Kysymykseen "onko hyvä laulunsanoitus hyvää runoutta" Ellie Greenwich
ja Jeff Barry tarjoavat vahvan kielteisen vastauksen: pariskunnan
teoksiin kun kuuluu sellaisia erinomaisia pophittejä kuin Da Doo Ron
Ron, Be My Baby ja Do Wah Diddy Diddy, ja jos joku runoilija yrittäisi
moisia tarjota niin saisi syytöksiä lähinnä väsyneestä ironiasta. Leader
of the Pack muistetaan myös enemmän tarttuvasta dramaattisuudestaan,
josta toki moni nykyrunoilija voisi leikata siivun itselleen...
Mutta
omalaatuisin tuotos on haudattu Shangri-Las -yhtyeen varsin huonosti
menestyneelle Right Now and Not Later -sinkulle, A-puoli on jokseenkin
unohdettu mutta B-puolen Train from Kansas City
on jäänyt elämään jonkinlaisena kulttiklassikkona, sen neuroottinen
tunnelma ja moniselitteisyys on inspiroinut useita cover-versioita
(Youtubesta löytyy ainakin Neko Case, Belle & Sebastian, Shop Assistants ja Superchunk) ja myös paljon keskustelua että mitäs tässä oikein tapahtuukaan...
Ensimmäisellä
luennalla tämä on aika suoraviivainen tarina, tytön entinen rakastettu
on tulossa kaupunkiin ja tyttö kertoo nykyiselle kihlatulleen että pitää
mennä asemalle kertomaan exälle että sori, minulla on uusi. Jos siis
uskomme pintatasoa ja kertojaa, siitä huolimatta että tarinassa on
aukkoja.
"Yesterday I got this letter", tyttö kertoo, mutta
myöhemmin "Well I never answered his letter / I just couldn't tell him
that way". Aikamoinen luottamus postinkulun nopeuteen että vastaus olisi
ehtinyt Kansas Cityyn ennen kuin oli aika nousta junaan;
todennäköisempää on että kirje tuli jo paljon aiemmin tai kyseessä ei
ollut ensimmäinen kirje joka exältä oli tullut. On myös jossain määrin
outoa käytöstä pompottaa tuolla tavalla toista, jonka tunteista selvästi
välittää, antaa tämän matkustaa toiseen kaupunkiin käännyttääkseen
tämän asemalla takaisin.
Huomionarvoista on myös
kuinka paljon tyttö tyynnyttelee nykyistä kihlattuaan kun taas exälle ei
tiedetä mitä sanottaisiin, passiivisesti näytettäisiin vain sormusta,
sori vaan että on nää sosiaaliset konventiot ja menin lupaamaan
toiselle.
Erityisen paljastava kommentti on "But yesterday I got
this letter / from a boy I loved / before I ever knew you / before I
even knew you". Tyttö ei kertaakaan sano rakastavansa nykyistä
kihlattuaan, ja vaikka rakkauteen exää kohtaan viitataankin menneessä
aikamuodossa, on tuo ymmärrettävissä myös niin että se ei ole koskaan
päättynyt...
Ilmeistä on että tyttö on epäluotettava
kertoja, mutta mitkä mahtavat olla vaikuttimet? Onko tyttö jo päättänyt
lähteä exänsä mukaan? Vai onko tyttö vielä epävarma ja pyrkiikin
tyynnyttelemään ja vakuuttamaan enemmän itseään että niin, näin minä
sitten kohta teen, ihan varmast teen? Koska alkuperäiset esittäjät
Shangri-Las olivat vielä tunnettuja "doom pop"-esittäjiä joiden
kappaleissa nuoret rakastavaiset usein kuolivat melodramaattisesti
liikenneonnettomuuksissa, mieleen hiipii myös viittaus junien ja
rakkauksien kohtaamisten übertekstiin Anna Kareninaan, kävisikö tässä
samalla tavalla?
Tähän ei tule vastausta, loppu jää avoimeksi,
kappale päättyy kolminkertaiseen odotukseen "here comes the train / here
comes the train / here comes the train..."
Painostava
junakomppi ja Mary Weissin epätoivon vireitä tavoittava laulutapa
vahvistavat entisestään viestiä joten varsin onnistuneena suorituksena
voidaan pitää kolmen minuutin pop-kappaletta johon on saatu toimimaan
epäluotettava kertoja ja avoin loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti