasniemen tapaan on moni meistä varmasti myös lukenut yksinäisiin kammioihimme sulkeutuneina koska lukeminen nyt vaan on kivaa, mutta ei se suljettu lukukammio ole myöskään mikään itseisarvo ("Jolla on rauhaisa mieli, totuuden nimessä, hänellä on rauhaisa mieli kaikissa paikoissa ja kaikkien ihmisten keskuudessa. Jolla ei ole rauhaisaa mieltä, hänellä on hankalaa kaikissa paikoissa ja kaikkien ihmisten kanssa." -Mestari Eckhart). Ei aina tarvitse kärsiä ja hävetä.
Cooliudesta en tiedä mitään, minusta se tavoitteena liittyy turhan helposti ylempänä kieltämääni vakavuuteen ja sen johdannaiseen snobiuteen.
Kirjablogit varmaan myös keräävät lukijoikseen muita ihmisiä joista lukeminen on nautinto ja ilo, ja ilolla on taipumus olla tarttuvaa. Kustantajat ja kirjailijatkin varmaan arvostavat sitä että heidän tuotteisiinsa yhdistetään nautinto ja ilo ja näin ollen varmaan suhtautuvat myötämielisesti blogeihin, mutta suhteen kehittymistä on vaikea ennakoida niin kauan kun toisen osapuolen motivaatio perustuu epämaterialistisiin arvoihin (ja sitten kun motivaatio perustuu materialistisiin arvoihin, katkos tapahtuu helpommin bloggaajan ja blogin lukijan välillä).
Pidän hyvinkin luultavana että jossain vaiheessa jos ei jo nyt alkaa myös lukijablogeja joiden pääasiallisena tavoitteena on kerätä paljon arvostelukappaleita, kiertää skumppajuhlissa ja hengata uuden parhaan ystäväni Sofi Oksasen kanssa, koska kirjablogi on uusi musta. Arvelen kuitenkin että tuollaista ei jaksa paria kuukautta pitemmälle (vaikka omalla tavallaan olisi hauskakin seurata tällaista blogia, Pentinkulma Babylonia...kuka ryhtyisi suomalaisen kirjallisuuden Kenneth Angeriksi?)

Pidän muuten myös mahdollisena että merkittävä osa Journalistisen Etiikan pyhällä krismalla voidelluista kriitikoista myös saa lukemisesta nautintoa ja iloa. Jopa jotkut heistä jotka peittävät sen tosi hyvin.

Nautinnon lähteet sitten vaihtelevat eri lukijoilla. Joku haluaa rentoutua, toinen tulla haastetuksi, kolmas vertaistukea ja neljäs teknistä täydellisyyttä, ja jonain toisena hetkenä jokin muu kelpaakin paremmin. Kun puhutaan "tärkeistä" kirjoista niin kuka ne on tärkeiksi määritellyt? Millä mittareilla ja millä lihaksilla? Jos kritiikin pitää suosia "tärkeitä" kirjoja niin miksi lanu-kirjallisuuden kritiikki on niin heikoissa kantimissa vaikka se on yhteiskunnallisesti luultavasti kaikkein syvimmin vaikuttavaa kirjallisuutta?
Rinnakkaistapauksena mieleen tulee Flannery O'Connorin ajatus elämänkokemuksen merkityksestä kirjailijalle: "joka ei kykene käyttämään hyväksi vähää ei hyödy paljostakaan". Jos ei osaa lukea muropaketin selkämystä ei hyödy Joycesta.
Myös kun muistaa väitteen että kirjallisuuden yksi vaikutus on kehittää empatiaa ja ymmärrystä toisten ihmisten elämää ja ajattelua kohtaan niin aina kun näen jonkun "objektiivisen" arvion jossa hitti-ilmiökirja lytätään edes yrittämättä ymmärtää miksi se on hitti-ilmiö, mielessä käy että taas kerran kirjallisuus on epäonnistunut.
Jos minä luen jonkin kirjan, määritelmällisesti se on tärkeä kirja. Monet kirjat joita en ole lukenut ovat myös tärkeitä.

Ai niin, pseudonymiteetti ei ole sama asia kuin anonymiteetti. Käytän järjestelmällisesti tätä nimimerkkiä kirjablogien yhteydessä eli en ole anonyymi, ja pseudonyymeillä on perinteisesti merkittävä rooli kirjallisuuden historiassa. Muut joutuvat reagoimaan enemmän siihen mitä sanon kuin kuka olen, ja on aina olemassa marginaalinen mahdollisuus että oikeasti olenkin Pirkko Saisio.

Kritiikin kriisistä ja miksi minun pitäisi olla kiinnostunut

Blogistanissa velloo taas jännittävä keskustelu siitä mitä tässä nyt oikein ollaan tekemässä ja mitä pitäisi tehdä ja miten (Morren postauksessa on laaja linkkiluettelo josta voi seurata usealla taholla käytävää keskustelua). Sekalaisissa keskusteluissa olen jo kommentoinut asiasta ja asian vierestä joten kootaan ajatuksia hieman tännekin.

Kuten blogikuvauksessa lukee tämä ei ole täysin lukupäiväkirjamainen blogi. Alunperin tämä alkoi, no, ärtymyksestä, kirjallisuuskeskusteluissa törmäsin usein ajatukseen että runoja luetaan liian vähän ja niistä puhutaan liian vähän ja kaikkien pitäisi lukea runoja ja niin edelleen. Toisaalta näytti siltä että runoudesta puhuttiin kahdessa äänilajissa, löysässä ja arkaanisessa, ja kummallakaan ei ollut minulle mitään annettavaa.
No, ei siinä mitään, vauhtiin vain, toteutetaan se dogma että kaikkien tulisi lukea runoja ja katsotaan mitä tulee.
Matkan varrella olen ehkä oppinut vähän paremmin lukemaan runoja ja ehkä hieman myös terapoinut muita joilla on kompleksinen suhde runouteen. Ei tämä ole niin vakavaa, ja kuten G.K.Chesterton totesi, "Everything worth doing is worth doing badly." Jos kirjallisuus on tärkeää ja siitä puhuminen on tärkeää niin parempi olla hömelö mutuhuttuilija kuin hiljaa.
Sittemmin olen laajentanut bloggauslinjaa lukupäiväkirjamaisemmaksi, joskin esim. sarjakuvista kirjoitan yhä kiinnostavimmista tapauksista, joko sellaisista joista huvittaa kirjoittaa tai sellaisista joille soisin enemmän huomiota. Eli tietty määrä aatteellista linjaa tässä on mukana vaikka valittu tyyli onkin blogeille tyypillinen subjektiivinen lukukokemus, ja luen mitä huvittaa.

"Luen mitä huvittaa" tarkoittaa varmasti eri ihmisille hieman eri asioita. Jotkut jahtaavat puhdasta viihdytystä, jotkut taas etsivät aktiivisesti kaikenlaista kummallista haastaakseen itseään ja aika moni meistä taitaa olla noiden kahden välimaastossa. Minulla on omia suosikkialueitani (1900-luvun britit, sodanjälkeiset japanilaiset) ja alueita joita seuraan laiskanlaisesti (suomalainen nykyproosa) mutta uteliaisuuden tyydyttäminen on oma nautintonsa vaikka sen vuoksi joskus lukisikin huonoja kirjoja (ja siitä tämä koko blogi on saanut alkunsa).

Olen näin ollen kummastellut kovasti kirjablogeista esitettyjä yleistyksiä. Kuinka kaikki lukevat samoja kirjoja (suurin osa bloggaamistani kirjoista on sellaisia joita ei juuri suomalaisissa kirjablogeissa ole näkynyt), vain uutuuskirjoja (huomattava osa lukemistani kirjoista on kirjoitettu ennen 2000-lukua, aika moni ennen syntymääni), vain kehuen (just luin huonon Vuorelan) ja kuinka arvostelukappaleita isoilta kustantamoilta sataa sisään ovista ja ikkunoista (hei vaan Heidi, olet yhä ainoa tällaisen lähettäjä) ja omakustanteita poljetaan ja nauretaan pilkallisesti päälle (näitä on muutama luettu).

Enkä ole kirja-aloilla töissä (en edes wannabe) saati sitten että olisin 25-35-vuotias nainen joka äitiyslomallaan heittäytyy blogistanissa villiksi tytöksi.

On toki hienoa että on myös blogeja joissa luetaan paljon uutuuskirjoja ja muutenkin seurataan mitä kirjamaailmassa tapahtuu nyt, arvostan tätä koska itse en sitä halua tehdä. Tosiasia kuitenkin on, että marginaalia käsittelevät kirjoitukset ovat myös marginaalia, erikoisempaa linjaa pitävät blogit saavat vähemmän lukijoita, huomiota ja keskustelua ja samassa blogissakin tunnetumpia kirjoja käsittelevät postaukset keräävät enemmän klikkauksia. Tästä saattaa helposti syntyä käsitys että blogeissa kirjoitetaan vain samoista kirjoista, niistä joista kirjoitetaan muutenkin paljon, koska blogien lukija on mennyt lukemaan vain ne postaukset jotka käsittelevät paljon huomiota saaneita kirjoja ja jättänyt oudommat postaukset huomiotta. Niinpä joillekin tulee ilmeisesti suurena yllätyksenä että onkin jo olemassa blogeja joissa käsitellään lähinnä ennen vuotta 2000 julkaistua kirjallisuutta, sellaista jota löytää vain divareista ja kirjastojen perähyllyiltä: lukija ei ole vaivautunut vilkaisemaan tarjontaa kun on niin keskittynyt lukemaan kirjoituksia Oksasen tai Tervon uutuudesta.
 
Mieleen tuli että tässähän on rinnakkaistapaus sille paljon puhutulle kritiikin kriisille. Jos kriitikolla on sivistysaatteellinen velvollisuus tarkastella kulttuurin kenttää laajasti huomioiden myös marginaalisemmat teokset, niin auttamatta huomattava osa kritiikistä on myös marginaalista (ja joidenkin kriitikoiden tapa kirjoittaa ei auta asiaa). Sanomalehdet, joista suurin osa on liikeyrityksiä ja joiden näin ollen täytyy kantaa huolta palstamillimetrien hyötysuhteesta, ovat havahtuneet että mistä syystä heidän oikeastaan pitää rahoittaa näiden vapaamatkustajien puuhastelut, artikkelit ei mistään ei kenellekään, kun lukijasilmät seuraavat ihan muita asioita (ja siinä sivussa mainoksia joilla suuri osa lehtien toiminnasta rahoitetaan). 
Internetissä voi harrastuksekseen kirjoitella mitä huvittaa vaikka sen saama huomio olisikin vähäinen, tilaa on jos on intoa, sanomalehdissä tämä ei kuitenkaan toimi ja ratkaisuksi sitten luovutaan marginaalisemmasta aineistosta.
Tästä seurauksena sitten toiselle julkaisumuodolle, lukijablogeille, sovitellaan kritiikin kaapua ja valitetaan kun se ei sovi (siitä huolimatta että lukijablogeissa yleisenä näkemyksenä on että ne eivät ole kritiikkiä vaan subjektiivisia kokemuksia; tässä kohtaa saa yleistäen puhua kirjablogeista), samalla sortuen täsmälleen samaan käytösmalliin joka alun perin johti päivälehtikritiikin kriisiin.

Einari Vuorela - Kiurun portaat

Vuorelaa olin lukenut aikaisemminkin satunnaisten irtorunojen lisäksi, vuonna 1967 julkaistun Puut ajattelevat, ja siinä yhteydessä tuli esille että kannattaisi varmaan jatkaa varhaisemmalla tuotannolla. Loogisesti luin sitten tämän vuonna 1971 julkaistun kokoelman.

Ja kyllä, suunta oli väärä. Vaikka tunnelmassa onkin vähän samaa kuin tuossa edellisessä, korpimystikko ei enää kirjoita korvesta vaan öisistä pelloista ja niityistä, kylistä ja ihmisistä (yleensä kollektiivina, "kylät", "ihmiset", "kansa", "vaimot" tai sitten "hahmo" tai "joku"), samalla obsessiivisuudella kuitenkin. Hyvän elämän ohjeita riitti tähänkin kirjaan eivätkä ne oikein tälläkään kertaa vakuuta, ja nyt ei vakuuttanut oikein mikään muukaan.
Suosittelen lukemaan jotain muuta, kirjoittaja on havaitusti pystynyt muualla parempaan.

Ei ole
hetkeä,
johon ei olisi
kätketty
timantteja,
ei päivää,
jonka suuresta
sisällyksestä
eivät kukat kuiskailisi.
Joka on kypsynyt,
sen suurin juhla
on elonaika.
Jonka tähkä on
kullankeltainen,
kuiskaa:
Sirppi.

Elizabeth Gaskell - Cranford

Tällainen oli tullut mukaan alennusmyynneistä, englantilainen 1800-luvun klassikko (suomennettu nimellä Cranfordin naiset). Muistelin nähneeni positiivisia blogikommentteja,  kirjailija vaikutti kiinnostavalta ja kyseessä ei ollut mikään aikakaudelle tyypillinen tiiliskivi (tässä painoksessa varsinainen kirja oli 158 sivua, päälle liitteet, esittelyt yms) vaikka jatkokertomuksena tämäkin oli ilmestynyt.

Cranford on pieni kylä suuremman teollisuuskaupungin Drumblen lähellä jossain päin pohjoisempaa Englantia (esikuvina toimivat kuulemma Knutsford ja Manchester), ja tarina keskittyy tämä kylän keskeisiin asukkaisiin, ylempiluokkaisten ikäneitojen ja leskien seurapiiriin. Varsinaista yhtenäistä juonta ei tässä ole, kirja on episodimainen ja muistuttaa rakenteeltaan enemmän tv-sarjaa kuin romaania joskin eräänlaisessa keskiössä ovat Jenkynsin sisaret Deborah ja Matty, joiden luona minäkertoja vierailee Cranfordissa käydessään.
Mielenkiintoisena pidin tarinoinnin sävyn muutoksia, vaikka yleissävy olikin humoristisen lämmin niin mukana oli myös vaikuttavan surullisia kohtauksia, kuolemia ja muita tragedioita. Mihinkään vaaleanpunaiseen pumpulihöttöön ei siis sorruta mutta kirjan yleissävy on silti positiivinen, tämä on hyvän mielen kirja, varsinkin kun ajankuva ja kieli olivat erinomaisia ja henkilöhahmot hauskan moniulotteisia. Jos pitää Austenista niin tähän kannattaa tutustua.

Lukemassani painoksessa olevat liitteet, alaviitteet yms olivat myös varsin hyviä koska kirjassa kuitenkin on myös viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja osa huumorista otetaan viittauksilla Cranfordin tapojen ja muodin vanhanaikaisuudella, kun taas nykylukijalle 1800-luvun puoliväli on usein yhtä arkaainen kuin 1800-luvun alkukin...joskin alaviitteitä viljeltiin joskus vähän liikaakin (tarpeelliseksi katsottiin mm. kertoa kuka on Don Quijote).

Ai niin, kirja kelpaa 1800-luvun kirjat -haasteeseen.