Uuno Kailas - Novelleja

Tohtori oli kuunnellut kertomusta hievahtamatta, tarkaten samalla ilmeiden nopeaa ja kiihkeää varjoleikkiä naisen kasvoilla. - Missä palaa tuollainen tuli, siellä syntyy helposti tuhkaa, hän ajatteli. 

Uuno Kailasta olen parin runokokoelman verran lukenut ja taannoin Penjami vinkkasi että runoilijalta ilmestyi myös postuumisti novellikokoelma.

Ja aika hurja tämä kahdentoista novellin nippu on. Pari tuntui lähinnä fragmenteilta joista olisi ehkä kehitetty jotain tai suuremmin käsittelemättömältä tekstivirralta, ja ensimmäinen novelli "Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle" rinnastuu vahvasti kuuluisaan Pallokentällä-runoon.
Yleisilme on varsin synkkä, kuolema, sairaus ja hulluus on jatkuvasti läsnä ja moni novelli liikkuu jo kauhuromantiikan tietämillä (mm. Maupassantin Horla tulee ajoittain mieleen) vaikka yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti esitetäkään (tai ainakin ne ovat kaikki selitettävissä mielen huuruiksi).

Vastapainoksi, joskaan ei yhtään iloisemmaksi, mukana on myös varsin realistinen ja ilmeisesti tositapahtumiin perustuva novelli "Bruuno on kuollut" jossa nuori Uuno osallistuu Aunuksen sotaretkeen ja saa ystävänsä lähtemään mukaan, mutta ystävä jää sille tielle...tämä ja pieni tunnelmapala "Sokeat" nousivatkin suosikeikseni tässä kokoelmassa, mutta kokonaisuutena tämä toki on mielenkiintoinen lisä runoilijakuvaan.

Novelleja on lukenut myös Ihan Esana ja Miska.

Markku Lappalainen - Lepakot, salaperäiset nahkasiivet

Ja palataan perusasioihin, messuilun ohella luin Lappalaisen vuoden luontokirjaksi 2002 valittua opusta lepakoista. Sopiiko tämä sitten halloween-teemalukemiseksi, en tiedä, täälläpäin taitavat jo alkavat olla horroksessa tähän aikaa vuotta ja vaikka Dracula-teemat mainittiinkin, kirjassa on voimakkaan apologistinen linja kuinka lepakot ovat kiinnostavia ja herttaisia eläimiä joita pelätään ja vieroksutaan useimmiten turhaan.

Suurelta osin kiitettävän yleistajuinen teos joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen esittelee lepakkojen biologiaa yleensä, levinneisyyttä ja lajien monimuotoisuutta (sitä riittää, joka neljäs nisäkäslaji osaa kuulemma lentää...), miten siivet ja aistit toimivat, millainen laumakäyttäytyminen jne jne. Kuulemma vain yksi lepakkolaji yli yhdeksästä sadasta imee joskus ihmisen verta ja rabies-uhkaakin on liioiteltu (joillekin muille taudeille voi sen sijaan altistua jos liian läheisissä kanssakäymisissä ollaan).

Toinen osa käsittelee Suomen lepakoita, miten Suomen olosuhteet vaikuttavat elämään ja millaisissa ympäristöissä täällä asuvat. Ja kaikki kymmenen täällä tunnettua lajia esitellään. Tämä osio on kaikkein teknisin ja skippasinkin tästä osan, niinpä en nyt oppinut mitä eroa on vaikka ripsisiipalla ja kimolepakolla.

Kolmas osa käsittelee ihmisten ja lepakoiden suhdetta, miten eri kulttuureissa lepakot on nähty, millä myyteillä niitä on selitetty, millaisen jäljen ovat jättäneet kulttuuriin (mainitaan niin Dracula ja Batman kuin Elmun kulttuuritila ja Straussin operetti) ja miten lepakoiden elämää tutkitaan. Mukana myös vinkkejä miten saada lepakkoja muuttamaan lähiympäristöön tai vaihtoehtoisesti miten ne voi pitää rauhanomaisesti poissa omalta ullakolta...

Erinomaisen kiinnostava kirja tämä oli, vaikka en nyt tästä lepakkobongariksi ryhdykään niin tiedän nyt vähän enemmän ja sympaattisiltahan nuo vaikuttavat. Kiinnostavasti tuotiin myös esiin kuinka tietämyksessä on vielä paljon aukkoja tai arvioita että mikä pitää paikkansa tuolla pitää paikkansa myös täällä, lepakoiden kaupallinen hyöty ja haitta on kuitenkin sen verran marginaalista ja tutkiminen hankalaa että tälle alalle ei ole suuria panostuksia tehty...

Kirjamessuilla, osa 2

Jos käy kahtena päivänä Helsingin kirjamessuilla niin tämä torstai-sunnuntai-hajautus toimii varsin hyvin, vaikka sillä tavalla missaakin näköjään joidenkin tuttujen näkemisen...(tämänkertainen messulippusponsori oli Kirjasfääri)

Tällä kertaa olin ilmoittautunut aamupäiväksi Liken ja Innon tapaamiseen jossa oli läsnä kaksi kirjailijavierasta, Hugh Howie (uutuuskäännös Siilo) ja Laura Gustafsson (uutuusromaani Anomalia), ja meitä bloggaajia kymmenkunta. Keskustelu oli varsin epämuodollista heti kun alkuhiljaisuus saatiin murrettua, kirjailijat kertoivat kirjoistaan ja ajatuksistaan yleisemminkin.

Tapaamisen jälkeen alkoikin olla jo kesäajan mukainen lounasaika, niinpä Ja kaikkea muuta -Minnan kanssa poikettiin Viinimessujen puolelle nauttimaan lasilliset ja syömään. Lounaspaikassa oli hämmästyttävän väljää ja muovihaarukka ei pitkiin nuudeleihin ole paras instrumentti mutta kanasalaatti maistui (ja Jacob's Creek -luomuvalkkari sen kanssa)

Hämmentävästi oli kyllä viinitiskit ja ruokapaikat hajautettu, ja maistelulasin sai kahdeksalla eurolla josta viiden euron pantin sai takaisin, kolmen euron käyttömaksu ei oikein sovellu tällaiseen "poiketaan yksillä"-maisteluun...

...ja sitten taas messuhalliin vaeltelemaan mitäs kivaa vielä löytyy, ja törmäämään vielä muutamiin tuttuihin joiden kanssa vaihdeltiin kuulumisia...
Ja totta kai vielä tuli ostettua vähän lisää, tällä kertaa enemmän uutta pienkustantamoilta: Mansardalta Danilo Kisin Varhaisia suruja ja runoantologia Marsipaania, ja Nastamuumiolta Ambrose Biercen Lyhyitä tarinoita (300 tarinaa aika ohuessa kirjassa, ja Biercen Saatanan sanakirja on ennestään tuttu hieno teos). Ja divariosastolta Sciascian Huuhkalinnut ja se edellisessä postauksessa mainittu Bichselin Lastentarinoita jonka lahjoitinkin tuota pikaa eteenpäin :)

Sitten alkoikin olla jo aika istahtaa taas hetkeksi, kukas tuossa vieressä olevalla lavalla puhuu seuraavaksi, jahas, Philip Teir.

Edellinen novellikokoelmansa Donner-ryhmän olin lukenut ja periaatteessa kiinnostunut (se oli ehkä enemmän lupaava kuin oikeasti hyvä), ja tämä uusi avioliittoromaaninsa Talvisota saatiin kyllä kuulostamaan kiinnostavalta...

Ja lopuksi vielä istumaan hetkeksi bloggaaja-loungeen, jossa Kirjasfäärin Taika valmistautui henkisesti lukupiireilemään Panu Rajalan kanssa, ja meitä muitakin osui paikalle muutamia.

Hauskat messut oli, muutama nettinimi sai taas kasvot ja kirjojakin pääsi hiplaamaan taas jonkin ajan tarpeiksi. Nyt voisi vaikka lukea jotain.

Kirjamessuilla

Helsingin kirjamessuilla vierailin minäkin, sponsoreinani messukutsun muodossa Sanasto ja Kirsin kirjanurkka, kiitos molemmille.

Olin aika aikaisin liikkeellä, tarkoituksenani pääasiassa tutkailla mitäs jännää kustantamoilla, kaupoilla ja antikvariaateilla onkaan tarjolla, ohjelmia olin silmäillyt muutaman potentiaalisesti kiinnostavan mutta päädyin sitten kuuntelemaan läpi vain yhden, Kirsti Ellilän haastattelun Kaivatut-kirjastaan ("kirjallisuus on rakkautta ja lukeminen on rakkauden vastaanottamista", vai miten se loppukaneetti meni?).

Kirjaostoihinkin olin alunperin suhtautunut vähän sillä linjalla että jos ne pari kirjaa jota varsinaisesti etsin löytyy niin ne ostan, muuten ei ole mitään erityistä tarvetta nyt hankkia lisää. Loogisesti ostin siis vain kuusi kirjaa, niitä kahta varsinaisesti etsimääni en kuitenkaan löytänyt (ostetuista kirjoista varmaan lisää lähikuukausina). Muutamia muita rekisteröin sitten "jossain vaiheessa kirjastosta" ja "jos kerää kiinnostavia kommentteja muilta"-osastoille ja poistuttuani kävi vielä mielessä että se uusi Asterix olisi ehkä kanssa pitänyt...ja Bichselin Lastentarinoita kahdella eurolla, tokihan se on jo omassakin hyllyssä mutta toki tuolla hinnalla se olisi pitänyt ostaa ja antaa lahjaksi jonnekin hyvään kotiin (toivottavasti se päätyy joka tapauksessa hyvään kotiin).

Mutta kolmen tunnin ahkeran ympäriinsä ramppaamisen jälkeen alkoi nälkä tulla, ja kun seuraaviin kiinnostaviksi huomioituihin puheisiinkin oli vielä turhan paljon aikaa ja iltapäiväksi oli muuta menoa niin lähdin kotiin, ehkä tullen vielä piipahtamaan paikalle sunnuntaina.

Huvitti muuten että Emmauksen kirppiksellä työskentelyssä on alkanut harjaantua antikvariaattien hyllyjen katselussa, nopeasti skannaa että nuo ja nuo ovat sitä vanhojen kirjojen peruskamaa mitä meilläkin on reilusti, mutta tuota ja tuota taas näkee harvoin jos ollenkaan...

Karel Capek - Kotiinpaluu

Kappaleessani Karel Čapekin Kotiinpaluuta (Hordubal, suomentanut Reino Silvasto 1937) on etusivulla kirjoitettu maininta että se on ollut XV palkinto Kouvolanseudun J-osastojen välisessä 20 km hiihdossa 2.4.44. Mahdolliset kansipaperit ovat tippuneet jonnekin matkan varrelle, siksi en ottanut tästä kuvaa.

Čapek on tuttu parista muusta kirjastaan, Salamanterisota ja R.U.R. ovat scifi-klassikoita ja Puutarhurin vuosi viihdyttävä pakinakokoelma. Kotiinpaluu sen sijaan on raskaammanpuoleista realistista draamaa, lyhyehkö romaani maanviljelijä Juraj Hordubalista, joka on ollut kahdeksan vuotta Amerikassa kaivosmiehenä, lähettänyt rahaa kotiin ja kerännyt säästöjäkin mukavan summan pienestä palkasta, ja nyt palaa kotiin 15 vuotta nuoremman vaimonsa Polanan ja tyttärensä luo (liikoja ei ole yhteyttä pidetty koska kumpikaan Juraj tai Polana ei osaa lukea tai kirjoittaa). Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole kovin auvoinen, Polana on hyvin tottunut itsenäiseen emännöintiin ja onhan hänellä myös nuori renki Stepan apuna. Ja tytär ja kyläläisetkin vierastavat palaajaa.
***Juonipaljastuksia***
Niinhän tämä tarina sitten menee juuri niin kuin saattoi arvellakin, Polanalla ja Stepanilla on ollut pitempään suhde, kyläläisetkin sen tietävät mutta Juraj ei halua tätä uskoa, juorujen hälventämiseksi ensin pyrkii toki selvittämään Stepanin asemaa talossa paremman näköiseksi ja lopulta toimittaa tämän matkoihinsa. Ja sitten tulee murhatuksi vuoteeseensa, ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeudenkäyntiin.

Mietin enemmän tuota vuotta 1944 kuin kirjoitus- tai suomennosvuotta. Sodan loppuvaiheessa ja pian sen jälkeen tulivat elokuvissa muotiin nk. kuppaelokuvat, joissa käsiteltiin varsin melodramaattisin keinoin haureuden (tässä yhteydessä mitä sopivin sana) seurauksia ja synnin jälkiä. Miehet olivat olleet rintamalla, naiset kotona, kuka olikaan tehnyt mitä kenenkin kanssa tänä aikana oli ajankohtainen aihe...vähän samanlainen mielikuva tuli tästä kirjasta, varsin raskasta draamaa joka meni juuri niin kuin vain alkutilanteesta arvasi.
Ehkä XV palkinto oli ihan sopiva sijoitus tälle.

Pekka Piirto - Kettu juoksi yli järven

Pekka Piirron näköjään viimeiseksi jääneen kokoelman nimi on tutunomainen, ja pari muutakin laulua vilahtaa sitaatteina...
Sanat virtaavat sivujen halki poukkoilevina riveinä, ilman välimerkkejä ja toistoa on paljon. Kun kirjallinen tyyli on vielä puheenomaista ja hallitsevana teemana on ikääntyminen, niin lopputulos kuulostaa kyllä vanhan miehen mutinoilta joissa ei ole varsinaista alkua tai loppua, samoihin asioihin palataan ja toisaalta ajatus harhailee asiasta toiseen. Ei tässä kyllä liian vakavasti itseensä suhtauduta ja ehkä ei tarvitsekaan, vaikkei mitään turhanaikaista vitsailua harjoitetakaan.

vanhat miehet yleensä istuu kapakassa
        yksikseen kuin eri pallilla
                      vähän tuijottava katse
          ei ole tarvetta mennä uhoamaan enää kertomaan
       mitä eilen tein mitä teen huomenna miten vaimosi voi
                        kuka persialaissodat voitti sitten
  meni muuan nuori mies ja laittoi melutoosan soimaan
           äänin kauhein ne siitä äkkiä lähtivät
              palleiltaan vanhat miehet

Natsume Ono - not simple

Natsume Ono on yksi kiinnostavammista mangatekijöistä, ja kaikissa lukemissani tarinoissa on samoja piirteitä. Kuvakerronta ja sommittelu on tyypillistä mangaa (enemmän sieltä aikuisemmalta puolelta) mutta piirrostyyli, vaikka jonkin verran vaihteleekin, on yleensä aika luonnosmaista viivapiirrosta ja olisi ehkä enemmän kotonaan eurooppalaisessa tai amerikkalaisessa indie-kentässä.
Tarinatkin liikkuvat yleensä aika realistisissa tunnelmissa, oli sitten kyse nykyaikaisista ihmissuhdetarinoista tai historiallisista samuraikertomuksista...tyypillistä on kuitenkin että päähenkilö etsii perhettä tai ystävyyttä ja matkustaa mahdollisesti pitkiäkin matkoja näitä etsiessä.
Niin myös not simplessä, noin 300-sivuisessa sarjakuvaromaanissa, jossa australialainen Ian matkustaa Englannissa ja Amerikassa etsien sisartaan. Mukana on myös metafiktiota, Ianin etsintää seuraa sivusta kirjailija Jim, joka on eräänlainen ystävä ja samalla kokoaa aineistoa seuraavaan romaaniinsa. Tarina hyppii ajassa edestakaisin, prologina ollen tarinan loppu (ja mehän tiedämme miten usein käy sankareille joiden tarina alkaa lopusta...)

Mangaa, eli sivu luetaan oikealta vasemmalle

Aikaisemmin lukemissani Onon sarjoissa (Ristorante Paradiso, Gente, House of Five Leaves) on toki ollut kompleksisia ja varautuneita ihmissuhteita mutta ne ovat silti olleet varsin lämminhenkisiä, niinpä not simplen kylmyys ja tylyys pääsivät yllättämään. Ianin perhe on oikeasti dysfunktionaalinen, Ian itse hyvin viaton, avoin ja naivikin (muttei tyhmä tai yksinkertainen), ja paljoa ei ole onnea suotu elämään...Jimin perhesuhteet ovat vähemmän misery litiä mutta myös vaikeita, ja perheen teema nousee esiin myös parin sivuhenkilön kautta tarkasteltuna ja tylyydestä huolimatta tämä ei sitten kuitenkaan ollut mitään kurjuudella mässäilyä (sekalaisiin tapahtumiin vain vihjattiin ruudun ulkopuolelle) eikä lukukokemuksena ollut kuitenkaan masentava.

