15-vuotiaalla Dorialla ei mene kauhean hyvin, vanhemmista isä on häipynyt takaisin Marokkoon kun ei äiti saanut muita lapsia kuin yhden tytön, ja äiti raataa hotellisiivoojana kun ei lukutaidottomana oikein muuta työtä edes voi etsiä, ja Dorialla itsellään ei ole kovinkaan suuri luottamus ulospääsyyn ranskalaislähiön kurjista oloista, ainakaan koulutuksella, vaikka toisaalta unelmia ja haaveita toki on...
Tämä Faïza Guènen kirja (suom. Reita Lounatvuori) vertautuu lukemissani Khemirin Ajatussulttaaniin, toisen polven siirtolaisena elävän arabiteinin kokemuksia Euroopassa. Ranskan siirtolaislähiöt ovat karumpia kuin Ruotsin, ja Dorialla on kyynisempi ja toivottomampi suhtautuminen identiteettietsintään tai omaan itseensäkään, mutta tekstissä on kuitenkin räväkkyyttä ja huumoriakin, ei tämä kuitenkaan ole mikään kurjuudessarypeminen. Ennemminkin sanoisin että teos on monella tapaa jopa varsin perinteinen nuortenkirja tyttökirjojen perinteessä, päähenkilö ja miljöö toki määrittävät tapahtumia (ja ovat siis hyvä syy lukea kirja vaikkei tyttökirjoja ehkä muuten niin lukisikaan...)
Sitten mä ilmestyn ruutuun, kasvot hämärrettyinä ja ääni muutettuna piirrettyjen ääneksi. Käännyn kameraan ja alan tilittää:
"No siis mitä järkee elää? Mulla ei oo vielä rintoja, mun lempinäyttelijä on homo, maailmassa on turhia sotia ja epätasa-arvoa ja sokerina pohjalla: Hamoudi säätää Lilan kanssa eikä mainitse asiasta sanallakaan! Joo-o...elämä on paskaa, ei voi mitään..."
Silloin kuvaan astuu dokumentin lukija, ja taustalla soi sairaan surullinen musiikki.
"Tyttö on oikeassa...Niin juuri, elämä on paskaa, taidankin lopettaa tv:n taustaäänenä, on tämä niin syvältä, me emme saa mitään tunnustusta, eihän meiltä kukaan pyydä kadulla edes nimmaria, ei tässä tule kuuluisaksi, ankea ammatti. [...]"
Kirjan on lukenut myös Mari A ja Salla. Ja otan sillä Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin ("Mulle telkkari on tämän päivän köyhän Koraani.")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti