Yunus Emre on 1300-luvun turkkilainen runoilija ja sufi-mystikko, jonka runoja on kirjallisen verran suomeksi kääntänyt Suna-Marija Önder, joka on kirjoittanut teoksen loppuun myös lyhyen esittelyn runoilijasta.
Yunus on ilmeisesti jonkinlainen Turkin Dante, joka alkoi kirjoittaa runojaan oman aikansa puhutulla kielellä ja näin kehitti turkin kirjakieltä, mutta aiheittensa ja käsittelynsä puolesta kuuluu vahvasti persian- ja arabiankielisten sufien perinteeseen.
Tämä olikin minulle hieman ongelmallista kun olen aiemmin jo lukenut Maulana Rumia, Attaria ja muita ja kun suomeksi käännetty persia ei minun silmiini kovin paljoa eroa suomeksi käännetystä turkista niin tämä kokoelma ei päässyt juuri tarjoamaan yllättäviä uusia näkökulmia. Ystävän kasvoihin hukutaan, kadotaan rakkauden täyteyteen, dervissi on juopunut, satakieli rakastui ruusuun ja niin edelleen. Kun noita muitakin olen kiinnostuneena lukenut niin toki tämäkin kelpasi, vaikka mieleen jäi parhaiten se tapa päättää runonsa vähättelemällä kurjaa Yunusta viimeisessä säkeistössä.
Löysin sielujen sielun,
olkoon sieluni ryöstetty.
Hylkäsin voitot, tappiot,
olkoon kauppani ryöstetty.
Ylitin minuuden,
repäisin verhon silmiltä,
sulauduin rakastettuun,
olkoon epäilyni ryöstetty.
Väsyin kakseuteen,
ahmin ykseyden pöydästä,
join kärsimyksen viiniä,
olkoon turvani ryöstetty.
Luovuin mammonasta
ja ystävä saapui luokseni.
Sydän raunioitui, täyttyi valolla,
olkoon maailmani ryöstetty.
Jätin murheen lopullisesti.
Kesä vai talvi: se ja sama.
Löysin puutarhoista parhaan,
olkoon tarhani ryöstetty.
Yunus, miten suloisesti puhut,
oletko syönyt hunajaa ja sokeria?
Löysin hunajien hunajan,
olkoon kennoni ryöstetty.
31.10.12
29.10.12
Lokakuun luetut
Dorothy Parker & Arnaud d'Usseau - Ladies of the Corridor
Anatole France - Paistinkääntäjän pakinoita
Patricia Highsmith - Tales of Natural and Unnatural Catastrophes
Agatha Christie - Endless Night
Lois Lowry - The Giver
CS Lewis - Four Loves
Paul Murray - The New Wine of Dominican Spirituality
David Hollenbach - Nuclear Ethics
Reino Hirviseppä - Hupilaulun taitajia
Bill Willingham et al. - Fables 14 & 15
Otsuka & Yamazaki - Kurosagi Corpse Delivery Service 3
Housui Yamazaki - Mail 1-3
Ellis & Immonen - Nextwave: Agents of H.A.T.E.
Morvan & Buchet - Sillage 1-5
Natsume Ono - Gente 1
Kaikesta kirjamessuilusta, lukudiplomihaasteista ja muusta huolimatta lokakuussa on näköjään tullut luettua tavallista vähemmän kaunokirjallisuutta. Enemmän sarjakuvia joista osa tuossa, ja nyt hidastaa myös yksi kirja jota ei voi lukea kauhean nopeasti...
Francen ja Highsmithin novellikokoelmat olin aloittanut oikeasti jo aikaa sitten ja lueskellut pikkuhiljaa novellin tai kaksi silloin tällöin. France on ihan sympaattinen, Highsmith taas oli aikamoinen pettymys: mustasta huumorista huolimatta tarinat olivat aika ennalta-arvattavia ja usein ärsyttävän didaktisia. Tutulta kirjailijalta olin odottanut parempaa.
Endless Night (suom. Ikiyö) oli myös varsin omalaatuinen teos, Christie leikittelee dekkarigenrellä ja sillä metatasolla jossa lukija tietää lukevansa dekkaria, ja näin ollen sinänsä varsin triviaalit tapahtumat saadaan näyttämään epämääräisen uhkaavilta. Kirja pysyi tasokkaana pitkään vaikka loppuratkaisu ei minusta niin uskottava ollutkaan.
Parkerin näytelmä taas kertoo huoneistohotellissa asuvista leskistä ja eronneista naisista ja näiden yksitoikkoisesta elämästä soveliaisuuden kontrollissa. Parkerin pisteliästä kirjoitustyyliä oli taas kerran ilo lukea. Ja Giveristä kirjoitinkin jo.
Lewisin kirjan neljästä rakkauden lajista huomasin juuri käännetyksi, tietysti vasta sen jälkeen kun olin sen lukenut englanniksi. Materiaalia pohdiskelulle vaikkei olekaan Lewisin parhaimpia. Murrayn kirja on viihdyttävä jos aihe kiinnostaa, ja Hollenbachin kirja taas tiivis paketti pasifismin ja oikeutetun sodan etiikan pohdiskelua ja miten ydinaseet tuohon kuvioon asettuvat (jossain määrin vanhentunut kirja tosin, ongelma painottuu kylmän sodan tilanteeseen).
Reino "Palle" Hirvisepän esittely kuplettilaulajista ja hupilaulun traditiosta kirjoitushetkeen saakka (60-70-luvun vaihde, eli Juha Vainio ja Irwin on mainittu) oli myös viihdyttävä, ei tarjonnut mitenkään paljoa uutta tietoa kun jotkut noista laulajista olivat jo tuttuja, mutta sanoitusesimerkkejä oli toki hauska lukea ja hyräillä. No, en ollut huomannut että Iso-Iitan sanoittaja on Kalle Väänänen, tai että Sellainen ol' Viipuri ei ollut Juha Vainion teos ja että tämä esitti lyhenneltyä versiota kappaleesta (ilmeisesti sodanjälkeisessa Karjala-nostalgiassa ei ollut sopivaa laulaa "kelju on tää Viipuri"...)
Sarjakuvia on tullut luettua paljonkin, tuossa joitain poimintoja. Sillage yllätti olemalla vauhdikas ja koukuttava scifi-sarjis. Olen Valerianin viimeisiä albumeita kanssa lueskellut viime kuukausina ja niihin pääsääntöisesti pettynyt, mutta Sillage on sitä mitä Valerian oli parhaimmillaan.
Fables jatkaa kiinnostavana suhteellisen mitättömän 13. osan jälkeen, ja Kurosagi CDS jatkuu myös omalaatuisen makaaberin huumorin ammennusastiana. Sivujuonteena tuli luettua myös KCDS:n piirtäjän toinen sarjis Mail, joka liihottelee huvittavan absurdin ja kekseliään värisyttävän kauhun välimaastossa, tuloksena erinomaisen viihdyttävä paketti.
Gente ei ole Natsume Onon parhaimmistoa mutta toki luettava, mutta Nextwave sen sijaan oli erinomaisen hauska sarjakuva, hyvin tehty supersankarisarjis joka ei epäröi olla "F*** YEAH" ihan koko ajan. Vaatinee genretuntemusta toimiakseen mutta supersankarien ystäville suosittelen lämpimästi.
Anatole France - Paistinkääntäjän pakinoita
Patricia Highsmith - Tales of Natural and Unnatural Catastrophes
Agatha Christie - Endless Night
Lois Lowry - The Giver
CS Lewis - Four Loves
Paul Murray - The New Wine of Dominican Spirituality
David Hollenbach - Nuclear Ethics
Reino Hirviseppä - Hupilaulun taitajia
Bill Willingham et al. - Fables 14 & 15
Otsuka & Yamazaki - Kurosagi Corpse Delivery Service 3
Housui Yamazaki - Mail 1-3
Ellis & Immonen - Nextwave: Agents of H.A.T.E.
Morvan & Buchet - Sillage 1-5
Natsume Ono - Gente 1
Kaikesta kirjamessuilusta, lukudiplomihaasteista ja muusta huolimatta lokakuussa on näköjään tullut luettua tavallista vähemmän kaunokirjallisuutta. Enemmän sarjakuvia joista osa tuossa, ja nyt hidastaa myös yksi kirja jota ei voi lukea kauhean nopeasti...
Francen ja Highsmithin novellikokoelmat olin aloittanut oikeasti jo aikaa sitten ja lueskellut pikkuhiljaa novellin tai kaksi silloin tällöin. France on ihan sympaattinen, Highsmith taas oli aikamoinen pettymys: mustasta huumorista huolimatta tarinat olivat aika ennalta-arvattavia ja usein ärsyttävän didaktisia. Tutulta kirjailijalta olin odottanut parempaa.
Endless Night (suom. Ikiyö) oli myös varsin omalaatuinen teos, Christie leikittelee dekkarigenrellä ja sillä metatasolla jossa lukija tietää lukevansa dekkaria, ja näin ollen sinänsä varsin triviaalit tapahtumat saadaan näyttämään epämääräisen uhkaavilta. Kirja pysyi tasokkaana pitkään vaikka loppuratkaisu ei minusta niin uskottava ollutkaan.
Parkerin näytelmä taas kertoo huoneistohotellissa asuvista leskistä ja eronneista naisista ja näiden yksitoikkoisesta elämästä soveliaisuuden kontrollissa. Parkerin pisteliästä kirjoitustyyliä oli taas kerran ilo lukea. Ja Giveristä kirjoitinkin jo.
Lewisin kirjan neljästä rakkauden lajista huomasin juuri käännetyksi, tietysti vasta sen jälkeen kun olin sen lukenut englanniksi. Materiaalia pohdiskelulle vaikkei olekaan Lewisin parhaimpia. Murrayn kirja on viihdyttävä jos aihe kiinnostaa, ja Hollenbachin kirja taas tiivis paketti pasifismin ja oikeutetun sodan etiikan pohdiskelua ja miten ydinaseet tuohon kuvioon asettuvat (jossain määrin vanhentunut kirja tosin, ongelma painottuu kylmän sodan tilanteeseen).
Reino "Palle" Hirvisepän esittely kuplettilaulajista ja hupilaulun traditiosta kirjoitushetkeen saakka (60-70-luvun vaihde, eli Juha Vainio ja Irwin on mainittu) oli myös viihdyttävä, ei tarjonnut mitenkään paljoa uutta tietoa kun jotkut noista laulajista olivat jo tuttuja, mutta sanoitusesimerkkejä oli toki hauska lukea ja hyräillä. No, en ollut huomannut että Iso-Iitan sanoittaja on Kalle Väänänen, tai että Sellainen ol' Viipuri ei ollut Juha Vainion teos ja että tämä esitti lyhenneltyä versiota kappaleesta (ilmeisesti sodanjälkeisessa Karjala-nostalgiassa ei ollut sopivaa laulaa "kelju on tää Viipuri"...)
Sarjakuvia on tullut luettua paljonkin, tuossa joitain poimintoja. Sillage yllätti olemalla vauhdikas ja koukuttava scifi-sarjis. Olen Valerianin viimeisiä albumeita kanssa lueskellut viime kuukausina ja niihin pääsääntöisesti pettynyt, mutta Sillage on sitä mitä Valerian oli parhaimmillaan.
Fables jatkaa kiinnostavana suhteellisen mitättömän 13. osan jälkeen, ja Kurosagi CDS jatkuu myös omalaatuisen makaaberin huumorin ammennusastiana. Sivujuonteena tuli luettua myös KCDS:n piirtäjän toinen sarjis Mail, joka liihottelee huvittavan absurdin ja kekseliään värisyttävän kauhun välimaastossa, tuloksena erinomaisen viihdyttävä paketti.
Gente ei ole Natsume Onon parhaimmistoa mutta toki luettava, mutta Nextwave sen sijaan oli erinomaisen hauska sarjakuva, hyvin tehty supersankarisarjis joka ei epäröi olla "F*** YEAH" ihan koko ajan. Vaatinee genretuntemusta toimiakseen mutta supersankarien ystäville suosittelen lämpimästi.
27.10.12
Lois Lowry - The Giver
Lowryn (toistaikseksi suomentamattoman) kirjan nimi tuli esiin jossain potentiaalisesti kiinnostavana nuortenscifinä, ja kun satuin huomaamaan että kirjailija on mennyt syntymään Havaijilla niin tästähän sai mainion rastin So American -haasteeseen, siispä kirjastoon.
Tapahtumapaikkana on Community, jossa kaikki ovat onnellisia, elämä on rauhallista ja turvallista ja kaikilla on tarkoin määritelty paikkansa yhteiskunnassa, jossa huomion kiinnittäminen erilaisuuksiin on tavattoman epäkohteliasta. En ole Huxleyn Uljasta uutta maailmaa lukenut mutta ilmeisesti perusidea on vähän samanlainen, tämä vain on nukkumalähiö- tai hippiversio utopia-dystopiasta. Päähenkilömme, 11-vuotias Jonas, on muiden ikätoveriensa tapaan valmistautumassa aikuisuuteen ja koulutukseen uuteen ammattiinsa, mutta tuleekin valituksi erityisvirkaan, eräänlaiseksi eläväksi muistiksi, joka saamiensa muistojen avulla ymmärtääkin miten Community oikein toimii ja mistä on luovuttu rauhallisuuden, turvallisuuden ja järjestyksen vuoksi.
No, tarina eteni niin kuin odotinkin, ja itse asiassa lopun pikkunäppäryys olikin jossain määrin epätyydyttävä, ei sen kuuluisi ihan noin yksinkertaisesti mennä (varsinkin kun lopun eettisissä ulottuvuuksissa on enemmänkin pureskeltavaa, mikä tässä lähinnä hypättiin sentimentaalisesti yli).
Kirjan vahvuus oli ehdottomasti siinä maailman kuvauksessa, kuinka pikkuhiljaa avataan yhteiskunnan kummallisuuksia (vaikka joissain kohdissa pitikin hillitä suurempia epäilyksiä että onko tuo nyt oikeasti mahdollista ja vain mennä mukana). Niinpä vaikka kirjalle on näköjään kirjoitettu jatkoa niin en taida jatkaa pitemmälle, vaikka tämä olikin viihdyttävä ja nopealukuinen kirja.
(blogihuomio: kyllä, tarkoitus on alkaa kirjoittaa enemmän myös näistä muista luetuista eikä pelkästään runoista. Lähestymme lukupäiväkirjamallia).
Tapahtumapaikkana on Community, jossa kaikki ovat onnellisia, elämä on rauhallista ja turvallista ja kaikilla on tarkoin määritelty paikkansa yhteiskunnassa, jossa huomion kiinnittäminen erilaisuuksiin on tavattoman epäkohteliasta. En ole Huxleyn Uljasta uutta maailmaa lukenut mutta ilmeisesti perusidea on vähän samanlainen, tämä vain on nukkumalähiö- tai hippiversio utopia-dystopiasta. Päähenkilömme, 11-vuotias Jonas, on muiden ikätoveriensa tapaan valmistautumassa aikuisuuteen ja koulutukseen uuteen ammattiinsa, mutta tuleekin valituksi erityisvirkaan, eräänlaiseksi eläväksi muistiksi, joka saamiensa muistojen avulla ymmärtääkin miten Community oikein toimii ja mistä on luovuttu rauhallisuuden, turvallisuuden ja järjestyksen vuoksi.
No, tarina eteni niin kuin odotinkin, ja itse asiassa lopun pikkunäppäryys olikin jossain määrin epätyydyttävä, ei sen kuuluisi ihan noin yksinkertaisesti mennä (varsinkin kun lopun eettisissä ulottuvuuksissa on enemmänkin pureskeltavaa, mikä tässä lähinnä hypättiin sentimentaalisesti yli).