Tämä on hieman vanhempi kuin nuo aiemmin lukemani Onot, kuvitus on ohutta viivaa ja paljon valkoisia pintoja antamassa lisää viileyden ja yksinäisyyden tuntua tarinaan. Siloittelemattomuutta on mukana, toisaalta se on myös harkittua: myöhemmissä sarjoissa yleistyvää tapaa jättää hahmot puolivalmiiksi (esim. piirtämällä näille vain toinen silmä) käytetään tässä jo jonkin verran, mutta tyyli on hallittu ja johdonmukainen, ja hahmojen kehon kieli on kunnossa, joten suhdedraama toimii ja tuntuu realistiselta tietystä melodramaattisuudesta huolimatta...

Nimitystä "sarjakuvaromaani" käytetään jonkin verran väärin mutta tässä tapauksessa termi on hyvin oikeutettu.
Ja nimitystä "hyvä" käytetään myös joskus väärin muttei tässä tapauksessa. Suosittelen, joskaan en tiedä kuinka helppoa tätä on saada käsiinsä...(en odota että Natsume Onon sarjoja tulla suomentamaan ihan lähiaikoina, ei sovi nykyisiin julkaisupolitiikkoihin)

Beryl Bainbridge - Master Georgie

Beryl Bainbridgea on joskus suositeltu, ja niinpä tämä tuli jokin aika sitten hankittua, yksi viimeisistä teoksistaan.

Master Georgie on George Hardy, varakkaan liverpoolilaisperheen ainoa poika, lääkäri ja harrastelijavalokuvaaja joka lähtee vapaaehtoiseksi Krimin sotaan ja osallistuu lääkärinä Sevastopolin piiritykseen (tuon jälkeen Florence Nightingale lähti kehittämään sairaidenhoitoa ja tuolla tauteihin kuoli nelinkertainen määrä sotilaita kaatuneisiin verrattuna...).
Tapahtumat kerrotaan kolmesta näkökulmasta, kolme henkilöä jotka seuraavat George Hardyn mukana Liverpoolista Sevastopoliin. Ottosisar Myrtle palvoo Georgieta, katupoika, sittemmin valokuvaaja Pompey Jones suhtautuu tähän taas kyynisemmin ja Georgen lanko Dr Potter on eniten omissa ajatuksissaan ja havainnoi asioita neutraalisti vaikka aina ei ymmärräkään niitä täysin oikein. Näkökulmat on toteutettu hyvin, kullakin on oma äänensä ja tapansa tarkastella tapahtumia josta välistä voi sitten paljastua ehkä hieman totuuttakin, mutta kerronta pysyy kuitenkin aina toimivana ja kieli selkeänä ja kauniina.

Vähän tässä pyöriteltiin sattuman vaikutuksia ja muistojen epävarmuutta ja sotakentän kauheuksissa ei säästelty, mutta mieleen tuli silti "entäs sitten". Erittäin hyvin kirjoitettu kirja, tekninen taidonnäyte ja henkilötkin tuntuivat todellisilta mutta en pystynyt sen kummemmin innostumaan tästä. Jos kirja ei tunnu kertovan oikein mistään niin hyvä kirjoittaminen ei riitä.
Ehkä kokeilen kuitenkin jotain muuta Bainbridgen kirjaa jossain vaiheessa.

Saksa-haasteen summaus

Ensi viikolla Helsingin kirjamessuilla Saksa on yhtenä teemana, ja tähän on valmistauduttu blogistanissa Teemamaana Saksa -haasteella.
Haasteen puitteissa luin neljä kirjaa:

Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset 
Stefan Andres - Jumalan unelma
Stefan Zweig - Ihmiskunnan tähtihetkiä
Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki

eli mustan ja punaisen raidan edestä, keltaisen raidan vaatimia kahta kirjaa lisää en nyt taida viikossa nykäistä (pari hitusta lisää voi ehkä kaivaa niistä saksankielisistä runoista joita luin Tuhat laulujen vuotta -maratonilla).

Vähän tässä kyllä mentiin vanhojen kirjojen suuntaan, Hildegard keskiajalta (ja latinaksi), Goethe 1700-luvulta ja Andres ja Zweig sijoittuvat myös 1900-luvun alkupuoliskolle, eli uudempi kirjallisuus jäi nyt kokonaan pois.
Jostain syystä saksalainen kielialue on jäänyt minulta aika sivuun, Heinrich Böll on toki pitkäaikaisia suosikkejani ja pari muutakin kirjailijaa on tullut tutuksi useamman kirjan kautta mutta muuten on kokematta niin nykykirjallisuus kuin suuri osa klassikoistakin. Sinänsä valitettavaa kun kuitenkin noista kirjoista pidin kolmesta (ja Noora piti hyvä puolustuspuheen Wertheristä eli ehkä sille joku vuosi annan uuden mahdollisuuden, ja Goethea noin yleisesti en vastusta). Varmasti tutustumista pitäisi jatkaa...

Kirja vai siitä tehty elokuva, kumpi onpi parempi

Kristan FB-seinällä tuli esille väite että kun elokuvat perustuvat kirjoihin, kirja on aina parempi. Tätähän piti sitten lähteä miettimään. Olin aikoinaan listaillut nipun näkemiäni elokuvia joista olen myös lukenut kirjan (tai sarjakuvan tai näytelmän tai novellin) johon se perustuu, ja parin nimikkeen täydentämisellä ajankohtaiseksi lista näyttää tältä:

The 39 Steps
The Adventures of Ichabod and Mister Toad (puolet, olen lukenut Kaislikossa suhisee)
The Adventures of Robin Hood (Errol Flynn)
Anna Karenina (Greta Garbo)
The Black Cauldron
Blade Runner
Breakfast at Tiffany's
Carrie
Casino Royale (uudempi)
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe
La chute de la maison Usher (Epsteinin mykkäfilmi)
A Clockwork Orange
Clueless
Conan the Barbarian
Cruel Intentions
Dangerous Liaisons
The Day of the Locust
The Egyptian
Emma (1996 tv-elokuva)
The Exorcist
Fahrenheit 451
Fantastic Four ja jatko-osa
Frankenstein (Boris Karloff)
From Hell
Ghost World
Hamlet liikemaailmassa
Harry Potter and the Philosopher's Stone ja jatko-osat
Hellboy
The Invisible Man
It
I Walked With a Zombie
Kaasua, komisario Palmu!
Lancelot du Lac
The Lord of the Rings (Bakshin animaatio)
The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ja jatko-osat
Mary Poppins
Murder on the Orient Express
My Fair Lady
Myra Breckinridge
Niskavuoren Aarne ja pari muuta Niskavuori-leffaa
Pelikaanimies
Pet Sematary
Pride and Prejudice (1940, Greer Garson ja Laurence Olivier)
The Prime of Miss Jean Brodie
Robin Hood (Disney-animaatio)
Rosemary's Baby
A Scanner Darkly
Scott Pilgrim vs. the World
Sense and Sensibility (Ang Lee)
The Shining
The Sound of Music
Spider-Man ja jatko-osat
The Sword in the Stone
The Thin Man
Total Recall
The Turn of the Screw (2009 tv-elokuva)
Valmont
Die verlorene Ehre der Katharina Blum
The Wizard of Oz
X-Men ja jatko-osat
風の谷のナウシカ [Nausicaä of the Valley of the Wind]
스캔들 - 조선남녀상열지사 [Untold Scandal]
ब्राइड एंड प्रेजुडिस [Bride and Prejudice]

Ynnä jokunen leffa joka perustuu johonkin satuun tai leffa josta olen lukenut jälkeenpäin tehdyn sarjakuvaversion (ja sori, en nyt jaksa etsiä leffoille suomenkielisiä nimiä enkä varmaan osaa tunnistaisikaan suomennosniminä...)

Joukossa on muutama ala-arvoinen väännös joissa väite kirjan paremmuudesta ehdottomasti pätee (esim. Ihmeneloset), joitain omalla tavallaan ihan kivoja mutteivät kirjojen tasoisia (esim. Greerin ja Olivierin Ylpeys ja ennakkoluulo, Niskavuoren Aarne), mutta myös muutama varsin tasavahva joissa joko ollaan varsin tasavahvoja (esim. Aamiainen Tiffanylla, Järki ja tunteet, Carrie, Usherin talon häviö) tai inspiraatiosta huolimatta vedetään homma eri suuntaan mutta tarpeeksi hyvin että vertailu on turhaa (The Thin Man, Clueless).
Usein myös niin että vaikka pitäisinkin kirjaa jotenkin parempana niin leffakin on suositeltava, kuten vaikka vastikään katsomassani Prime of Miss Jean Brodiessa: kirja on yksi suosikkejani, ja leffa oikoo juonta yksinkertaisempaan suuntaan mutta Maggie Smith tekee nimiroolissa niin loistavan näyttelijäsuorituksen että pakkohan se on nähdä.

Ja sitten. Jacksonin Taru sormusten herrasta. Maija Poppanen. My Fair Lady. Rosemaryn painajainen. Manaaja. Kellopeli appelsiini. Casino Royale. 39 askelta. Sound of Music. Joku muu voi ehkä olla eri mieltä (Tolkienilla on varmasti faneja, Maija Poppasessa tehtiin harkittuja muutoksia nimihenkilön luonteeseen, Kellopeli appelsiini -kirjan kielessä on innovatiivisuutta...) mutta minä nostan noissa elokuvaversion kirjaa paremmaksi.

Samoin teen Harry Potter -sarjan kahden kirjan kohdalla. Kaikki Potter-leffat ovat varsin tasalaatuisia, kivan näköisiä ja sivuosissa erinomaisia näyttelijöitä (pääosien esittäjät eivät suurempaa vaikutusta tehneet), mutta neljä ensimmäistä kärsi kirjojen juonenkäänteiden yksinkertaistamisesta (hahmojen käytöksessä ei ollut tolkkua kun pieniä mutta olennaisia kohtauksia oli tiputettu pois) mutta Feeniksin killassa taas oli liikaa vellontaa ja Harryn teiniangstia, ja kun elokuva karsi tuota pois, lopputulos oli terävämpi (Umbridge toki myös on leffassa loistava ja kirjassa aika keskinkertainen...). Ja Kuoleman varjelukset on kirjana rytmitetty heikosti, alkutohinan jälkeen seuraa maailman paskin telttaretki joka jatkuu ja jatkuu ja sitten asiat tohotetaan loppuun ja lopputaistelut menevät kuin ohimennen, leffassa eri osioiden painotukset on järkevämpiä.

Oma lukunsa on sitten hyvät leffat jotka perustuvat jokseenkin unohdettuihin kirjoihin, kuinka monessa tapauksessa kirjat on unohdettu ihan aiheesta. Esim. suuri osa Hitchcockin tuotannosta perustuu kirjoihin, novelleihin ja näytelmiin, joista pari on jonkintasoisia klassikoita (39 askelta, Rebekka), osa jotenkuten tunnettuja mahdollisesti koska Hitchcock teki siitä leffan (Psyko) ja osa luultavasti aika vaikeita löytää nykyään (käsi ylös, kuka on lukenut Boileau-Narcejakin kirjan D'entre les morts, tunnetaan myös nimellä Vertigo?)
Luonnollisesti Hitchcock otti myös aikamoisia vapauksia tulkinnoissaan, kuuluisa esimerkki on että kun Takaikkunan käsikirjoitusta alettiin työstää novellista, Hitchcock osoitti käsikirjoittajalle Grace Kellyä ja sanoi tämän näyttelevän naispääosan. Novellissa ei ole naispääosaa.

En myöskään ole kokenut pakottavaa tarvetta lukea vaikkapa Professor Unratia vaikka Sininen Enkeli onkin loistava leffa.
Ja kiintoisa tapaus on Josephine Lawrencen kirja The Years Are So Long, joka on inspiroinut kaksi elokuvan mestariteosta, Make Way for Tomorrowin ja Tokyo Monogatarin (en ole ainoa joka pitää näitä mestariteoksina, jälkimmäinen oli viimevuotisessa Sight & Sound -äänestyksessä kriitikoiden mielestä maailman kolmanneksi paras elokuva ja ohjaajien mielestä maailman paras elokuva, ja ensimmäiselläkin on runsaasti kulttiarvostusta).
Kirjaa en ole lukenut (eikä ilmeisesti kovin moni muukaan), siitä ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia aikoihin ja googlaamallakin löytyy lähinnä viitteitä Make Way for Tomorrowiin...liekö kyseessä unohdettu mestariteos vaiko jotain muuta...

Kirjoissa ja elokuvissa on omat vahvuutensa, ja toivottavaa on että elokuvantekijätkin ovat tietoisia niistä, ja kun kääntävät kirjan elokuvaksi kykenevät muokkaamaan lopputuloksesta hyvän elokuvan eikä filmattua kirjaa, filmatut kirjat ovat huonoja.
Ennakkoluuloisuutta ja "kirja on aina parempi"-asennetta en kuitenkaan suosittele, eikä kannata myöskään takertua liikaa siihen että elokuvassa päätettiin tehdä asioita eri tavalla kuin kirjassa, Tom Bombadil dumpattiin ja Thin Man muutettiin komediaksi. Jos päätös oli lopputuloksen toimivuuden kannalta perusteltu, loistavaa.

Avilan Teresa - Sisäinen linna

Kun olin kirjan aloittanut se tuli puheeksi yhden tutun kanssa, tämä ei ollut erityisemmin kirjasta pitänyt: kirjassa harjoitettu kategoriointi ja numeroitujen listojen laatiminen ei oikein hänen ajatteluunsa sopinut, rakenne tuntui keinotekoiselta eikä hän näin oikein päässyt kiinni Teresan ajattelusta. Minulle taas tällainen systemaattisesti ja hallitussa rakenteessa etenevä teksti sopi paremmin...

Sisäinen linna on Avilan Teresan, espanjalaisen mystikon ja karmeliitta-uudistajan esitys mystisestä kokemuksesta ja sielun vaelluksesta kohti Jumalaa läpi linnan seitsemien asuntojen. Kirjassa edetään asunto kerrallaan tarkastellen mitä kussakin tilassa tapahtuu ja miten sielu toimii, ihanteellisemmissa ja vähemmän ihanteellisissa tapauksissa. Ja selittäessään asioita Teresa on tosiaan viehättynyt erittelemään asioita kohta kerrallaan (järjestelmällisyydestä ja kurinalaisesta ajattelusta oli varmasti apua luostaritoiminnan organisointiuudistuksissa...)
Toisaalta Teresa nojaa paljon omiin kokemuksiinsa, on sopivan maanläheinen ja käyttää värikkäästi metaforia asioita selittäessään ja on näin erinomaisen luettava nykyäänkin (jonkin verran rasitti kirjailijan toistuva itsensä vähättely, ei sillä että olisin kaivannut jotain valtavaa itsekehua mutta vähän neutraalimpi linja olisi ollut sopiva...mutta historialliset olosuhteet ilmeisesti johtivat tuohon tyyliin...). Toki paljon meni minulta myös ohi (erityisesti ne viimeiset asunnot alkoivat olla paikoin aika korkealentoisia) mutta toisaalta näihin tiheisiin mystikko-spiritualiteetteihin on kai tarkoituskin palata uudestaan jolloin ne paljastavat uusia puolia itsestään jos itse on muuttunut...

Toinen merkintä Margitin ¡Hola! español -haasteeseen!

Elizabeth Taylor - Hyvien ihmisten hotelli

Olen pari muuta Elizabeth Taylorin (yhä vaan brittikirjailija, ei elokuvatähti) kirjaa lukenut ja niistä pitänyt ja nyt sattui käteen osumaan yksi kirjansa suomennettuna, joten pitihän tämäkin lukea.

Kirja kertoo vanhasta leskirouvasta Laura Palfreysta joka asettuu pysyväksi asukkaaksi lontoolaiseen Claremont-hotelliin, ainoa tytär asuu kaukana Skotlannissa ja vaikka tyttärenpoika asuukin myös Lontoossa niin ei oikein ehdi isoäitinsä luona vierailemaan. Niinpä rouva Palfreyn sosiaalinen piiri rajoittuu pieneen joukkoon muita hotellin vanhoja pitkäaikaisasukkaita, tokihan kaupungissa järjestetään kaikenlaista mutta jotenkin ei juuri tule lähdettyä minnekään paitsi pienille kävelyille...
No, eräänä päivänä rouva Palfrey sattuu tapaamaan nuoren kirjailijanalun Ludon, joka päätyy näyttelemään rouva Palfreyn tyttärenpoikaa (koska muut hotellin asukkaat ovat alkaneet ihmetellä miksei hänen Desmondinsa koskaan tule käymään...)

Vähän samanlaisesta tilanteesta olen aiemmin lukenut Dorothy Parkerin ja Arnaud d'Usseaun näytelmän Ladies of the Corridor, jossa siinäkin kuvataan hotellin pysyvien asukkaiden hiljaista elämää, ja siinäkin kuvataan vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvää suhdetta, joskin Taylorin hotelliasukkaat ovat vanhempia ja suhde isoäidin ja lapsenlapsen.
Ja Taylor on myös vähemmän raadollinen, keskiössä on sama ihmiselon epävarma yksinäisyys mutta lämpimämmin ja hivenen humoristisemmin kuvattuna, vaikka onhan tämä toki melankolinen kirja, hiljaisempi ja surumielisempi kuin nuo pari muuta lukemaani (ja tämä näkyykin olevan viimeinen Taylorin elinaikana ilmestynyt teos).

Kirjan suomenkielistä nimeä en oikein ymmärtänyt koska eivät nämä nyt mitenkään niin erityisen hyviä ihmisiä minusta olleet, toisaalta alkukielinen "Mrs Palfrey at the Claremont" on toki sellaisenaan käyttökelvoton käännösnimeksi.
Antero Tiusasen suomennoskin kyllä aika ajoin tökki, kalasta ja perunalastuista puhuminen on ihan selvä virhe ja muutenkin kirjassa oli fraaseja joiden kohdalla aloin miettiä miten ne oli luultavasti sanottu englanniksi, ja tämähän on aina huono merkki.
Mutta Taylor on toki mestarillinen.

Georgette Heyer - Why shoot a butler?

Georgette Heyer on ilmeisesti tunnetumpi runsaasta määrästä historiallisia romaanejaan mutta kirjoitti brittidekkarin kultakaudella myös muutaman dekkarin: Why Shoot a Butler ilmestyi alunperin vuonna 1933.
Täytyy kyllä sanoa että en vakuuttunut.

Ensinnäkin päähenkilö, asianajaja Frank Amberley joka kirjan alussa sattuu löytämään autoonsa ammutun miehen pikkukylän tieltä, oli varsin ärsyttävä, epäkohtelias ja töykeä. Ja surutta pimitti tietoja poliisilta ja yleisesti pomputti ympärillään olevia ihmisiä varsin surutta. Samoin ihmettelin kuinka yhteistyöhaluisia poliisi oli Amberleyta kohtaan, tapahtumien ja toiminnan perusteella tämän olisi kuulunut olla ykkösepäiltyjä mutta päätyykin poliisin uskotuksi ilmeisesti koska on kirjan päähenkilö.

Eipä silti, kirjan muutkaan hahmot eivät suuremmin hetkauttaneet, mistä päästään toiseen ärsytykseen: jos Christieitä ja kumppaneita lukiessa tulee joskus sellainen olo että murhaan suhtaudutaan varsin viileästi vaan se toimii vain arvoituksena joka pitää ratkaista, niin tässä ollaan paljon pahempia. Ammuttu mies ei herätä erityistä kiinnostusta keneltäkään, lähinnä ihmettelyä että miksi kukaan haluaisi ampua hovimestarin ja palveluspaikassaan harmittelua että nyt pitää varmaan hankkia uusi. Toinenkin kuolemantapaus otetaan vastaan varsin kuivin silmäkulmin ja kolmas lähestulkoon iloisesti. Loppukohtauksessakin muutaman henkilön käytös jäi kovasti ihmetyttämään, että mitä nämä oikein ajattelivat (spoileri: koko homman syyllistä tultiin pidättämään mutta tämä pääsi tappamaan itsensä ampumalla itseään päähän, asiasta tietämättömän sisarensa ollessa paikalla ja nähdessä kaiken. Suoraan tämän jälkeen poliisit ja sisaren sulhanen menevät toiseen taloon suorittamaan perinteisen parlour scenen jossa koko homma selitetään auki, ilmeisesti jättäen sisaren yksinään itsemurhan tapahtumapaikalle. Mitvit?). Jos stiff upper lipin ja psykopatian välillä on jotain eroa niin se jäi vähän hämäräksi tässä.

Ja tarina tarjosi sinänsä varsin vähän yllätyksiä, sekalainen joukko juonenkäänteitä tuli selväksi jo alkumetreillä ja muissa pimittäminen perustui suurelta osin siihen että salapoliisimme Amberley ei vaivautunut puhumaan asioista. Aika perusjuoni joka sinänsä voisi olla Christien, Sayersin tai Marshin kynästä ja todennäköisesti paremmin toteutettuna, joskin piristävänä yksityiskohtana pidän sitä että muutamilla palvelusväkeen kuuluvalla henkilöllä on keskeinen rooli tarinassa, mm. olemalla ensimmäinen tapettu henkilö, tätä Christie ei olisi tehnyt. Ja tässä on autotakaa-ajo.

Kieli on kuitenkin varsin sujuvaa ja tarina toimivasti rytmitetty, joten lukeminen eteni vaikka kirja ei hyvä ollutkaan. Tosin huvitti hieman kun olin jokin aika sitten lukenut Elmore Leonardin kymmentä ohjetta kirjoittamiseen, joissa kehotti käyttämään dialogin selittävänä verbinä vain "say"-sanaa ilman tarkentavia adverbejä, ja mainitsi fiktiivisen kirjailijan jonka historialliset romaanit olivat "full of rape and adverbs". No, tässä kirjassa raiskausta oli vähänlaisest mutta adverbeja kyllä riitti , henkilöt puhuivat "severely" tai "promptly" tai "blankly" tai murahtelivat tai anoivat tai vaativat (ja jos minä, joka en ole kauhean kielikeskeinen lukija, kiinnitän tuollaiseen huomiota niin en selvästikään ollut ihan täysillä tarinan imussa).

Mutta tosiaan, missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tarvetta jättää kirjaa kesken joten jos kaipaa leppoisaa huonoa kirjaa luettavaksi tai haluaa tutustua brittiläisiin dekkareihin mahdollisimman laajasti niin ehkä tämä on ihan toimiva valinta. Itse en aio Heyerin tuotannon parissa jatkaa jos ei tule tosi vahvoja suosituksia jonkin muun kirjan puolesta...

Juha Siro - Satakieli! (ja viittauksista, pastisseista ja kopioista)

Tämä on runo, jos niin haluat.

Juha Siron kokoelma Satakieli määrittää itsensä polyfonikseksi, moniääniseksi mikä ilmeisetsi tarkoittaa runsasta intertekstuaalisuutta, tekstilainoja niin kirjallisuudesta kuin sanomalehdistä, listoja, viittauksia henkilöihin ja näiden puheisiin, todellisiin tai mahdollisesti ei. Ja omia sanojakin, tulkintoja ja lainatun materiaalin muokkausta toki. Ja takaportiksi ajatus että tämä on runo jos haluan niin (ja ilmeisesti ei ole jos niin haluan).

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä (ote)

Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,
suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä -
isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.
Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino
ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.


Lukiessa mieleni harhaili pohtimaan Marimekko-vääntöä josta mm. Salla on kirjoittanut. Sirokin on laittanut kirjan loppuun lähdeviitteet paikalleen kuten ovat tehneet myös jotkut muut joiden vastaavantyylisiä tekstejä olen lukenut. Joskus tosin tuntuu että nuo ovat jopa hivenen liioitellun pieteetillä tehtyjä, aukiselittäminen voi olla korrektia mutta tylsää.


Linkatun Sallan kirjoituksen kommenteissa mainitsin että omaan taidekäsitykseeni ovat vaikuttaneet suuresti mm. dada, postmodernismi, hiphop, kansanmusiikki ja sen sellaiset ja sen puolesta suhtaudun usein aika rennosti kulttuurisiin lainauksiin ja niiden viemisiin omiin suuntiinsa.

Toki noissa kulttuurisissa konteksteissa luomiseen suhtaudutaan myös eri tavalla, materiaali on loputtomiin muokattavissa ja pointtina on mitä löytää ja miten sitä käyttää. Noin muuten olen sitä mieltä että "The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel" on Kevätuhrin rinnalla 1900-luvun merkittävimpiä musiikillisia tapauksia, ja että samplauksessa on ilmeistä että käytössä ovat lainat, vaikka käytettyjen lähteiden mainitseminen olikin varsin satunnaista ja lupia ei ainakaan juuri pyydetty. Oma arvonsa oli löytää hyvää materiaalia samplattavaksi (tai piilottaa niitä vaikeasti tunnistettavaksi) sekä tunnistaa mitä minnekin oli tungettu. Taloudellisesti toki arveluttavaa touhua mutta taiteellisesti pidän villin samplauskulttuurin kuihtumista 80-luvun lopulla onnettomuutena.

Viittauksen, pastissin ja plagioinnin rajat ovat taiteen kannalta varsin vaikeasti määritettävät (ja vaikka sellaiset määritettäisiin, olisi taiteilijan hyvä ainakin harkita niiden ylittämistä ihan vain koska ne ovat siinä). Taideteollisuuden piirissä liikutaan heti ongelmallisemmalla alueella, varsinkin jos yritys määrittää itsensä luovuuden, ainutlaatuisuuden tai tekijöiden kautta. Tässä mielessä Marimekkoon kohdistuva kritiikki on aiheellista.
Mutta suhtaudun myös myönteisesti koululaisiin jotka määrittävät netistä suoraan kopsatun kirjaesitelmän Warhol- tai Duchamp-pastissiksi (Pierre Menardin mainitsemisesta myös mad props), opettaja ehkä voi olla eri mieltä. Mutta saman kikan toistaminen loputtomiin on merkki jämähtämisestä, joka ei teineille ole suotavaa. Ja pitää mainita että itsekin olen yhden aineen koulussa kopsannut, tosin käyttämäni teksti ei liittynyt millään tavalla otsikon aiheeseen, ei edes sen jälkeen kun vaihdoin muutaman avainsanan vastaamaan annettua otsikkoa. Se oli silti hauska tehdä noin ja opettajakin jostain merkillisestä syystä piti siitä...

Syyskuun luetut

Josephine Tey - The Singing Sands
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Tiikerikissa
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Graham Moore - Kuolema Sherlock-seurassa
Guillaume Apollinaire - Mätänevä velho
Mo Yan - Shifu, You'll Do Anything for a Laugh
Aki Ollikainen - Nälkävuosi
Camilo José Cela - Pascual Duarten perhe

Claes Andersson - Luova mieli: Kirjoittamisen vimma ja vastus
Anne Fadiman - At Large and At Small

Syyskuussa tuli luettua taas aika paljon, vaikka lyhyitähän moni noista oli, ja blogattuakin melkein kaikista (Anderssonin mietteet kirjoittamisesta olivat kyllä myös mainioita).
Historiallisuus on näköjään ollut pop, Tomasi, Moore, Apollinaire, Ollikainen ja Cela sijoittivat kaikki kirjansa selkeästi menneisiin aikoihin ja Fadimanilla ja Mo Yanilla on myös runsaasti historiallista perspektiiviä...toisaalta Ellilän kirja taas on nykyhetkeen sijoittuva ja painotuore, normaalisti en näin kurantteja kirjoja paljoa lue...

Nälkävuoden luin aluksi muuten vaan mutta se päätyikin sitten linkittymään kotimaisen kirjallisuuden lukuhaasteeseen.

Muutamassa blogissa muistellaan myös vuosi sitten järjestettyä valekirja-bloggaus-flashmobia. Oma juoniselostukseni Tanssi yli hautojen -kirjasta on myös kerännyt tapahtuman jälkeen jonkin verran erilaisia "tanssi yli hautojen juoni"-hakusanayhdistelmiä vaikkei taida olla missään koulussa yhteisenä luettavana kirjana. Toki etsijöissä on varmasti myös muuten vain uteliaita tai sellaisia jotka oman lukukokemuksensa tueksi silmäilevät muiden mielipiteitä, tällaisille hakijoille toivon kirjoituksen tarjonneen pientä hupia.