Varhaista, joskaan ei ihan varhaisinta, Aila Meriluotoa. Aikaisemmat antologiaselailut olivat vinkanneet että voisi tutustua, ja tällä kirjalla oli paras nimi.
Olin ennakkokäsityksissäni ajatellut Meriluotoa modernistina mutta ei näissä alkupään teoksissaan näköjään sitä ollutkaan, paitsi joskus: klassisempi runokieli on vahvasti mukana, vaikka venyykin jo, ja kun kirjan nimessä ja osassa runojakin mainitaan tanssi, niin sen rytmi ja vimma kuuluvat tietysti asiaan, mutta fyysisiä ollaan staattisinakin, puina ja patsaina.
En nyt sitten tiedä. Viimeisen luvun Rainer Maria Rilke -käännökset eivät oikein minua hetkauttaneet, sitä edeltävissä omissa runoissa sitten löytyi parempaa ja huonompaa, tanssin pyörteissä minusta sitä parempaa.
Kuolema (ote)
kuin aurinko se myös, mut outo: melu
sen kohotessa kuoli. Ääntä millään
ei ollut enää, raju ajattelu
vain. Ja hän ajatteli jäsenillään,
vyötäröin, sormenpäin kuin kiihkein aivoin,
ja ajatteli: länsi, pohja, itä,
ja ajatteli: piha mustin kaivoin,
ja tanssi sen ja oli itse sitä
ja oli maisema, se vieras, aava
ja täynnä hirvittävää hiljaisuutta,
vaan muuttuva ja joka hetki saava
ja joka askeleella uutta, uutta.
Aurinko tanssin leimus kaiken yllä
ja kaiken valaisi: maan kukittuneen,
nyt talon kukkulalla hyljätyllä,
sen, joka joskus on noussut uneen,
ja puutarhat, ne suljetut, ne joita
ei koskaan ollut, ennen eikä nytkään.
Ja järkkyi maa ja aukes onkaloita,
ei salaan jääneet syvään-kätketytkään,
ei tympein suokaan, joka pimeänä
pohjalla vaani lahonnein puunjuurin.
Hän tanssi, tanssi, yhä syvempänä
hän tanssi itsensä,
2 kommenttia:
Tässä on jotain rajua kauneutta. En ehkä täysin ymmärrä ja silti sisuksiin uppoavaa.
Raju kauneus sopii kyllä tähän oikein hyvin.
Lähetä kommentti