En ole aiemmin varsinaisesti V.A.Koskenniemeä lukenut, toki yksittäisiltä runoiltaan on jokseenkin mahdoton välttyä ja nimi on tuttu, mutta että olisi lukenut kirjoittamansa kirjan...
Tämä on suht myöhäistä tuotantoa, vuodelta 1941 ja omistettu vuoden 1939-1940 sodan invaliideille, eli sota on kokoelmassa kovasti läsnä, ja rohkeus, uhrimieli ja muut vastaavat aatteet.
Mutta kun olen saman ajan ja aiheen runoutta jo kohtalaisesti lukenut, niin tämä näyttäytyy lähinnä käyttörunoutena, tarkoituksena juuri nostattaa mieliä ja ylevöittää jaloja tuntemuksia hädän hetkellä, mutta en osaa tätä kovin hyvänä runoutena pitää: olen jo lukenut Jylhän, Kupiaisen, Uurron ja Kallaksen sotarunoja ja hieman vanhempia Kailaan ja Asunnan isänmaallisia runoja, ja tällä kokoelmallaan Koskenniemi ei vakuuta.
Mutta ehkä tämä toimi paremmin omalla hetkellään, nimenomaan helposti luettavana käyttörunoutena kun uhreja annettiin ja haluttiin kokea että ne eivät olleet turhia...ja onhan kokoelmassa mukana tietysti yksi runo joka on jäänyt elämään vahvasti, se joka alkaa "Oi, Suomi, katso, sinun päiväs koittaa / yön uhka karkoitettu on jo pois"...
(esimerkkipätkä ei varsinaisesti edusta yleistä linjaa, vaan oli kirjan kiinnostavampia pätkiä)
Kaksi hautaa (ote)
2.
Me yhdessä astuimme suruisen ihanan hetken,
me iloitsimme ja itkimme yhteisin povin
ja nostimme silmämme samoin kysymyksin,
mut ah, pian seisoitkin sinä maalissa retken
ja salaisuus sua odotti avoimin ovin
ja sa astuit yksin, niin ikiyksin sinne,
miss' ei saavuta sinua meidän Miksi ja Minne.
Menit Salaisuuden portista yksin, yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti