Vielä vähän huomiota naistenviikolle, neuvostoliittolaisen Vera Panovan pienoisromaani, alkuperäiseltä nimeltään Jevdokia naispäähenkilön mukaan (suom. Vieno Levänen, ja suomennos julkaistu Moskovassa).
Hassusti kirjan keskeiset tapahtumat esitellään jo ensimmäisessä luvussa, vaikka ne esiintyivätkin vain mainintoina joita ei sitten muistanut kun varsinainen muistelu alkoi, lapsenlapsi katseli valokuvia ja isoäiti Jevdokia osoitteli keitä niissä oli.
20-luvulla Uralin tienoilla olevassa pikkukaupungissa tehdastyöläinen Jevdokim löytää sopivan vaimon, nimeä myöten, ja ennen naimisiinmenoa rakentaa talon, mutta häävuoteessa käykin ilmi että nainen ei olekaan neitsyt ja onpa vielä ollut lapsikin toiselle tulossa mutta siitä on hankkiuduttu eroon...kuitenkin jättäen Jevdokian hedelmättömäksi (ja kaikesta huolimatta tämä vähän myös kaihoaa yhä sen tataari-Ahmetin perään).
No, omia lapsia ei tule mutta niin vain muiden kasvatteja sitten löytyy kunnon perheeksi, ja taloakin laajennetaan...ja elämä kulkee eteenpäin.
Kovin tarkkaa arjen kuvausta tässä ei harrasteta kun 140 pienessä sivussa katetaan lähemmäs 30 vuotta, mutta tavallisten ihmisten tavallista elämää kuitenkin, aika voimakkaalla sosialistisen realismin klangilla tietysti. Ja näköjään Vera Panova on muissakin kirjoissaan harrastanut tällaista arjen ja kodin kuvausta joka tavallaan ei kerro Neuvostoliitosta mutta kertoo aika paljon kuitenkin (ja sellaisena tämä kirjahan on mitä sopivin Leningrad -Ost-Berlin -haasteeseen).
Ennen kaikkea tätä kirjaa oli oikein mukava lukea, kirjoitustyyli oli sujuvaa, sopivasti draamaa mukana muttei liikaa ja yleisesti ottaen henkilöt olivat sympaattisia. Ja esitettyjen asenteiden bongailussa ja erittelyssä tuli nykylukijalle myös sopivasti pureskeltavaa. En ole nostamassa tätä miksikään romaanitaiteen kadonneeksi klassikoksi tms mutta miellyttävä teos se kuitenkin oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti