Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja pikaselailun perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti sitten perehtyä paremminkin.
Eli kyseessä on artikkelikokoelma huonosta musiikista, kirjoittajina musiikkitieteilijöitä, etnografeja ja muita lähitieteiden edustajia. Yksittäisiä esimerkkejä toki nostetaan esille Kenny G:stä Sibeliukseen ja Abbasta Dillinger Escape Planiin mutta suurempana kiinnostuksen aiheena on millaista musiikkia pidetään huonona, millaisin perustein, miten huonouteen suhtaudutaan tekijänä, kuuntelijana, kriitikkona tai markkinoijana, millaisia yhteyksiä huonouden toteamisella on sosiopoliittiseen asemaan (ja kun kirjoittajista huomattava osa on amerikkalaisia, rotukysymys on toki isosti tapetilla)...
Artikkeleissa puidaan niin yleistä huonouden taksonomiaa kuin yksittäisiä genrejä ja niiden suhdetta huonouteen, klassisesta punkkiin ja maailmanmusiikista rock-musikaaleihin, camp- ja cheese-suhtautumista, American Idol -tv-ohjelmaa, kritiikin positiota...
Kaikkia juttuja en lukenut, pari lähti niin tiukkaan akateemiseen jargoniin etten pysynyt mukana tai käsittelivät sellaisia musiikin aloja jotka eivät nyt niin kiinnostaneet (filmimusiikki, rock-musikaalit), pari lähinnä silmäilin läpi mutta monia luin myös hyvin kiinnostuneena. Ja kun näin mutuhuttuilevana valekriitikkona on myös jonkinlaista asiantuntemusta huonosta kirjallisuudesta niin tuli myös vertailtua kirjassa esitettyjä ajatuksia ja ilmiöitä kirjallisuuteen.
Anytime anyone makes a discursive judgment of "good" or "bad" this is first and foremost a positioning gesture, which serves to construct or reimagine specific modes of subjectivity or to restructure social relationships by asserting deliberate musical agency. What on the surface may appear to be miniscule gestures of random alliances [...] turn out to have a vitally important impact on our own sense of identity as well as on how we chose to present ourselves to the world.
Mieleen tuli että siinä missä camp-estetiikka, teoksen huonoiksi katsottujen piirteiden tarkoituksellinen korostaminen ja niistä nauttiminen, on musiikin piirissä varsin tuttua ja esim. elokuvissakin harrastettua, niin kirjallisuudessa se taitaa olla varsin harvinaista: harva jaksaa lukea edes parisataasivuista kirjaa puhtaasti "so bad it's good"-asenteella. Mikä on ehkä vähän valitettavaa, ehkä sen vuoksi kirjallisuus lopulta soveltuu huonommin sosiaalisen identiteetin rakennusaineeksi kuin musiikki, koska emme koe tarpeeksi huonoa kirjallisuutta (koulutkaan eivät nykyään pakota tarpeeksi).
Simon Frithin What is bad music -artikkelissa käydään läpi huonoksi havaittavan musiikin piirteitä, mm. puhdas inkompetenssi (samalla huomioiden että joskus sopiva epäpuhtaus on vain hyväksi, liikaa teknistä kliinisyyttä ei arvosteta edes klassisessa musiikissa), esitetyn tunnetilan liioittelu tai toteutuksellinen banaalisuus, genrekonflikti (laulavat julkkikset, iskelmä- tai oopperatähtien rock-coverit...), liiallinen tuttuus ja ennalta-arvattavuus, itseriittoisuus (esitykset joiden tarkoitus on esitellä tekijän teknistä taituruutta), kommunikoimattomuus (tekijä soittaa itselleen, terapoi itseään, yleisöstä välittämättä) jne.
Aika monta noista piirteistä voisi siirtää toki myös kirjoihin. On kirjoittajia joilla ei ole tekniikka hallussa, banaaleja ja emotionaalisesti räikeästi manipuloivia kirjoittajia, kirjoittajia jotka ovat eksyneet väärään genreen eivätkä oikein tiedä mitä tekevät...
Toki joidenkin piirteiden havaitseminen riippuu myös henkilöstä. Tuttuus ja ennalta-arvattavuus on suuri ongelma heille jotka lukevat paljon (ja erityisesti ammattilukijoille kuten kriitikoille) muttei vähän lukeville, ja sopiva määrä tuttuutta on lähes vaatimuksena kaupalliselle menestykselle (toistamisen ongelma voi tulla myös kirjailijalle, tästä oli juuri puhetta Kirsin blogissa aiheena Maria Kallio). Ja toisaalta jos lukee yhden kirjan vuodessa niin silloin on ihan oikeutettuakin vaatia että se kirja käsittelee jotain tärkeää kuten vaikka sotaa tai suurta rakkautta.
Vastaavasti kommunikoimattomuus-syytettä esitetään helposti, joskus liiankin, sellaisille taideteoksille joista nauttiminen vaatii suurta perehtyneisyyttä ja paneutumista (ja minäkin olen sitä harrastanut paljon täällä runokommenteissani).
Tosin tuntuu että musiikissa on usein huomattavasti tiukempi autenttisuuden vaatimus. Siinä missä kirjallisuudessa noin yleensä hyväksytään että fiktio on fiktiota eikä tekijän omaa elämää ja omia mielipiteitä, musiikissa on hyvin yleistä tuomita teos sillä perusteella että tekijä ei ole sitä mitä teoksessa ilmaisee (puhtaasti eettinen kanta joka ei välttämättä kuulu mitenkään varsinaisessa kulttuurituotteessa eli musiikissa), tai että teos ei ole esitys vaan täyttä totta. Jälkimmäistä yksi kirjassa mainittu esimerkki 2 Live Crew on puinut oikeussaleissakin asti, ja esityksen luonne fiktiona ei välttämättä tule ymmärretyksi edes alleviivattuna (kuten vaikkapa Pop That Pussy -videon metatietoisuudessa jota korostetaan läpi videon).
Vaikka toki kirjailijaakin voidaan syyttää kyynisestä kaupallisuuden tavoittelusta, joskus osana kokonaista genreä, joskus yksittäistapauksina (mm. Tommy Tabermann ja Heli Laaksonen tulevat mieleen...)
Joidenkin genrejen tietoista perusluontoista yhteyttä "huonouteen" käsiteltiin laajemmin, esim. punkin kehitystä hardcoreksi ja hardcoren kehitystä alalajeiksi nähtiin tietoisina pyrkimyksinä sopeutumattomuuteen, ensin musikaalisen inkompetenssin kautta, mutta kun valtavirta pystyi sulauttamaan tuon itseensä niin epämiellyttävän, epäkommunikatiivisen musiikin kautta (jonka tuottaminen saattoi vaatia vahvaa musiikillista kompetenssia).
Ja toisaalta kantrin tietoisuutta sosiaalis-ekonomisesta positiostaan, sentimentaalisuuden ja kliseiden korostamista mutta samanaikaista monitasoista, joskus ironista suhtautumista niihin. Kantri on kuin tupakka, hyvää koska se on huonoa; jos se olisi parempaa se ei olisi niin hyvää.
Tuo toi toki mieleen (myönnetään, rajalliset) kokemukseni Juha Vuorisen proosasta samoin kuin vastaavat (yhtä lailla rajalliset) muistumat chick litistä, hömpästä jne.
Hyvin mielenkiintoinen (vaikka kaikesta en ollutkaan samaa mieltä) oli Timothy Taylorin artikkeli huonosta maailmanmusiikista: huonosta siis markkinointimielessä, piirteistä joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä se kuulostaa. Muusikon kategorisointi maailmanmusiikiksi tapahtuu etnisen ja maantieteellisen koodituksen perusteella, kun tekijä huomioidaan Toiseksi (tässä tapauksessa valkoisesta amerikkalaisesta/länsieurooppalaisesta näkökulmasta) tämä luokitellaan helposti maailmanmusiikiksi vaikka tyylillisesti se olisikin lähellä jotain "omaa" vastinetta joka luokitellaan rockiksi, popiksi, jazziksi tms.
Ja markkinoinnin kannalta on hyväksi että maailmanmusiikki on luonteeltaan poliittista, mieluiten esittäjän viiteryhmän kokemaa sortoa käsittelevää, hybridiä (ei puhtaasti traditionaalista mutta länsimaisia genreidiomeja ja traditionaalisia tyylejä yhdistävää) ja urbaania (kansikuvassa mieluummin artisti karuilla kaduilla kuin hiekkarannalla, jälkimmäiset ovat kitschiä joka lentää alelaariin).
Niin täällä kuin muuallakin on ollut ajoittain puhetta mm. afrikkalaisesta kirjallisuudesta, siitä millainen afrikkalainen kirjallisuus päätyy julkaistavaksi, käännettäväksi, saa kriitikoiden ja lukijoiden suosion...urbaanius ei selvästikään ole välttämättömyys, mutta temaattinen/kuvauksellinen hybridiys on: me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa. Ja poliittisuus ja vihaisuus koetusta sorrosta on toki aina hyvä, Tärkeä, aihe, epäpoliittinen kirja Lagosin pilvenpiirtäjien keskeltä sen sijaan saattaa jäädä lukematta jos sellainen nyt täälläpäin edes löytyy jostain...
Sama pätee tietysti myös muihin "toisiin" maihin tai omien maahanmuuttajiemme kirjallisuuteen. Ketä kiinnostaa jos somalinainen on vihainen siitä että televisio hajosi kolme päivää takuuajan umpeutumisen jälkeen, somalinaisen kuuluu olla vihainen somalinaisten kohtelusta.
(ja kyllä, tunnustan harjoittavani toiseuseksotismia itsekin. Sori, kaikki Toiset, ettette tule nähdyksi kokonaisina monitahoisina ihmisinä.)
Oli tässä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Saattaa olla että tässä pitää heittäytyä entistä analyyttisemmaksi huonouden kokemuksen parissa...
6 kommenttia:
KIrjoitit: "me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa." - Aika vahvasti sanottu. Vähän nyt häiritsee tämä yleistys. En kyllä sinänsä taida kuulua tähän me-joukkoon. Kun mietin lukemiani afrikkalaisia kirjoja, niin kyllä niistä tulee aikamoinen kirjo, eivätkä kaikki ollenkaan ole "perinteisesti" (ie. savimajallisesti) afrikkalaisia.
Kirjallisuus rakentuu kirjoitetun päälle ja ehkäpä nämä savimajat edustavat kirjallisuuden varhaisempia kerroksia. Luen paraikaa Soyinkan elämäkerrallista teosta ja siinä tulee hyvin ilmi, miten jo 30-luvulla myös Nigeriassa oli sivistyneistöä.
Karrikointia, myönnän. Turhan yleistä on kuitenkin nähdä afrikkalainen kirjallisuus fetisistisesti afrikkalaisena ja tietoisesti korostaa tätä julkaisupolitiikassa ja markkinoinnissa, tästä on kuullut kommentointia myös maanosan omilta kirjailijoilta (joista joltakulta, en muista keneltä, on kuultu tuo savimaja-viittaus...mainitsin vastapuoleksi vaikkapa Lagosin joka kaupunkina ei ilmeisesti vastaa "perinteistä" Afrikka-kuvaa).
Toiseuden kokemus on tietysti laajempi. Olen joskus maininnut että itä-eurooppalaista kirjallisuutta on jotenkin hankala lukea ilman että yrittää lukea sinne sosialismin historiaa (alan kyllä päästä yli tästä), joku muu haluaa löytää kaikesta viimeisen sadan vuoden aikana kirjoitetusta saksalaisesta kirjallisuudesta viittauksia natsismiin, kolmas puhuu kirjailijoista ja naiskirjailijoista.
Sen sijaan pystyn lukemaan vaikka savolaisen tai kanadalaisen kirjailijan kirjaa neutraalimmin kuin savolaisuuden tai kanadalaisuuden kautta...
Kun olin kommenttini kirjoittanut, niin tulikin mieleen, että ehkä tarkoituksesi oli ironinen. Itse huomaan, että helposti luen kaikesta venäläisestä poliittisia viittauksia, joten en ollenkaan ole syytön näissä asioissa. Ja japanilaisesta kirjallisuudesta ainakin usein huomaan etsiväni jotakin erityistä japanilaisuutta. Samoin islantilaisesta. Ja sanotaanhan usein myöskin, että joku teos on hyvin ranskalainen.
Tästä tulikin mielenkiintoinen kysymys. Miten pitäisi lukea? Hassulta tuntuisi sekin, että lukisi ikään kuin, kirja ei olisi minkään maalainen. Tässäpä olisikin hyvä pohdinnan aihe. wink wink :)
Sama koskee käännettyä suomalaista kirjallisuutta ulkomailla. Viimeksi kun suomalaisia oli messuila Saksassa, niin siellä oltiin hyvin kiinnostuneita kaikesta "alkuperäisestä" suomalaisesta, Lappi esim. oli hyvin edustettuna. Tämä on ymmärrettävää. Erilaisuus kiinnostaa aina enemmän kuin samanlaisuus, ja myös ihmisen perimmäinen samanlaisuus erilaisissa puitteissa, erilaisina aikoina on ikiaihe.
Jep, "savimaja" tarkoittaa tässä yleisiä ensimmäisen maailman kliseekäsityksiä Afrikasta.
Ja varmaan Suomellakin on monessa maassa vähän sama asema.
Pohdin tuosta jonkinlaista ajatusleikkiä, kuvitellaan vaikka Rouva Bovarya joka sijoittuu Lagosiin tai Moskovaan tai Miamiin tai Kuopioon jne. Mistä paikoista kirja markkinoitaisiin ensisijaisesti sijaintipaikkansa ja sen historian perusteella ja mistä paikoista ensisijaisesti kuvauksena naisesta joka pakenee elämänsä koettua tyhjyyttä avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Ja mistä paikoista itse lukisi sen kuvauksena naisesta ja milloin Nigeriasta, Venäjästä jne.
Kulttuurin tuttudella epäilemättä on osuutensa asiaan. Kun olen aika paljon esim. japanilaista kirjallisuutta lukenut niin saattaisi ehkä mennä puhtaana henkilökuvana jos se ei ehdottomasti korostaisi japanilaista kulttuuria, mutta nyky-Venäjällä voisi käydä toisinpäin.
Yhdellä musiikkisaitilla on tullut myös naureskeltua joillekin pophiteille, kuinka ne voivat jakaa hyvin jyrkästi mielipiteitä vahvoilla korrelaatioilla. Esim. joku ranskalainen hitti jota kaikki ranskalaiset saitilla olijat inhoavat syvästi koska ovat kuulleet sitä ihan liikaa ja koska se leimautuu omassa kulttuurissaan johonkin sellaiseen ihmisryhmään josta halutaan sanoutua irti...kun taas muunmaalaiset kuulevat kappaleen ensimmäistä tai toista kertaa eivätkä yhdistä sitä mihinkään epämiellyttävään alakulttuuriin tai ihmisryhmään ja näin toteavat että tämähän on kiva tarttuva popkappale.
Onko esim. Arto Paasilinnalla vastaava asema, Suomessa kriitikkojen on kuulunut inhota häntä kirjaillisista tai ulkokirjallisista syistä kun taas Suomen ulkopuolella häntä voi tarkastella neutraalimmin silmin...
Lähetä kommentti