Maaliskuun luetut

Christine Nöstlinger - Kurpitsakuningas
Vladimir Bartol - Alamut
Juri Oleša - Kateus
Bertil Falconer - Pizarron varjo
Beryl Bainbridge - Harriet said...
Neuvostolyriikkaa 1
Gotthold Ephraim Lessing - Nathan Viisas
Hilda Hilst - With My Dog-Eyes
Maria Krüger - Punaruusun aikaan

Thomas de Quincey - On Murder Considered as One of the Fine Arts
Raymond Regamey - Poverty

Maaliskuu on luettu taas monenlaista, lukuhaasteet napsahtelevat eteenpäin kun näytelmiäkin saatiin mukaan. Kesken ja hyllyssä odottamassa on myös kaikenlaisia kiinnostavia, yksi järkäle alkaa olla loppusuoralla...
Niin, ensi kuussa olisi myös Kirjan ja ruusun päivä, jolloin näillä näkymin jaetaan myös Blogistanian kirjapalkinnot Helsingin keskustan Akateemisessa (jos eivät suunnitelmat vielä muutu).

	mies	nainen	muu
englanti	71	67	1	139
suomi	42	35		77
japani	29	8		37
ranska	26	8	2	36
italia	27			27
saksa	25	2		27
ruotsi	17	6		23
venäjä	14	1	1	16
tsekki	11			11
norja	9			9
espanja	7		1	8
unkari	4		1	5
puola	2	3		5
tanska	4			4
arabia	3		1	4
islanti	1		2	3
viro	3			3
portugali	1	2		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
slovenia	1		1	2
kiina	1	1		2
slovakia	2			2
hollanti	1	1		2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	307	135	14	456

-----------------------------------------

FB-sivulta:

"Aina vähän outo tilanne kun on kesken useampi kirja jotka on mielestään valinnut suht satunnaisesti luettaviksi mutta joissa onkin sitten selkeitä temaattisia yhteyksiä.
Ja vähän hankalaakin, useamman kirjan lukemisessa yhtäaikaa on hyvä kun voi vaihtaa toiseen kun kaipaa vaihtelua, mutta jos niissä on liikaa samaa aihetta...
(nyt kesken historiallinen romaani ja tietokirja politiikasta, erityisesti vallasta ja vallan psykologiasta...ja tavallaan vallan problematiikkaa sivuttiin myös tuossa äskettäin lukemassani Kurpitsakuninkaassa. Ja FB-feedi on tietysti täynnä aiheen nykysovellutuksista)." (historiallinen romaani oli Alamut, tietokirjasta taas kerron ensi kuussa)

"Katselin kokoelmaa vanhoja Jean Painlevén luontodokumentteja. Näkemissäni ei esitelty hyönteisiä mutta lukuisia muita viehättäviä olentoja kyllä, esim. kuinka ihastuttavia eläimiä acerat ovat: https://www.youtube.com/watch?v=dRDah1hqXgk
(ja mustekalat ja merihevoset. Katkaravut sen sijaan on pahiksia, ihan hyvä että niitä syödään)"

Maria Krüger - Punaruusun aikaan

 

Tällä kirjalla saatiin aikaan haastekomboa, kun Nuorten toivekirjastosta nappaamani kirja osoittautui puolalaiseksi (lyhentäen suom. Kirsti Siraste). Ja vielä melkein ajankohtainenkin kun tarinan keskiössä on kellon viisarien siirtelyt.

Neljätoistavuotiaalla Andalla on kova kiire ja sen jälkeen kun on hosuessaan rikkonut lasin eräästä vanhasta valokuvasta keksii siirtää hollantilaisen perintökellon viisareita taaksepäin, jotta saa myöhemmin selitetyksi vanhemmilleen...mutta yllättäen hän onkin jossain puistossa, vieressään valokuvan Eleanora-täti, joka vie Andan tämän uuteen kotiin. Tai vanhaan, koska 1960-luvulta on siirrytty 1880-luvulle. Andan perhe, ystävät ja tuttavat ovat kaikki samoja mutta myös ihan outoja, 1880-luvulle sopivia, vain Anda on tietoinen että ollaan ihan väärässä ajassa...

Keskeisessä osassa tarinaa oli aikakausien vertailu, Andan perhe on parempaa väkeä joten 60-luvun turhan pienestä asunnosta on päästy huomattavasti isompaan taloon (jossa ei tosin ole kylpyhuonetta), ruoka on hyvää mutta korsetit ja muut hankalat asusteet ovat raskaita, ihmiset ovat kohteliaita mutta kovin jäykkiä ja nuoren naisen pitää tietysti olla aiheuttamatta skandaaleja että pääsee naimisiin...porvarillisista eduista huolimatta Anda haluaa kovasti omaan suuremman vapauden aikaansa mutta se ei olekaan niin helppoa, varsinkin kun Eleonora nauttii menneestä ajasta.

Sinänsä ihmettelen kun olen vähän vastaavia aikasiirtymäjuttuja ennenkin nähnyt että siirtyjät eivät tunnu olevan mitään älyn jättiläisiä, kun yleensä senkin jälkeen kun ovat tajunneet että nyt ollaan ihan toisessa ajassa (ja tämän tajuamiseen menee aina hämmentävän pitkä aika ja ylenmäärin todistusaineistoa että Nyt On Outoa), tapaavat vielä jatkuvasti käyttäytyä päättäväisesti oman aikansa normien mukaan ja sitten ihmettelevät että kuinka nuo muut nyt niin kauhistelevat. Koko tarinatyypin ideahan tietysti on tuo hämmennyksen luominen mutta silti, voisi vähän yrittää...
Mutta noin muuten tässä oli ihan kiintoisia tvistejä erityisesti loppua kohti kun alkuhölmöilyistä oli päästy yli. Ja oma erikoinen aikaulottuvuus tarkastella nykyhetkessä 1960-luvun Puolaa jossa tarkastellaan 1880-luvun Puolaa...

Hilda Hilst - With My Dog-Eyes

 

Satunnaislöytöjä taannoisesta Akateemisen ulosheittomyynnistä, Hilda Hilstin pienoisromaani.
Hilst oli brasilialainen kirjailija, ei ikinä kauhean suosittu, osittain koska pysyi erossa isommista kustantajista joita piti porvarillisina ja osittain koska oli niin ihmisenä että kirjailijana varsin eksentrinen ja kompromissiton. Mutta onneksi hän itse tiesi olevansa nero (ja ilmeisesti oli myös aikalaiskirjailijoidensa arvostama).

Tämä kirja on kuudenkymmenen sivun pienoisromaani/proosaruno jonka saatteena on kääntäjä Adam Morrisin alkusanat. Päähenkilö, matematiikan professori Amós Kéres lähetetään lomalle koska on luennoilla alkanut olla täysin käsittämätön ja opiskelijat valittavat, kotona Kéres on vieraantunut vaimostaan ja pojastaan ja muutenkin on alkanut irtaantua tavallisesta vanhasta elämästään, hulluuteen tai johonkin...

I can tell my head is inclined too far to the left. I try to center it. It keeps leaning gradually to the left. And the fact that I am standing also worries me. How is it possible that I can stay standing up? I'd be more comfortable on all fours, my eyes scraping the floor, my hands wide-open and stuck to the surface of the streets. It would be safer for me. Now I should get in the car. I'm going to Isaiah's. We always understand each other even though we almost never speak. It's true that he lives with a sow and he seemed to be doing fine the last time. And why not live with hilde? A Germanic name. She must be blonde.

Tuo tarina on siis kerrottu fragmenttisena tajunnanvirtana, seassa runoutta ja tiheästi viittauksia sinne tänne, osa selkeämpiä kuin toiset. Ja vaikka tämä ei olekaan mitenkään suosimani tekniikka niin jos sillä nyt pitää kirjoittaa niin kuudenkymmenen sivun mittaiset teokset ovat ihan sopivan kokoisia...
Kun puhutaan brasilialaisesta kirjallisuudesta pitäisi kai sanoa jotain maagisesta realismista, mutta en kyllä pidä tätä kirjaa sen kummemmin siihen kuuluvana kuin Joycea tai Kafkaa.

Gotthold Ephraim Lessing - Nathan Viisas

Taas vaellellaan noin tuhannen vuoden takaiseen Lähi-Itään, tällä kertaa ristiretkiaikaiseen Jerusalemiin. Rikas juutalainen kauppias Nathan, Viisaana tunnettu, palaa kaupunkiin kuullakseen että talossaan on ollut tulipalo: taloudellisena menetyksenä tämä on vähäinen mutta tyttärensä Rechan henki on ollut vaarassa, mutta tämän oli palavasta talosta pelastanut muuan ristiritari, entinen sotavanki jonka sulttaani Saladin oli hetken mielenjohteesta jättänyt henkiin ja vapaaksi. Tästä lähtee sitten liikkeelle moneen suuntaan kehittyvä filosofinen draama, jonka keskiössä ovat juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon suhteet ja erityisesti näiden välinen suvaitsevaisuus.

Lessingin näytelmä muistuttaa aika paljon joitain Shakespearen komedioita eli viiden näytöksen läpi päästään onnelliseen loppuun mutta jossain vaiheessa henkilöiden taustoista alkaa paljastua sellaista vauhtia asioita että on vähän vaikea pysyä kärryillä kuka nyt on lopulta kenenkin mikä. Ja vaikka näytelmä eteneekin lähinnä puheena (muuta toimintaa on kovin vähän) ja vielä runomuotoisena puheena, niin melkein sadan vuoden takainen J. Siljon käännös oli vielä varsin luettavaa (on tästä näköjään tullut uudempikin Matti Rossin käännös).No, Shakespearen kielenkään tasolle ei tässä kyllä mennä, vaikka ihan tyylikkään monologin Lessing Nathanille kirjoittaa keskivaiheille (vertaus kolmesta sormuksesta).
Ja aihehan ei näytä vanhenevan.

Sainpas vihdoin aloitettua Lukuharjoituksia-haasteen.

Neuvostolyriikkaa 1

Käynnissä olevan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa päädyin minäkin lukemaan ensimmäisen osan neliosaista Neuvostolyriikkaa -sarjaa (jonka haasteeseen on lukenut myös Ketjukolaaja)

Tässä esitellään kolme runoilijaa Valeri Brjusov, Aleksandr Blok ja Sergei Jesenin joiden kaikkien runosuoni pulppusi jo ennen vallankumousta ja jotka kaikki kuolivat jo 20-luvulla, eli neuvostorunouden edelläkävijöitä vaikka tässä erityisesti Brusovin ja Blokin osuudet ovat vallankumousta edeltävältä ajalta (runot ovat valikoineet ja toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin, suomentajina Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa).

Tässäkin esipuhe levittää voimakkaammin neuvostohenkeä, vaikka runovalinnoissakin toki voi lukea poliittisia merkityksiä (esim. Brjusovin Keskeneräisessä rakennuksessa -runoa vuodelta 1900 on vaikea olla lukematta tulevaisuuden valossa). Mutta joka runoilijalla on omat piirteensä ja omat hienot hetkensä.

Vaikken mitään näistä ole muistaakseni lukenut, Brjusov tuntuu tutuimmalta, ehkä selvimmin ammentaen yleisesti eurooppalaisesta runoudesta joten ehkä sitten muistuttaa jonkin verran muita lukemiani vuosisadan vaihtene molemmilta puolilta. Tiukat rakenteet tukevat myös Kalvaan ratsun kaltaisia houreisia visioita...
Blok jäi vähän vieraammaksi, laulunomaisuutta huomasin mutta muuten jäi joihinkin satunnaisiin irrallisiin hyviin säkeihin. Kaksitoista -runosarja oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, kahdentoista runon sarja joka kuvastaa ehkä jotain tilannetta vuodelta 1918, irrallisia keskustelun osia, laulunpätkiä, kuvailua, sopivan epämääräistä mutta silti laajempaa tunnelmaa luovaa.
Jesenin asettuu tietyllä tavalla venäläiskliseeksi, rentuksi joka vaeltaa kapakasta kapakkaan ja tietty iloluontoisuus sekoittuu nostalgiaan katoavasta maailmasta (erityisesti Venäjän maaseudusta) ja synkkyys hiipii erityisesti viimeisissä runoissa vahvasti esiin (ja Jesenin päätyi itsemurhaan kolmikymppisenä).
Hevoslaivojen olisi pitänyt ärsyttää hillittömällä kaukaahaettujen runokuvien vyörytyksellä mutta se oli yllättävän kiinnostava, ja muissakin tuon renttukliseen olisi pitänyt olla toimimatta niin hyvin kuin se toimi, ehkä Jesenin siis osasi asiansa.

Sergei Jesenin: Neuvosto-Venäjä (ote)

Niin meni myrsky. Meistä pelastui vain muutama.
Moni ystävä ei vastaa kun nimi huudetaan.
Orvolle synnyinseudulleni palaan nyt
kahdeksan vuoden jälkeen uudestaan.

Ketä huutaisin? Kenelle kertoisin sen synkän
ilosanoman, että olen hengissä?
Täällä tuulimyllykin - hirsilintu, yksisiipinen -
murjottaen sulkee silmänsä.

En ole tuttu kenellekään täällä.
Jos joku muisti, jo ammoin mahtoi unohtaa.
Ja vanhan kotitalon perustuksen päällä
vain maantien tomu tuhkaläjää verhoaa.

Elämä kuohuu silti.
Ympärilläni näen joukoittain
niin nuoria kuin vanhojakin kasvoja.
Muttei ketään jota tervehtiä, ja turhaan haen
turvapaikkaa yhdestäkään katseesta.

Beryl Bainbridge - Harriet said...

 

 Kun olin lukenut tätä kirjaa jonkin verran alusta, vilkaisin mitä olin blogannut kahdesta aiemmin lukemastani Beryl Bainbridgen kirjasta, ja hienoiseksi yllätyksekseni en ollut ollut kovinkaan ihastunut niihin, päälimmäisenä tunteena oli kummastus. No, samaa voin varmaan ihmetellä sitten kun luen neljättä Bainbridgeä joskus tulevaisuudessa.

Kirja aloitetaan reippaasti viimeisestä luvusta, sisältäen viittauksia joita ei tässä vaiheessa tietenkään vielä oikein ymmärrä mutta käy ilmi että Jotain On Tapahtunut päähenkilölle, 13-vuotiaan tytölle, ja osuutensa asiaan tässä on naapuruston herra Biggsillä (ja mahdollisesti myös tytön ystävällä Harrietilla).

Sitten palaamme kesän alkuun, jolloin päähenkilömme on palannut pieneen kotikaupunkiinsa sisäoppilaitoksesta, innokkaasti odottaen parhaan ystävänsä Harrietin kohtaamista, Harrietin jolla on aina niin paljon ideoita (monia niistä ei tosin kannata kertoa vanhemmille). Ja sodanjälkeisinä vuosina voi liikkua varsin vapaasti ja vaikka leikkiä nymfettiä rannalla kulkeville miehille...
Erityisen huomion kohteeksi otetaan varsin onnettomassa avioliitossa elävä vanheneva Peter Biggs, lempinimeltä Tsar...ja toisaalta kyse on myös tyttöjen välisestä ystävyydestä, johon kyllä on muodostunut joitain juopia, Harriet käy entistä manipuloivammaksi ja vastaavasti päähenkilömme ei ole ihan niin talutettavissa kuin ennen...

Harriet sat up. 'In that case we better hurry. There's not much of the holidays left.'
I resented the 'we'. It wasn't we who loved the Tsar, it was I alone.
'But I don't know that I want it to be an experience,' I said miserably. 'I don't think I want it to be something for the diary.'
Harriet spoke in the same reasonable way she talked to her mother.
'At thirteen there is very little you can expect to salvage from loving someone but experience. You'll go back to school for years, you'll wear a gym tunic long after this is over. What do you expect? No one will let you love yet. You're not expected to. They don't even know how to do it themselves. And all he'll feel for you is a sort of gentle nostalgia. No - bring it to a logical conclusion. If you don't you'll feel emotional for ages over something that was pretty trivial.'

Tämä on Bainbridgen esikoisromaani joskaan ei ensimmäinen julkaistu: kuulemma synkkyytensä puolesta sillä oli vaikeuksia löytää kustantajaa, ja niinpä välissä ilmestyi pari muuta kirjaa ennenkuin tämänkin vuoro tuli...ja onhan tämä häiritsevä teos, henkilöt ovat epämiellyttäviä jne. joten epäilemättä tässä on ollut kakistelemista aikoinaan ja nytkin.
Ja kuitenkin, luultavaa on että Bainbridgeä tulen lukemaan myös neljännen teoksen.

Bertil Falconer - Pizarron varjo

 

Taas NTK-kirja joka ei ollut aiemmin tuttu, mutta pitäähän sitä kokeilla. Lähtöpaikkana on Ruotsi, ja suunnan vihjaa kirjan nimi, eli kolmen ruotsalaisen kaveruksen (vaikka nuortenkirjasta on kyse niin nämä ovat uskottavuuden nimissä ihan nuoria aikuisia, 25-26-vuotiaita) käsiin sattuu päätymään vihjeitä paikasta Perun rannikolla jonne konkistadori Pizarro aikoinaan piilotti ison kasan inkojen aarteita, ja eipä muuta kuin matkaan katsomaan mitä löytyisi. Mutta eihän asiat tietenkään ihan helposti suju...

Outo looginen kömmähdys osuu silmään heti ensimmäisellä sivulla kun eräs esine mainitaan unohtuneeksi viidenkymmenen vuoden ajaksi, mutta 25-vuotias päähenkilömme silti muistaa ja tunnistaa sen (en tiedä onko tuo Falconerin moka vai onko kääntäjä Pasi Puupponen ollut sanavalinnoissa huolimaton) ja sanotaanko että aika löyhin perustein lähtevät seikkailijat toiselle puolen maailmaa, mutta noin muuten tässä pysytään varsin asiallisina, retkikunnan varustelu ja suunnittelu ja matka kuvataan pieteetillä ja teknillisillä yksityiskohdilla, kovin monimutkaisille juonikuvioille ei siis ole tilaa ja syvällistä henkilökuvaustakaan ei voi odottaa, ja onhan tämä muutenkin aikansa tuotos. Mutta jos siis aikoo itse lähteä Etelä-Amerikan rannikolle aarteen perään niin tästä voi saada joitain hyviä vinkkejä.

Vähän pitää kuitenkin ihmetellä että julkaistaankohan tällaisia reippaita seikkailuja enää, ainakaan fantasiakirjallisuuden ulkopuolella. En minä tätäkään minään erinomaisen loistavana kirjallisuutena pidä, mutta kuitenkin...
Kun on nähnyt uusien nuortenkirjojen synopsiksia niin kovin moni vaikuttaa olevan jotenkin tosi...plaah. Kovin suosittu aihe on hankalista kotioloista tuleva moniongelmainen ja kiusattu nuori jolla on kovia ongelmia selvitä ihan arjen perusasioistakin, ja tällaisista kirjoista tykkäävät erityisesti sedät ja tädit kun se on niin tiedostavaa, koskettavaa ja empaattista, mutta vaikka kuinka olisi hyvin kirjoitettua niin ainakaan itse en ollut lanu-iässä kovinkaan innostunut misery litistä enkä tiedä oliko kovin moni muukaan, mahdollisia vertaistuen hakemisia lukuunottamatta (okei, ilmeisesti tyttökirjoissa on jotenkin tosi ihanaa kun Beth kuolee).

Noin vertailukohdaksi voin sitten nostaa vaikkapa tämän Falconerin kirjan inkojen aarteen jahtaamisesta (tai tuhat vastaavaa klassista poikakirjaa) tai kuinka silloisen kotitalon takana olevassa metsässä on vuosikymmenien jälkeen varmaan yhä näkyvissä ne kuopat joita kaivettiin kun "etsittiin kultaa Klondykessa" (kiitos Carl Barks, kiitos Aku Ankan toimitus).
Tai kuinka juuri viikonloppuna Path of Exilessa temppeliritari Baruko mätki pahiksia naamaan Glacial Hammerilla niin kauan että maailma pelastui tai jotain. Esitän kysymyksen: kertovatko tietokonepelit nykyään sen tarinan jota kirjallisuus on jostain syystä haluton kertomaan? Ja jos näin on, onko ihmeellistä että lukija joka on kiinnostunut tällaisesta aiheesta hakeutuu mieluummin tietokonepelin kuin kirjan ääreen? (eli kyllä, taas on aiheena #pojatkinlukee)

Juri Oleša - Kateus

Tällainen kaivettiin Pasilan kirjavarastosta, neuvostoliittolaisen kirjallisuuden tuotos joka lienee lähempänä 20-luvun neuvostoavantgardea kuin myöhempää sosialistista realismia: hieman sirpaleinen, faabelinomainen ja vertauskuvallinen teos. Juri Oleša nautti vaihtelevaa asemaa, ensin tunnustettuna, arvostettuna ja keskustelua herättävänä, sitten joutuen pitkäksi aikaa sivuun mutta Stalinin kauden mentyä ohi päätyi taas uudelleenarvioinnissa arvostetuksi. Ja tämä Esa Adrianin suomennos on vuodelta 1967.

Hän on hallintomies ja kommunisti. hän rakentaa uutta maailmaa. Ja tuossa uudessa maailmassa kunnia syntyy siitä, että makkarantekijän käsistä lähtee uusi makkaralaji. Sellaista kunniaa minä en ymmärrä, mitä se on? Toisenlaisesta kunniasta elämäkerrat, patsaat ja historia minulle kertoivat...Onko kunnian luonne siis muuttunut? Kaikkiallako vai täälläkö vain, rakennettavassa maailmassa?

Andrei Babitšev on uuden ajan ihminen, elintarviketeollisuusyhtymän johtaja, joka on juuri perustamassa uutta ruokalamallia jossa kansalaiset saavat hyvää ruokaa halvalla; erään kerran hän tuo sohvalleen nukkumaan nuoren Nikolai Kavalerovin, vanhan maailman rappeutuneen ihmisen joka ei kykene sopeutumaan uuteen aikaan, ihailee länsimaita ja suhtautuu katkeruudella, kateudella ja vihalla Andreihin ja tämän suojattiin Volodjaan ja veljentyttäreen Valjaan (myös uuden ajan ihmisiä).
Liittolaisen hän kuitenkin saa Andrein veljestä Ivanista joka myös vihaa veljeään ja sitä mitä tämä edustaa...

Tiiviydestään huolimatta tässä on humoristista rehevyyttä jota löytyy myöhemmin myös vaikkapa Bulgakovilta tai Erofejevilta, ja uuden ja vanhan ajan konflikti on tietysti keskiössä.
Kirjan kanta ainakin päällisellä tasolla kallistuu varsin selvästi uuden ajan puolelle, vaikka jotkut lukevat rivien välistä myös uuden ajan ihmisen ivaa; tosin kyseessä saattaa myös olla rappeutuneen vanhan ajan ihmisen halukkuus lukea ironiaa sinne missä sitä ei ole, uskossa että eihän kukaan oikea kirjailija voi olla neuvostosysteemille myönteinen. En ota kantaa.

Leningrad - Ost-Berlin -haaste nosti tämänkin Neuvostoliiton "virallisen" kirjallisuuden merkkiteoksen lukulistalle.

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa, reippaasti etenevää juonta ryydittää filosofinen pohdiskelevuus.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Sujuvasti eteenpäin rullaavasta seikkailullisesta juonesta huolimatta tässä on hankalia paloja, joita pureskellaan myös Ales Debeljakin jälkisanoissa. Nykylukija saattaa lukea kirjasta vaikka Al-Qaidaa, Osama bin Ladenia yms. mutta kirjoitusajankohdassa taas näkökulma on toinen, ensimmäinen tekstiversio oli omistettu Benito Mussolinille ja Italian fasistit olivat ennemmin seldzukkeja ja slovenialaiset taas ismailiitteja...Hasan on häikäilemätön manipulaattori mutta myös visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkii, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Ja jos mies luottaa vaimonsa uskollisuuteen, eikö hän ole onnellinen avioliitossaan vaikka todellisuudessa vaimo pettäisikin häntä? Ja jos mies uskoo vaimonsa pettävän häntä, eikö hän ole onneton vaikka todellisuudessa vaimo olisikin uskollinen? Onko lapsen ilo uudesta lelusta valheellista, jos lelu otetaankin pian häneltä pois? Mikä on totuus ja onko sillä merkitystä?
Mitä Bartol sanoo? Mitä minä luen? Ovatko ne sama asia?

Tutustumisen arvoinen kirja kuitenkin, näytti se miltä tahansa. Ja yksi rajapyykki 1001 Books -listalla, 200. luettu teos. 

Christine Nöstlinger - Kurpitsakuningas

 

Taas luemme sopivasti vastaantulleen teoksen Lasten toivekirjastosta, kirjoittaja Nöstlinger on moninkertaisesti palkittu itävaltalainen lastenkirjailija ja nimenä etäisesti tuttu, vaikken olekaan tainnut mitään lukeakaan (ja tämän alkuteos on vuodelta 1972 ja Soile Eskelisen suomennos vuodelta 1975).

Tämä oli aika outo kirja: Hogelmannien perheen (jonka keskimmäinen lapsi Wolfi on kirjan kertoja) keittiöön ilmestyy eräänä iltana pienikokoinen kävelevältä kurpitsalta tai kurkulta näyttävä olento joka kertoo olevansa Kami-Toori, kellarissa asuvien olentojen kuningas joka on kuitenkin karkoitettu valtakunnastaan ja pyytää turvapaikkaa.
Perheenjäsenet suhtautuvat kuninkaaseen vaihtelevilla tavoilla, mutta perheen isä ottaa kuitenkin kuninkaan suojelukseensa: pian muut saavat tosin huomata että kuningas on aikamoinen kyylä, ja perheen sisäiset suhteetkin saavat tuuletusta...

Olin varsin yllättynyt siitä kuinka tulehtuneiksi perhesuhteet oli kuvattu: periaatteessa kyseessä oli aivan tavallinen keskiluokkainen perhe, mutta keskinäinen kommunikointi ei oikein pelaa, henkilöillä on salaisuuksia ja erityisesti muiden perheenjäsenten suhteet varsin autoritäärisesti käyttäytyvään isään ovat kovin kompleksisia ja kirjan aikana, osin kurpitsakuninkaan vuoksi, yltyvät lähes avoimeksi sotatilaksi.
Ja samalla kirja oli myös sellainen tutunoloinen, vähän humoristinen low fantasy -juttu jonka voi varmaan lukea ihan vain seikkailuna tai sitten pohtia kommentoiko tämä vaikka poliittista tilannetta 70-luvun Euroopassa (tai vertailla nykyaikaan tilannetta jossa ulkopuolisten saapuminen jonkin yhteisön keskelle aiheuttaa yhteisön sisällä olevien jännitteiden dramaattista eskaloitumista). 

Joka tapauksessa, kirja NTK-haasteeseen.