Lisää useamman vuoden takaista runoutta, nyt on vuorossa Tulenkantaja Lauri Viljasen esikoisteos.
Tässä teoksessaan Viljanen asettuu luontorunoilijoiden juonteeseen, aiheen parissa ollaan omimmillaan ja luonnonilmiöiden fiilistelyä harrastetaan sellaisenaan, mutta siinä missä myöhemmät luontorunoilijat usein keskittyvät kuviin joissa runoilija on häivytetty mahdollisimman näkymättömiin, niin Viljanen on kuitenkin oman aikansa edustaja ja laatii siis esim. sonetin mullalle tai kesälle, ja mitalliseen tyyliin luonnonilmiöitä puhutellaan tai muuten tuodaan puhuja/katsoja yhä selvästi näkyviin, subjekti on näkyvästi olemassa ja tarkkailee, vaikka pysyisikin usein passiivisena tarkkailijana ylettömän tulkitsijan sijaan.
Myös silloin kun puhutaan muista kuin selvistä luontoaiheista (mukana on myyttejä, runoja isänmaalle yms aiheita joita ajan runoudessa tietysti harrastetaan) niin näkökulma ja fokus saattaa mennä hieman ilmeisen ohi, sillai kiinnostavasti...tosin näiden runojen joukosta löytyvät myös ilmeisimmät hudit.
Narkissos
Kirkas kevätpäivä ensimmäinen
illan tullen peittyi pilvihin.
Lankee muisto outo, yksinäinen
sydämeeni suurin pisarin.
Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.
Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu -!
Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!
Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu,
läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein.
Pisaroina kaikki voima haihtuu,
umpihete nielee nuoruutein.
2 kommenttia:
Hmm. Tulipa runosta alakuloinen tunnelma, ei oikein narkissoksen itsetyytyväisyyttä ja ylemmyyden tunnetta omasta kaikkivoipaisuudesta.
Joo, Narkissos on tullut itsetietoiseksi. Kirjan moni muu runo ei ole ollenkaan niin alakuloinen, ehkä tuossa on siis myös piikkiä liiallisen oman navan katselun suosioon...
Lähetä kommentti