Benjamin Rivers - Home

Luin tuossa vähän matkaa yhtä runokirjaakin mutten siihen taas mitään otetta saanut niin puhutaas taas peleistä, Dear Estherin jälkeen on tullut pelattua muutakin.
Home oli myös halpa indiepeli (tekijänä Benjamin Rivers) joka on tarttunut potentiaalisesti kiinnostavana kerrontavetoisena pelinä kirjastooni Steamissa. Mysteerit ja kauhuun päin vivahtava tunnelma on tässäkin pelissä keskiössä (ja taitavat tarinavetoisissa peleissä olla muutenkin suosiossa, tältä osastolta lienee jatkossakin luvassa merkintöjä) vaikka toteutus onkin erilainen: hahmoperspektiivin ja kolmiulotteisen maailman sijasta harrastetaan 80-luku-henkistä pikseligrafiikkaa jossa sprite-hahmo liikkuu kaksiulotteisessa maisemassa.
Tarina alkaa varsin perinteisesti, mies herää huoneessa jota ei tunnista eikä tiedä miten sinne on päätynyt ja muistissa tuntuu olevan aikamoista epävarmuutta...ja viereisessä huoneessa makaa verinen ruumis. Tästä sitten lähdetään selvittelemään että missä oikein ollaan ja mitä on tapahtunut ja samalla pyritään kotia kohti, koska näyttää siltä että on syytä olla huolissaan myös vaimon puolesta...

En ole niin aktiivinen pelaaja että tietoinen retroilu saisi aikaan nostalgian aaltoa, joten pelin tyylilliset yhteydet 80-luvun seikkailuihin eivät niin säväyttäneet ja tarinassa joissain kohdissa esiintyneet puzzle-puuhastelut lisäsivät ehkä pelimäisyyttä mutta samalla myös olivat tarinan kannalta vähän hölmöjä, Home ei uskalla olla puhtaasti tarinankerrontaa eikä puhtaast peliä eikä myöskään löydä toimivaa tasapainoa näiden välillä. Tarina eteni aika perinteisesti, mutta kiinnostavia juttuja löytyi pelin loppupuolella, koska loppu oli jätetty avoimeksi, pelaaja saa itse arvioida mitä on mahdollisesti tapahtunut ja tämä osuus oli toteutettu tyydyttävästi (lopun avoimuus on toki myös häirinnyt joitain ja voi ehkä herättää lisätarkennuksia kysymykseen "mikä on peli").
Aika lailla siihen avoimen lopun koukkuun tämä perustuu, ja toivottavasti tämän ympärille kehitetään jatkossa jotain toimivampaakin koska tämä jäi nyt vähän "meh"-osastoon.

Muita näkemyksiä (ja kuvia yms) vaikkapa Rock, Paper, Shotgunissa.
Ja silloin kun näitä tulee vastaan niin tarkoitus olisi kirjoitella tänne jatkossakin tietokonepeleistä joissa tarina tai kerronta on keskeisessä tai kiinnostavassa osassa (eli vaikka olenkin Civilization-koukussa niin sen paikka ei ole kirjablogissa...)

Yasushi Inoue - Äitini tarina

Tulin myös tietoiseksi siitä että yksi niistä tehtävistä, joita isällä oli elinaikanaan ollut, oli ollut minun suojelemiseni kuolemalta. Niin kauan kuin hän oli elossa minusta tuntui - ei tietoisesti vaan jossian mielen perukoilla - että minun ei tarvinnut ajatella omaa kuolevaisuuttani. Mutta isän mentyä tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana; näkymä ei ollut enää kokonaan hämärän peitossa, ja - pidinpä siitä tai en - minun oli katseleminen osaa kuoleman merestä.

Yasushi Inouen Äitini tarina (suom. englannista Jarkko Laine) alkaa minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan vanhan isän kuolemasta, ja ensisivuilla puidaan tämän elämää ja Inouen omaa suhdetta isäänsä, vanhenemiseen ja kuolemaan. Tämän jälkeen kirjan keskukseksi nousee äiti, joitain vuosia miestään nuorempi ja fyysisesti hyväkuntoinen, mitä nyt muisti alkaa heiketä, sen verran pahasti että yksinasuminen ei tule kyseeseen, niinpä äiti muuttaa Tokioon tyttärensä luo ja muut sisarukset hoitavat häntä myös vuorollaan.
Tähän kirja sitten keskittyykin, äidin etenevään seniliteettiin ja muistiongelmiin, miten ne ilmenevät ja miten muut suhtautuvat vanhenemiseen.
Kirja on oletettavasti omaelämäkerrallinen ja kertoo tositapahtumista, ainakin se on tyyliltään dokumentaarinen muttei alleviivaavasti muistelma (niin perinpohjaisesti en alkanut ottaa selvää että tarkistaisin ovatko tapahtumat keksittyjä, ainakin tämä on minusta uskottava). Mitään suuria dramaattisia ristiriitoja ei ole odotettavissa, suuri osa kirjasta koostuu kuvauksilla äidin merkillisistä käyttäytymisistä tai yllättäen ilmenevistä päähänpinttymistä ja sitten lasten arveluista mistä missäkin on kyse ja miten äidin mieli toimii (äidiltä ei tietenkään voi suoraan kysyä koska tämä ei muista mitään tehneensä).
Inoue kuvaa kyllä perhettään rehellisenoloisesti, vanhempia ja näiden suhdetta ei kaunistella ja lapsetkin tuntevat väsymystä, turhautumista ja katkeruutta, mutta kirjan yleissävy on kuitenkin varsin meditatiivinen ja kaikkia osapuolia ymmärtävä. Äidin seniliteetti etenee ja mielestä pyyhkiytyvät niin puoliso kuin lapsetkin ja lopulta jää yksinäisyys, mutta ei kai sille mitään voi.

Pidin kirjasta, ei tämä mikään hyvänmielen kevyt kirja ollut muttei mikään murheen alhossa vellovakaan, sellainen mietiskelevän hyväksyvä.

"Siinä suhteessa he voivat olla samanlaisia", toinen pojistani sanoi, "mutta toisaalta Izun mummi ja ja Hiroshiman mummo ovat varsin erilaisia, Izun mummi teki isästä vainajan ja äidistä jonkun joka oli lähdössä pois hänen luotaan. Hänessä on jonkinlaista ilkeyttä. Hiroshiman mummo taas ei ollut niin pahansuopa. En osaa kuvitella, että Izun mummi koskaan tarjoaisi taskurahaa pojantyttärelleen,"
"Seniliteetissä on siis yksilöllisiä eroja, sitäkö tarkoitat? Izun mummi olisi niin ollen Shingekiä, nykydraamaa, ja Hiroshiman mummo klassista, Shimpaa", lisäsi toinen pojista.

(ja hei, toinen kirja Elegian Mielenterveys-haasteeseen, näitähän kertyy huomaamatta)

Koulukirjastoja

Sinisessä linnassa muistellaan koulukirjastoja ja kun minunkin on pitänyt pitempään jo laatia muistelupostaus kirjastoista joissa on tullut enemmän käytyä niin aloitetaan sitten vaikkapa näillä.

Ala-asteen koulukirjasto
Seutulan koulun kirjasto ei ollut kauhean suuri mutta silti taisi olla ensimmäinen varsinainen kirjastoni, oma luokkahuone käytävän perällä siinä rakennuksessa jossa varsinaiset luokat olivat. Olikohan auki yhtenä tai kahtena aamuna viikossa ja koulutunneilla toki joskus myös täällä käytiin. Täältä muistan ainakin Enid Blytonin, Tinttejä, Pikku Nikkeä ja paroni von Munchausenia ja taisin lukea täältä myös jotain tähtitieteen kirjoja...
Mattoluokassa (toisessa rakennuksessa oleva luokka jossa kokolattiamatto) taisi myös olla kirjahylly täynnä tietosanakirjoja ja sen sellaisia mutta se ei ollut varsinainen kirjasto.

Yläasteen/lukion koulukirjasto
Vantaanjoen koulussa samassa rakennuksessa majailin sekä yläasteen että lukion, ja koulukirjastoon tuli täälläkin tutustuttua, vaikka kirjastokäyttö rajoittuikin yläasteeseen eikä silloinkaan niin suurta ollut. Ainakin Fahrenheit 451:n ja Myytillisiä tarinoita muistan täältä kuitenkin lukeneeni. Pääasiallinen kirjastokäyttö oli kuitenkin tässä vaiheessa kunnallisten piirissä.
Samoin täällä tuli vain istuskeltua kavereiden kanssa höpisemässä, jossain vaiheessa oli harrastuksena yrittää pysyä sisällä välituntien aikaan, niinpä mm. kirjastossa oleskeltiin aina kun se oli auki.

Yliopiston kirjastot
Joo joo, jotkut hermostuvat kun sanoo yliopistoa kouluksi, mutta kuitenkin...opiskelualallani ei ole mitenkään valtavaa määrää kirjoja luettavana ja ne harvat ovat melkein kaikki sellaisia että kannattaa hankkia omaksi (ja tarvittaessa diilata sitten eteenpäin, jos ei enää tarvinnut tai lainata niiltä jotka ne jo omistivat), niin keskustan opiskelijakirjastossa käytiin joskus lukemassa mailit ja Kumpulan tiedekirjastoa aloin käyttää graduvaiheessa.

Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset

Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset oli omansa kirjailmiö siinä missä nykyään Harry Potterit ja Da Vinci Koodit, ja on myös nostettu kanonisoiduksi klassikoksi. Tällaisena se on toki ollut epämääräisen mittailsella "pitäisi kai joskus lukea"-listalla, nyt sitten sain tartuttua kun Markku Mannisen käännös menee pariinsataan suht väljännäköiseen sivuun ja on tuo Saksa-haastekin ja kaikkea, ja kirjan lainattuani huomasin sen löytyvän myös Lukudiplomi-kirjoista.

Tarinan peruskuvio on klassikkomateriaalia ja lopputulos on osa sitä historiallista ilmiötä, joten *SPOILAAN* surutta. Suuri osa kirjasta on kerrottu Wertherin kirjeinä mutta "toimittaja" on sitten lisännyt loppupuolelle jonkin verran selittäviä osioita, eli aikakauden suosimaa fragmenttirakennetta käytetään tässäkin (eikä edes mitenkään erityisen hyvin, parempiakin esimerkkejä rakenteesta löytyy).
Werther on nuori mies joka on rakastunut Lotteen joka kuitenkin on alussa kihlattu ja sittemmin naimisissa Albertin kanssa. Werther kipuilee tämän rakkautensa kanssa ja lopulta tunnepuuskassa tappaa itsensä. Loppu.

Kirjan nautittavuuteen olennaisesti vaikuttava seikka on suhtautuminen kirjan päähenkilöön, ja ainakin minulla nuori Werther ylitti angstisen nuorenmiehen sietorajani reippaasti. Werther piehtaroi itsesäälissä ja pahoittelee kun ihmiset arvostavat häntä vain ylivertaisen älykkyytensä eikä myös sydämensä herkkyyden vuoksi ja se rakkauskin tuntui olevan enemmän rakastumista rakkauteen ja omaan itseensä rakastuneena ihmisenä, Lotte oli aika tarpeeton näissä kuvioissa. Ja väliin sitten romanttista filosofointia joka ei sekään minua oikein vakuuttanut. Päähenkilö on selvästi jaxuhalien tarpeessa.
Tällä kertaa voin myös sanoa että tarinan tunteminen etukäteen haittasi lukemista, sekin vähä jännitys että mitenköhän tässä oikein käy oli hukassa ja niin tuli keskityttyä suuremmin päähenkilöön ja tämän ärsyttävyyteen.

No, onneksi tarina ymmärsi pysyä suht tiiviinä ja eteni hyvin eli vaikken tästä juuri pitänytkään niin tämän sai aika vaivattomasti luettua. 50 vuotta myöhemmin kirjoitettuna tämä olisi 500-sivuinen three-part-novel koukeroisella kielellä ja se olisi jäänyt kesken.
Lukudiplomi-tehtävänä on vertailla päähenkilöä itseeni, ja Wertheriä riivin tuossa jo ylempänä. Tässä on vähän sama ongelma kun vaikkapa Siepparissa ruispellossa, näistä olisin ehkä pitänyt enemmän jos olisin lukenut ne 10-20 vuotta sitten, nyt olen liian vieraantunut teiniangstista että kykenisin symppaamaan henkilöitä mutta niin kaukana en vielä ole että nämä näyttäisivät jännittävän eksoottisina "kas, tuollaistakin on"-hahmoina (hahmon uskottavuus tässä kyllä on kohdallaan, valitettavasti).
Pidin enemmän Aku Ankka -versiosta, ja kirjaa ovat lukeneet ainakin Ketjukolaaja, Morre, Nanna ja Macondon naiset.

Hayao Miyazaki - Tuulen laakson Nausicaä

Nausicaän seikkailut oli aika kaivaa uudelleenluentaan, aikoinaan vuonna miekka ja kypärä (eli joskus 90-luvun alkupuolella) tämä oli ensimmäinen japanilainen sarjakuva jota luin silloisena englanninkielisenä käännöksenä, tällä kertaa luen sitten suomennettua sarjaa (suom. Heikki Valkama)

Hayao Miyazaki ei ole pahemmin mangoja piirrellyt eikä niitä usein Studio Ghiblin filmeistä tehdä, poikkeuksena sitten tämä scifieepos Nausicaä. Sarjakuva on seitsemän albumin mittainen ja sivukoko on japanilaiseksi suuri, lähempänä eurooppalaisia albumeita. Tarinakin polveilee varsin monimutkaisesti ja yksityiskohtainen mustavalkoinen piirrosjälki yhdistettynä pieniin ruutuihin tekee sarjasta ajoittain aika vaikean lukea, erityisesti toimintakohtauksissa on usein täysi työ pysyä selvillä että mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Kun yhdistetään sota, scifi ja ekologia niin mukana on paljon suuria väkimassoja ja eksoottista teknologiaa ja biologiaa, ja niinpä lukukokemukseen tulee valitettavan usein todella hämäriä khtia, joista voi vain toivoa että eivät ole laajemman juonen kannalta oleellisia tai selvenevät myöhemmin.
Mustavalkoisuus on myös tyylikästä mutta toisaalta kun esim. nimihenkilön siniseen vaatetukseen kiinnitetään jatkuvasti huomiota ja muitakin väriviitteitä käytetään niin ei sekään selkeyttä paranna. Miyazaki osaa kutoa tarinaa ja piirrosjälki on myös upeaa mutta kerronnassa taitaa kuitenkin olla enemmän kotonaan filmillä...

Mutta niin, se tarina. Olen nyt kolme ensimmäistä osaa seitsemästä lukenut uudestaan ja kyllähän tämä on yhä mestariteos. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, suurta osaa planeetan pinnasta peittää Fukai, myrkyllisten kasvien ja hyönteisten asuttama metsä jonka siitepölykin on jo riittävä sairastuttamaan tai tappamaan ihmiset ja muut nisäkkäät, ja sen leviäminen on jatkuva uhka vielä asuinkelpoisille maille. Teknologiassa on tapahtunut taantumista, menneiden sivilisaatioiden tavaroilla on käyttöä mutta niiden huolto on jo oma taiteenlajinsa, tuotannosta puhumattakaan. Ja kun kuvioon heittää myös kasan poliittista juonittelua paikallisen kylmän sodan analogian vauhdikas kuumeneminen, niin tuloksena on kimurantti mutta kiehtova paketti.
Päähenkilönä on  yhden pikkuvaltion, Tuulen laakson, hallitsijan jälkeläinen Nausicaä, joka on viisas, taitava lentäjä, rakastettu jne (ja kyllä, lukijankin sympatiat napataan helposti puolelleen) ja jolla on jonkinlainen mystinen yhteys myrkkymetsä Fukaihin. Asemansa kautta tulee temmatuksi liittolaisena mukaan sotatoimiin samalla kun Fukain salaisuudet alkavat paljastua...ja vaikka ekologinen ja pasifistinen ajattelu tuleekin vahvasti esille niin mitenkään helpolla ei lukijaa päästetä, vaikeat asiat esitetään vaikeina.

Alkuperäisenä tarkoituksena ei tästä kuulemma ollut tehdä elokuvaa, sellainen kuitenkin tehtiin ja tarinaa yksinkertaistettiin rankalla kädellä: leffan kliimaksi sijoittuu seitsenosaisessa sarjakuvassa kakkososaan, eli kun näin leffan vasta sen jälkeen kun olin lukenut sarjakuvan niin se vähän lässähti, dramaattisista tapahtumista tuli vain mieleen että "jaa, entäs sitten, tuostahan se tarina vasta alkaa" (kivannäköinen leffa kuitenkin on, ja jos sarjakuvaa ei ole lukenut niin tarinakin toimii paremmin).

Huipputeos, joka kuuluu jokaisen sarjakuvaharrastajan lukulistalle. Suurin ongelma on se että se ei ole 20-osainen A4-kokoinen värikuvitettu teos, tällöin myös kerronta olisi voinut selkeytyä, nykyisellään se saattaa olla rajoittava kynnys niille jotka eivät niin tottuneesti sarjakuvia lue...

Osallistun tällä Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen.

Pär Lagerkvist - Pyhiinvaeltaja-sarja

Ruotsalaisen nobelistin Pär Lagerkvistin kirjoihin tutustuin pari kolme vuotta sitten ja kun Barabbas ja Kääpiö tekivät hyvän vaikutuksen olen pikkuhiljaa kerännyt melkein koko suomennetun proosatuotannon hyllyyni. Kovin suuria investointeja se ei ole vaatinut, Lagerkvist on ilmeisesti sen verran epämuodikas kirjailija että kun näitä kirjoja on vastaan tullut niin ne ovat yleensä irronneet parilla eurolla.
Nyt kun löysin viimeisenä Pyhän maan niin luin sitten varsin leppoisalla tahdilla neljän pienoisromaanin Ahasverus/pyhiinvaeltaja -sarjan läpi. Yksittäiset osat ovat järjestyksessä Sibylla, Ahasveruksen kuolema, Pyhiinvaeltaja merellä ja Pyhä maa, ja ainakin ensimmäinen on kyllä luettavissa myös itsenäisenä teoksena, en tiedä onko Lagerkvistilla ollut silloin mielessä laajentaa (sillä on myös eri kääntäjä, Mika Waltari, kun muut osat on kääntänyt Eila Pennanen).

Kaikki lukemani Lagerkvistit (kuuden jo mainitun lisäksi vielä Mariamne) sijoittuvat historiaan, joskus tarkemmin määriteltyyn ja joskus hyvin epämääräiseen. Tämän sarjan ensimmäisessä kirjassa eletään kai jotain 200-300-lukua, Delfoin oraakkeli on yhä voimissaan ja vaeltava juutalainen Ahasverus on kysymässä neuvoa, ja loput kolme kirjaa sijoittuvat taas jonnekin epämääräiselle keskiajalle ja päähenkilöksi nousee pyhiinvaeltaja Tobias, joka tulee jostain ja on matkalla jonnekin syistä joista ei ole aivan selvillä itsekään (Ahasverus esiintyy myös toisessa kirjassa ja Sibyllan aihelmia käsitellään kyllä myös myöhemmissä osissa). Kirjojen lähestymistapa aikoihinsa on enemmän symbolinen ja psykologinen, mitään erityisiä harjoituksia historiallisen realismin suuntaan ei tehdä.

Historiallisen realismin sijasta käsitellään uskoa, Jumalaa ja muita kristinuskoon liittyviä teemoja, kuten Lagerkvistin muissakin kirjoissa, henkilöitä myöten; Barabbas-kirjan päähenkilö on rikollinen joka vapautettiin kun Jeesus ristiinnaulittiin, Mariamnessa päähenkilönä on kuningas Herodes jas tässä neljän kirjan sarjassa esiintyvät sekä vaeltava juutalainen Ahasverus että Neitsyt Maria monissa muodoissa.
Flannery O'Connor kuvasi USAn etelävaltioita termillä "Christ-haunted" ja sama termi pätee myös Lagerkvistin kirjoihin; näissä kirjoissa Jumala kummittelee jossain aivan näkökentän rajoilla mutta sitkeästi, kovin sitkeästi, ja elämän ristiriitaisuus johtaa sitten mysteerin kokemukseen. Sekä Barabbas että Ahasverus näkevät Jeesuksen ristiinnaulitsemisen vain ohimennen eivätkä pidä sitä silloin merkityksellisenä mutta tapahtuma muuttaa silti molempien elämän peruuttamattomasti. Kirjoissa lähestytään usein apofaattista teologiaa, vanhat, tiukat ja helpot käsitykset on pakko hylätä ja toisaalta Jumala ilmenee myös siellä minne inhimillinen käsityskyky ei ole tottunut sitä sijoittamaan.


Pidän kyllä näistä kaikista, Lagerkvistin tyyli on hyvin kirkas, hiottu ja selkeä ja kirjat kuitenkin moniulotteisia ja ajatuksia herättäviä. Pyhiinvaeltaja-sarjan mikään yksittäinen kirja ei nouse Barabbaan tai Kääpiön tasolle mutta kokonaisena sarjana on enemmän kuin osiensa summa.

Edmund Crispin - The Moving Toyshop

Dekkareilla jatketaan. Crispinin Liikkuva lelukauppa ilmestyi alunperin 1946 eli ihan tiiveimpään brittidekkarien kultakauteen se ei osu, ennemminkin se tuntui olevan jonkinlainen parodia niistä koska kirjassa on varsin kattava otos lajityypin rasittavimmista piirteistä, myös niistä jotka ne vakavammat dekkarikirjailijat olivat dumpanneet vanhanaikaisina ja toimimattomina.

Meillä on rikoksenratkojamme Gervase Fen, kirjallisuuden professori Oxfordissa ja kaikinpuolin eksentrinen luonne jonka usko omaan nerokkuuteensa on horjumaton. Mutta siinä missä joku Hercule Poirot osaa myös haihtua sopivasti taka-alalle ja Peter Wimseylläkin on vakavammat hetkensä, Fen on äänessä ihan koko ajan.

Meillä on Watsonimme, runoilija Cadogan jolle sattuu ja tapahtuu ja jonka näkökulmasta tarina pääosin etenee. Ja joka tottakai ei kovinkaan usein tunnu pysyvän perässä Fenin järjenjuoksussa.

Meillä on murha, joka on suoritettu absurdin monimutkaisia hämäyksiä käyttäen ja johon kaikki osapuolet suhtautuvat lähinnä merkillisenä pulmapähkinänä. Henkilöt ja miljöö olivat hyvin tehokkaasti irrallaan kaikesta normaalia maailmaa muistuttavasta.
Ja ne pulmalliset johtolangat...mukana on mm. omalaatuinen testamenttijärjestely joka perustui Edward Learin nonsense-limerikkeihin. Ja niillä irrallisilla johtolangoilla ei edes ole kovinkaan paljon merkitystä kun asiat hoituvat juoksemalla ympäriinsä ja törmäilemällä sattumalta tarinaa edistäviin yhteensattumiin. Juoni ei kestä kovin tarkkaa loogista tarkastelua ja loppujen lopuksi on aika samantekevää kuka sen murhan teki.

Kirjassa on sen verran charmia että "trallalaa, tässä ei ole mitään järkeä"-lukukokemuksena 200-sivuinen kirja taittui ihan hyvin mutta en ole ihan heti tarttumassa kirjailijan muuhun tuotantoon.