Taas NTK-kirja joka ei ollut aiemmin tuttu, mutta pitäähän sitä kokeilla. Lähtöpaikkana on Ruotsi, ja suunnan vihjaa kirjan nimi, eli kolmen ruotsalaisen kaveruksen (vaikka nuortenkirjasta on kyse niin nämä ovat uskottavuuden nimissä ihan nuoria aikuisia, 25-26-vuotiaita) käsiin sattuu päätymään vihjeitä paikasta Perun rannikolla jonne konkistadori Pizarro aikoinaan piilotti ison kasan inkojen aarteita, ja eipä muuta kuin matkaan katsomaan mitä löytyisi. Mutta eihän asiat tietenkään ihan helposti suju...
Outo looginen kömmähdys osuu silmään heti ensimmäisellä sivulla kun eräs esine mainitaan unohtuneeksi viidenkymmenen vuoden ajaksi, mutta 25-vuotias päähenkilömme silti muistaa ja tunnistaa sen (en tiedä onko tuo Falconerin moka vai onko kääntäjä Pasi Puupponen ollut sanavalinnoissa huolimaton) ja sanotaanko että aika löyhin perustein lähtevät seikkailijat toiselle puolen maailmaa, mutta noin muuten tässä pysytään varsin asiallisina, retkikunnan varustelu ja suunnittelu ja matka kuvataan pieteetillä ja teknillisillä yksityiskohdilla, kovin monimutkaisille juonikuvioille ei siis ole tilaa ja syvällistä henkilökuvaustakaan ei voi odottaa, ja onhan tämä muutenkin aikansa tuotos. Mutta jos siis aikoo itse lähteä Etelä-Amerikan rannikolle aarteen perään niin tästä voi saada joitain hyviä vinkkejä.
Vähän pitää kuitenkin ihmetellä että julkaistaankohan tällaisia reippaita seikkailuja enää, ainakaan fantasiakirjallisuuden ulkopuolella. En minä tätäkään minään erinomaisen loistavana kirjallisuutena pidä, mutta kuitenkin...
Kun on nähnyt uusien nuortenkirjojen synopsiksia niin kovin moni vaikuttaa olevan jotenkin tosi...plaah. Kovin suosittu aihe on hankalista kotioloista tuleva moniongelmainen ja kiusattu nuori jolla on kovia ongelmia selvitä ihan arjen perusasioistakin, ja tällaisista kirjoista tykkäävät erityisesti sedät ja tädit kun se on niin tiedostavaa, koskettavaa ja empaattista, mutta vaikka kuinka olisi hyvin kirjoitettua niin ainakaan itse en ollut lanu-iässä kovinkaan innostunut misery litistä enkä tiedä oliko kovin moni muukaan, mahdollisia vertaistuen hakemisia lukuunottamatta (okei, ilmeisesti tyttökirjoissa on jotenkin tosi ihanaa kun Beth kuolee).
Noin vertailukohdaksi voin sitten nostaa vaikkapa tämän Falconerin kirjan inkojen aarteen jahtaamisesta (tai tuhat vastaavaa klassista poikakirjaa) tai kuinka silloisen kotitalon takana olevassa metsässä on vuosikymmenien jälkeen varmaan yhä näkyvissä ne kuopat joita kaivettiin kun "etsittiin kultaa Klondykessa" (kiitos Carl Barks, kiitos Aku Ankan toimitus).
Tai kuinka juuri viikonloppuna Path of Exilessa temppeliritari Baruko mätki pahiksia naamaan Glacial Hammerilla niin kauan että maailma pelastui tai jotain. Esitän kysymyksen: kertovatko tietokonepelit nykyään sen tarinan jota kirjallisuus on jostain syystä haluton kertomaan? Ja jos näin on, onko ihmeellistä että lukija joka on kiinnostunut tällaisesta aiheesta hakeutuu mieluummin tietokonepelin kuin kirjan ääreen? (eli kyllä, taas on aiheena #pojatkinlukee)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti