Kirja kertoo tarinan afrikkalaisesta prinssistä Oroonokosta joka päätyy orjaksi Surinamiin, samoin kuin rakastettunsa Imoinda. Rakkaustarinaan sekoittuu siis orjalaitoksen kritiikkiä (sen verran varhaista että vaikutus jäi vähäisemmäksi kuin vaikkapa Setä Tuomon tuvalla), ja rojalistista maailmankatsomusta.
Mustien afrikkalaisten kuvaus oli varmasti aikanaan radikaalia, joskin sittemmin tilanne, kysymykset ja asenteet ovat muuttuneet sen verran että tapa jolla korostetaan Oroonokon piirteiden olevan epätyypillisen epäafrikkalaisia ja muu "parhaimmillaan afrikkalainen voi olla yhtä hyvä kuin valkoinen eurooppalainen"-asenne ei ole ehkä ikääntynyt parhaalla mahdollisella tavalla...
Epäilemättä kirja jonka olemassaoloa arvostan ja kehotan muitakin arvostamaan, mutta lukemisessa ei historiallisen mielenkiinnon lisäksi suurta antia ole.
Olen tainnut aiemminkin ääneen pohtia brittiläisen kirjallisuuden suhteellisen vahvaa naisedustusta, kuinka jo varhain monia merkittäviä naiskirjailijoita tuli esiin (osa miehiin viittaavien salanimien suojissa mutta kuitenkin). Oma osuutensa epäilemättä oli romaanin suhteellisen heikolla arvostuksella, sitä pidettiin pitkään kirjallisuuden vähemmän merkittävänä muotona, sellaisena mitä naiset lukivat ja siksi ei niin ollut väliksi vaikka naiset niitä kirjoittivatkin.
Mielenkiintoinen verrokki löytyy varhaisesta amerikkalaisesta elokuvasta (siis jonnekin 20-luvun puoliväliin saakka, ennen Hollywoodin studiosysteemin kunnollista etabloitumista): se oli alana niin uusi että kuvauksiin saattoi päästä töihin ihan vain ilmestymällä paikalle ja parissa viikossa tai kuukaudessa oli jo sen verran veteraani että saattoi päätyä kuvaajaksi, ohjaajaksi tai pääosaan...koska mitään muodollista koulutusta, vaadittavaa kokemusta tai muutakaan ei ollut, ala houkutti hyvin monenlaista joukkoa, myös sellaisia joiden olisi vaikeuksia hankkia elantoaan perinteisemmillä aloilla.
Vaikka naisia ei kovin paljoa kuvaajiksi tai ohjaajiksi päätynytkään niin muualle kyllä, erityisesti nuoria naisia vailla perheen turvaa: ilmeisesti huomattava osuus varhaisen elokuvan naistähdistä ja muista ammattilaisista oli orpoja tai isättömiä puoliorpoja.
1700-1800-luvun brittiläisten naiskirjailijoiden yhteiskunnallinen asema taisi olla usein hieman eri (Behn tai vaikkapa ranskalainen Christine de Pisan ammattikirjailijoina ovat tietysti nimenomaan itsensä elättäjiä), mutta missä määrin tällainen romaanien kirjoittelu sitten miellettiin ajanvietteeksi ja puuhasteluksi...mikä ehkä mahdollisti suhteellisen suuren vapauden kirjoittaa romaaneja tarvitsematta ylettömästi todistella että on mahdollista olla nainen ja kirjoittaa romaaneja mikä tilanne ehkä monen muun maan kirjallisuuden naispioneereilla oli.
Koska Behn niin Austen, Brontet, Gaskell ja niin edelleen, ja koska Austen, Brontet jne niin Spark, Pym, Taylor, Murdoch, Fitzgerald, Bowen, Weldon, jne.
2 kommenttia:
Behnistä en ollut kuullutkaan. Luulisi, että syytä varhaisten englantilaisten naiskirjailijoiden suhteellisen suureen edustukseen on tutkittukin.
Behn on lopulta jäänyt ehkä vähän kuriositeetiksi, mainitaan historiikeissa ja esim. Virginia Woolfin Omassa huoneessa, mutta noin muuten väittäisin että jos olisi mies niin olisi vielä unohdetumpi.
Saattaa olla että laajempaa tutkimusta varhaisista englantilaisista naiskirjailijoista on tehtykin ja aihetta muuten pohdittu, mutta en muista nähneeni varsinaisesti tätä näkökulmaa, että miksi heitä on kuitenkin suhteessa niin paljon moneen muuhun maahan verrattuna: Woolfkin kirjoitti niistä jokapäiväisen elämän ongelmista jotka ovat rajoittaneet naisten kirjoittamista...
Lähetä kommentti