Kirjan vahvuus oli ehdottomasti siinä maailman kuvauksessa, kuinka pikkuhiljaa avataan yhteiskunnan kummallisuuksia (vaikka joissain kohdissa pitikin hillitä suurempia epäilyksiä että onko tuo nyt oikeasti mahdollista ja vain mennä mukana). Niinpä vaikka kirjalle on näköjään kirjoitettu jatkoa niin en taida jatkaa pitemmälle, vaikka tämä olikin viihdyttävä ja nopealukuinen kirja.
(blogihuomio: kyllä, tarkoitus on alkaa kirjoittaa enemmän myös näistä muista luetuista eikä pelkästään runoista. Lähestymme lukupäiväkirjamallia).
19.10.12
Mikael Brygger - Valikoima asteroideja
Satunnaisia valintoja kirjaston runohyllystä taas, Mikael Bryggerin parin vuoden takainen kokoelma. Tämä onkin ensimmäinen täällä luettu runokirja jossa lähdetään reilusti leikkimään typografialla, jos näitä poimisi yksittäisinä palasina runokirja-kontekstin ulkopuolelle niin ei niitä useimpia runoiksi tunnistaisi.
Myös aikamoista sanoilla leikittelyä on mukana, hakukonerunoutta, löydettyjä tekstejä, kirjainpelejä ja tekstigeneraattoreita. Yllättävän paljon yksittäisetkin sanat herättelevät ajatuksia (kuten "KUUMAAILMAPALLO") ja muutenkin vanhana ristikkoharrastajana huomasin viihtyväni kirjan parissa yllättävänkin hyvin, vaikka pitäisikö tätä sitten lähteä vertailemaan esim. Erkki Vuokilan tai Aulikki Nenosen tuotantoon...
Mutta onko tämä runoutta?
E N T I
N T I E
T I E D
I E D Ä
Myös aikamoista sanoilla leikittelyä on mukana, hakukonerunoutta, löydettyjä tekstejä, kirjainpelejä ja tekstigeneraattoreita. Yllättävän paljon yksittäisetkin sanat herättelevät ajatuksia (kuten "KUUMAAILMAPALLO") ja muutenkin vanhana ristikkoharrastajana huomasin viihtyväni kirjan parissa yllättävänkin hyvin, vaikka pitäisikö tätä sitten lähteä vertailemaan esim. Erkki Vuokilan tai Aulikki Nenosen tuotantoon...
Mutta onko tämä runoutta?
E N T I
N T I E
T I E D
I E D Ä
11.10.12
LUKUDIPLOMI-haaste
Kuva: John Tenniel, Liisan seikkailut ihmemaassa
Taannoisen koululaisten kirjaesitelmiin liittyvän keskustelun sivujuonteena nousi esille huomio, että taito-ja taideaineiden lukiodiplomien joukossa ei ole yhtään kirjallisuuden diplomia, ei luovasta kirjoittamisesta eikä aktiivisesta lukuharrastuksesta.
Monet koulut ovat kuitenkin aloittaneet erilaisia lukudiplomihankkeita, jossa ideana on lukea annetuista listoista kirjoja ja käsitellä luettua suorittamalla tehtäviä, jotka opettaja sitten tarkastaa. Idea on ilmeisesti lähtenyt Oulusta (tarkemmaksi alkulähteeksi on mainittu kaupunginkirjaston apulaisjohtaja Maija Saraste) mutta monet muut paikkakunnat ovat myös aloittaneet omia vastaavia projekteja, ja löytyy myös Opetushallituksen yleinen Kunnari-ohjelma. Näitä diplomeita voi suorittaa jo ala-asteen ensimmäisistä luokista lähtien ja eri luokkatasoille on laadittu erilaisia kirja- ja tehtävälistoja.
Kun itse olin koulussa niin luokkamme seinällä kiemursi Lukutoukka, joka sai lisää pituutta sitä mukaa kun luokan oppilaat olivat lukeneet kirjoja (ja kyllä, itse olin ahkera toukan kasvattaja), ja jotkut muut ovat maininneet muita vastaavia kampanjoita, mutta pienellä kateudella olen nyt lueskellut näitä eri lukudiplomisivuja, olisipa meilläkin ollut tällaisia...lukemisen määrään se ei varmaan minulla olisi olennaisesti vaikuttanut, mutta olisihan se silloin ollut hienoa saada diplomi, ja jälkeenpäin katsottuna olisi myös ollut hienoa, että pelkän ahmimisen sijasta olisi myös prosessoinut lukemisiaan enemmän vaihtelevien tehtävien muodossa.
Mutta onneksi tässä asiassa ei ole koskaan liian myöhäistä, niinpä on aika laukaista
LUKUDIPLOMI-HAASTE
kaikille innokkaille lukijoille ikävuosista riippumatta.
Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.
2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa.Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)
Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.
3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).
Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.
4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.
(Vinkiksi jos lasten tai nuorten kirjallisuus ei suuremmin kiinnosta, yläasteen listoista löytyy jo runsaasti kirjoja myös aikuiselle lukijalle. Haaste sopii suoritettavaksi myös yhdessä oman tai muuten tutun kouluikäisen lapsen kanssa).
Edit: Kunnarin varsinaisen diplomi-osion ulkopuolelta löytyi myös Odysseia lukiotasolle, kirjat ovat suurelta osin samoja kuin yläasteen Sinuhessa ja tälle tasolle ei ole annettu erityisiä tehtäviä. Mutta tämänkin suorittaminen on siis myös mahdollista tekemällä normaalit bloggaukset kustakin valitusta kirjasta.
Vaikka diplomin tavoitteena onkin lukea monipuolisesti eri tarjottimilta, on ilmentynyt myös kiinnostusta lukea kymmenen kirjaa yhdeltä tarjottimelta. Tällä voi osallistua ainakin stipendiarvontaan, ja kaipa sen teemadiplominkin voin sitten laatia...
Lukuiloa!
5.10.12
Ankalliskirjallisuuden klassikot 1: Tuulen tuomaa ja muita tarinoita
Kirjojen kääntäminen elokuviksi on perinteisesti ollut hankalaa.
Elokuvat ovat visuaalinen media jossa on siis mahdollista antaa hyvinkin
paljon informaatiota lyhyessä ajassa, mutta jossa toimiva viipyilevä ja
pohdiskeleva kerronta taas on hyvin hankalaa. Hankala on myös tarinan
sisäistämiskokemuksen erilaisuus, alkaen siitä että lyhyemmänkin kirjan
lukemiseen menee helposti enemmän aikaa kuin pitkään elokuvaan. Hyvästä
kirjasta on kuitenkin mahdollisuus saada hyvä elokuva, se yleensä vain
vaatii aikamoista rusikointia kerronnassa.
Yksi huomattava visuaalinen kikka saavutti varmaankin huippunsa kultakauden Hollywoodissa, nimittäin elokuvatähdet. Tähdille oli näyttelijän luonnollisista taipumuksista rakennettu identiteetti, monet näistä suosivat tietyntyyppisiä rooleja ja näitä tyypityksiä voitiin sitten käyttää elokuvakerronnan apuvälineenä. Tuulen viemää -elokuvassa Clark Gable esittää Rhett Butleria, niinpä yleisölle ei tarvitse paljoa esitellä millainen hahmo Butler on: Gable-hahmo. Tai jos tarina on tuttu niin samalla tavalla katsoja huomaa miten tekijät ovat kirjaa tulkinneet: tehneet Butlerista Gable-hahmon. Näyttelijällä oli varsinaisesti vain yksi rooli joka saattoi kehittyä vuosien varrella, mutta näyttelijän tuli keskittyä esittämään tähteä, ja studion tehtävä oli sijoittaa tähti oikeaan rooliin.
Studiosysteemin hajoamisen jälkeen sekalaisia asioita elokuvanteossa on varmastikin parantunut mutta tähtien himmettyä yksi huomattava elokuvakerronnan muoto on samalla heikentynyt.
Onneksi meillä on Aku Ankka ja kumppanit, tähtijärjestelmä joka on riippumaton yksittäisistä lihaa ja verta olevista näyttelijöistä. Erityisesti italialaiset sarjakuvatekijät ovat ymmärtäneet hahmojen tähtiluonteen ja päätyneet kertomaan tarinoita jotka sijoittuvat mihin tahansa aikaan tai paikkaan. Hahmojen perusluonteet säilyvät samanlaisina, samoin näiden väliset suhteet, niinpä tarinassa saadaan heti oikaistuksi iso kasa selityksiä määrittämällä että tuossa on Aku ja tuossa on Roope ja tuossa on Iines. Tällä tavalla on myös päädytty versioimaan iso kasa maailmankirjallisuuden klassikoita Ankkalinna-versioina, osa suunnilleen sisällyttäen alkuperäisen tarinan ja osa karaten alkukuvion jälkeen ihan omille teilleen (eli pienten koululaisten ei kannata näidenkään perusteella kirjaesitelmiä tehdä).
Aikaisemmin julkaistiin jo kuusiosainen Ankkojen maailmanhistoria -sarja, joka sisälsi eri aikakausiin sijoittuvia historiallisia tarinoita, useimmat mainioita, ja nyt sitten ensimmäinen osa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Mukana on seitsemän tarinaa, joista kaikista on esitelty myös ne alkuperäiset teokset: Tuulen viemää, Kuinka äkäpussi kesytetään, Erämaan kutsu, Carmen, Ali Baba, Nuoren Wertherin kärsimykset ja Foucaultin heiluri. Kaksi tarinoista on suomeksi ennennäkemättömiä, muut hyviä uusintoja uusilla käännöksillä (myönnän kyllä että siellä täällä jäin kaipailemaan myös niitä vanhoja puhekuplia..."Ilma on täynnä savua sankkaa, tuoksua oivaa..."), ja tietysti minä pidän näistä, mainio, tyylikäs ja hyvin toimitettu paketti. Kiinnostuneena jään myös odottamaan mitäköhän sarjoja tuleviin osiin on luvassa, niin ennenjulkaisemattomia klassikoita (Tohtori Faustus? Mikin Inferno?) kuin hyviä uusintoja (Riisilauta? Vapautettu Ankkalinna? Vanha rakkaus ei ruostu? Raivoisa Aku ja Sota ja rauha ovat päätyneet jo vähän aikaa sitten uusintakierrokselle vaikka sopisivat tännekin...)
Mainittakoon muuten että näillä Disney-versioinneilla on ollut oma vaikutuksensa myöhempään viehtymykseeni vanhempaa kirjallisuutta ja mm. ritarirunoutta kohtaan...
Yksi huomattava visuaalinen kikka saavutti varmaankin huippunsa kultakauden Hollywoodissa, nimittäin elokuvatähdet. Tähdille oli näyttelijän luonnollisista taipumuksista rakennettu identiteetti, monet näistä suosivat tietyntyyppisiä rooleja ja näitä tyypityksiä voitiin sitten käyttää elokuvakerronnan apuvälineenä. Tuulen viemää -elokuvassa Clark Gable esittää Rhett Butleria, niinpä yleisölle ei tarvitse paljoa esitellä millainen hahmo Butler on: Gable-hahmo. Tai jos tarina on tuttu niin samalla tavalla katsoja huomaa miten tekijät ovat kirjaa tulkinneet: tehneet Butlerista Gable-hahmon. Näyttelijällä oli varsinaisesti vain yksi rooli joka saattoi kehittyä vuosien varrella, mutta näyttelijän tuli keskittyä esittämään tähteä, ja studion tehtävä oli sijoittaa tähti oikeaan rooliin.
Studiosysteemin hajoamisen jälkeen sekalaisia asioita elokuvanteossa on varmastikin parantunut mutta tähtien himmettyä yksi huomattava elokuvakerronnan muoto on samalla heikentynyt.
Onneksi meillä on Aku Ankka ja kumppanit, tähtijärjestelmä joka on riippumaton yksittäisistä lihaa ja verta olevista näyttelijöistä. Erityisesti italialaiset sarjakuvatekijät ovat ymmärtäneet hahmojen tähtiluonteen ja päätyneet kertomaan tarinoita jotka sijoittuvat mihin tahansa aikaan tai paikkaan. Hahmojen perusluonteet säilyvät samanlaisina, samoin näiden väliset suhteet, niinpä tarinassa saadaan heti oikaistuksi iso kasa selityksiä määrittämällä että tuossa on Aku ja tuossa on Roope ja tuossa on Iines. Tällä tavalla on myös päädytty versioimaan iso kasa maailmankirjallisuuden klassikoita Ankkalinna-versioina, osa suunnilleen sisällyttäen alkuperäisen tarinan ja osa karaten alkukuvion jälkeen ihan omille teilleen (eli pienten koululaisten ei kannata näidenkään perusteella kirjaesitelmiä tehdä).
Aikaisemmin julkaistiin jo kuusiosainen Ankkojen maailmanhistoria -sarja, joka sisälsi eri aikakausiin sijoittuvia historiallisia tarinoita, useimmat mainioita, ja nyt sitten ensimmäinen osa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Mukana on seitsemän tarinaa, joista kaikista on esitelty myös ne alkuperäiset teokset: Tuulen viemää, Kuinka äkäpussi kesytetään, Erämaan kutsu, Carmen, Ali Baba, Nuoren Wertherin kärsimykset ja Foucaultin heiluri. Kaksi tarinoista on suomeksi ennennäkemättömiä, muut hyviä uusintoja uusilla käännöksillä (myönnän kyllä että siellä täällä jäin kaipailemaan myös niitä vanhoja puhekuplia..."Ilma on täynnä savua sankkaa, tuoksua oivaa..."), ja tietysti minä pidän näistä, mainio, tyylikäs ja hyvin toimitettu paketti. Kiinnostuneena jään myös odottamaan mitäköhän sarjoja tuleviin osiin on luvassa, niin ennenjulkaisemattomia klassikoita (Tohtori Faustus? Mikin Inferno?) kuin hyviä uusintoja (Riisilauta? Vapautettu Ankkalinna? Vanha rakkaus ei ruostu? Raivoisa Aku ja Sota ja rauha ovat päätyneet jo vähän aikaa sitten uusintakierrokselle vaikka sopisivat tännekin...)
Mainittakoon muuten että näillä Disney-versioinneilla on ollut oma vaikutuksensa myöhempään viehtymykseeni vanhempaa kirjallisuutta ja mm. ritarirunoutta kohtaan...
2.10.12
Syyskuun luetut ja yksi lukematon
Ensinnäkin mainittakoon että edellisen postauksen kirjaa en ole
lukenut syyskyyssa enkä missään muussakaan kuussa, arvostelu oli
kirjoitettu googlaamalla päähenkilöiden nimet ja alkuasetelmat
paikalleen ja keksimällä loput omasta päästä. Antiplagiaatio-flashmobista kertovia linkkejä lisäsin pari kappaletta postauksen loppuun...
Martha Grimes - The Man With a Load of Mischief
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Natsume Soseki - Botchan
Andre Gide - The Immoralist
Steen Steensen Blicher - Pitäjänlukkarin päiväkirja & Veljbyn pappi
Maarit Verronen - Vanhat kuviot
William Shakespeare - Rikhard II
Evelyn Waugh - Decline and Fall
Luigi Pirandello - Six Characters in Search of an Author
Jyrki Vainonen - Luutarha
Juhani Rekola - Kuitenkin Jumala on
Kati Närhi - Mustasuon mysteeri
Tiitu Takalo - Nurin
Ai Yazawa - Nana 21
Way & Ba - Umbrella Academy
Vera Brosgol - Anya's Ghost
Kate Beaton - Hark! A Vagrant
Pekka Manninen - Kumma historia
Syyskuussa on luettu taas kaikenlaista. Sarjisfestarit olivat alkukuusta ja sen saalista on lueskeltu, samoin kuin muutamia osuvia kirjastopoimintoja. Mustasuon mysteereistä on laajempia kirjoituksia jo Sallalla ja Elma Ilonalla (ja minustakin se on hyvä) ja Takalon ja Mannisen albumit viihdyttivät myös.
Manga-sarja Nana menee joksikin aikaa tauolle, suomennoksissa on saatu Japanin julkaisut kiinni ja vaikka tarina jatkuisi, se on ollut katkolla jo pitempään tekijän sairastumisen vuoksi. Toivottavasti kuitenkin jatkuu, tämä on kiehtovan kimurantti saippuaooppera...
Hark! A Vagrant -albumi löytyi kirjastosta, ja siinä en huomannut mitään sellaista materiaalia jota ei jo Kate Beatonin blogista löytynyt, mutta silti onhan tämä ihan loistava, suositellaan historian, kirjallisuuden ja omalaatuisen huumorin ystäville (mm. kirjan aloitusstrippi kertoo kaiken olennaisen Bronte-sisarusten kirjoista...)
Umbrella Academy oli viihdyttävä meille jotka pidimme Grant Morrisonin Doom Patrolista yms. eli varsin surrealistista supersankarimenoa. Ei kuitenkaan suositella niille joille genre ei ole tuttu. Anya's Ghostia sen sijaan suosittelen kaikille, venäläissyntyinen teinityttö USAssa kohtaa sata vuotta aiemmin kuolleen irlantilaistytön haamun, ja ystävyys alkaa hyvin mutta kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää...jännitystä, huumoria, teiniangsteilua ja siirtolaisangsteilua erinomaisesti toteutettuna.
Vähemmän kuvitetuista kirjoista Rekolan esseillä jatketaan vanhaan malliin ja Kyröstäkään ei tarvinnut mieltä pahoittaa että olisi tehnyt jatko-osassa eri tavalla kuin ensimmäisessä. Verrosen uusi kokoelma tuli luettua vauhdilla ja taattua laatua sekin on vaikken ihan parhaimpiinsa nostakaan.
Luutarha on ensimmäinen Vainosen kirja jonka olen lukenut eikä sen lukeminen pian Verrosen jälkeen oikein toiminut, niin selkeästi näistä tuli Verrosen varhaisempi, enemmän spefiä ja kauhua arkirealismiin sekoittava tuotanto mieleen, ja vertailussa Vainonen jäi tappiolle. Pari ihan sympaattista tarinaa tästä nousi mutta...
Grimesin The Man With a Load of Mischiefiin suhtauduin aluksi hieman varautuneesti, modernin brittiläisen klassisen arvoitusdekkarin kirjoittaja kun on amerikkalainen ja amerikkalaisten brittitulkinnat tapaavat olla vähän turhan "twee" tai uskottavia kuin Dick van Dyken aksentti Maija Poppasessa. Ja niin tässäkin alkupuolella vielä tökki vastaan se jatkuva englantilaisuuden alleviivaus ja ominaispiirteiden viljely ihan koko ajan, mutta niin vain tarina ja henkilöt onnistuivat vetämään mukaansa että kokemus oli positiivinen ja Grimesin seuraaviakin kirjoja pitänee lukea joskus (kuittaan tämän kirjan So American -haasteeseen koska amerikkalaisuus tulee kuitenkin läpi tapahtumapaikasta huolimatta).
Se varsinainen britti, Evelyn Waugh, oli taas omalaatuinen lukukokemus. Olen yhden Waughin, Handful of Dustin aiemmin lukenut ja vaikka sitä merkillisesti nimitettiinkin komediaksi niin minusta se oli lähinnä ahdistava tragedia. Eikä tämäkään näyttänyt olevan aluksi parempi, Waughilla näkyy olevan hyvä kyky päästä ihoni alle. Mutta tällä kertaa sitä huumoriakin löytyi (tosin nettiselailun perusteella jotkut muut hermostuivat kirjan keskivaiheilla löytyvistä lukuisista yltiörasistisista kommenteista joita eri henkilöt laukovat). Loppujen lopuksi hauska ja viihdyttävä katsaus brittiläisen yhteiskunnan eri kerroksiin ja ilmenemismuotoihin, vaikka olisikin myös vahva argumentti olla jäämättä kaipaamaan vaikka Iso-Britannia vajoaisi mereen huomenna.
Eurooppa-haasteessa kummitteli Tanskan mentävä aukko ja kun olen melkein onnistunut säilyttämään skandinaavi-dekkarineitsyyteni (yhden Marklundin olen lukenut vuosia sitten) niin kun vastaan tuli sitten perinteistä proosakirjallisuutta Tanskasta niin pitihän se sitten lukea. Ja eikös vain Veljbyn pappi ollutkin protodekkari 1800-luvulta, ei niiltä kai voi välttyä. Blicher on ilmeisesti tanskalaisen kirjallisuuden klassikkoja ja nuo kaksi pienoisromaaniaan tai laajaa novelliaan olivat ihan mainioita, Pitäjänlukkarin päiväkirja hyppi ajassa ja paikassa vähän turhan laajalti ollakseen hyvä kokonaisuus vaikka tapahtumat ja kerronta olivatkin periaatteessa kiinnostavia, ja Veljbyn pappi siis varsin tehokas rikoskertomus jossa oli tyylillisesti näkyvissä myös goottilaisen kirjallisuuden vaikutus vaikka Blicher realisti onkin.
Giden Immoralist oli minusta aika tylsä, varmasti aikanaan ihan merkittävä jne mutta ei nyt jaksanut kiinnostaa eikä ole Pastoraalisinfonian tai Ahtaan portin tasoinen. Sosekin Botchan taas oli oikein viihdyttävä kuvaus omalaatuisesta ja äkkiväärästä opettajasta, ja vaikka Sosekia pidetäänkin modernin japanilaisen kirjallisuuden isänä ja tässäkin kirjassa otetaan rivien välissä kantaa japanilaisen kulttuurin erinomaisuudesta länsimaiseen verrattuna, niin jotenkin tästä tuli mieleen Mark Twain...
Pari näytelmää myös. Rikhard II ei varmaan kenenkään mielestä ole Shakespearen pääteoksia, historiallisessa kuningasdraamassa on siellä täällä jotain ihan hyviä pätkiä vaikken henkilöistä tai näiden tekemisistä niin kiinnostunutkaan. Six Characters sen sijaan taidetaan lukea Pirandellon pääteoksiin, ja hämmentävä näytelmä se kyllä on: kuuden hahmon joukko jotka ovat menettäneet kirjoittajansa kesken tarinan ilmestyvät keskelle näytelmäharjoituksia pyytämään että teatteriseurue toteuttaisi heidän tarinansa...kimuranttia metafiktiota siis. Olisi kiinnostava kyllä nähdä tämä myös esitettynä...
Martha Grimes - The Man With a Load of Mischief
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Natsume Soseki - Botchan
Andre Gide - The Immoralist
Steen Steensen Blicher - Pitäjänlukkarin päiväkirja & Veljbyn pappi
Maarit Verronen - Vanhat kuviot
William Shakespeare - Rikhard II
Evelyn Waugh - Decline and Fall
Luigi Pirandello - Six Characters in Search of an Author
Jyrki Vainonen - Luutarha
Juhani Rekola - Kuitenkin Jumala on
Kati Närhi - Mustasuon mysteeri
Tiitu Takalo - Nurin
Ai Yazawa - Nana 21
Way & Ba - Umbrella Academy
Vera Brosgol - Anya's Ghost
Kate Beaton - Hark! A Vagrant
Pekka Manninen - Kumma historia
Syyskuussa on luettu taas kaikenlaista. Sarjisfestarit olivat alkukuusta ja sen saalista on lueskeltu, samoin kuin muutamia osuvia kirjastopoimintoja. Mustasuon mysteereistä on laajempia kirjoituksia jo Sallalla ja Elma Ilonalla (ja minustakin se on hyvä) ja Takalon ja Mannisen albumit viihdyttivät myös.
Manga-sarja Nana menee joksikin aikaa tauolle, suomennoksissa on saatu Japanin julkaisut kiinni ja vaikka tarina jatkuisi, se on ollut katkolla jo pitempään tekijän sairastumisen vuoksi. Toivottavasti kuitenkin jatkuu, tämä on kiehtovan kimurantti saippuaooppera...
Hark! A Vagrant -albumi löytyi kirjastosta, ja siinä en huomannut mitään sellaista materiaalia jota ei jo Kate Beatonin blogista löytynyt, mutta silti onhan tämä ihan loistava, suositellaan historian, kirjallisuuden ja omalaatuisen huumorin ystäville (mm. kirjan aloitusstrippi kertoo kaiken olennaisen Bronte-sisarusten kirjoista...)
Umbrella Academy oli viihdyttävä meille jotka pidimme Grant Morrisonin Doom Patrolista yms. eli varsin surrealistista supersankarimenoa. Ei kuitenkaan suositella niille joille genre ei ole tuttu. Anya's Ghostia sen sijaan suosittelen kaikille, venäläissyntyinen teinityttö USAssa kohtaa sata vuotta aiemmin kuolleen irlantilaistytön haamun, ja ystävyys alkaa hyvin mutta kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää...jännitystä, huumoria, teiniangsteilua ja siirtolaisangsteilua erinomaisesti toteutettuna.
Vähemmän kuvitetuista kirjoista Rekolan esseillä jatketaan vanhaan malliin ja Kyröstäkään ei tarvinnut mieltä pahoittaa että olisi tehnyt jatko-osassa eri tavalla kuin ensimmäisessä. Verrosen uusi kokoelma tuli luettua vauhdilla ja taattua laatua sekin on vaikken ihan parhaimpiinsa nostakaan.
Luutarha on ensimmäinen Vainosen kirja jonka olen lukenut eikä sen lukeminen pian Verrosen jälkeen oikein toiminut, niin selkeästi näistä tuli Verrosen varhaisempi, enemmän spefiä ja kauhua arkirealismiin sekoittava tuotanto mieleen, ja vertailussa Vainonen jäi tappiolle. Pari ihan sympaattista tarinaa tästä nousi mutta...
Grimesin The Man With a Load of Mischiefiin suhtauduin aluksi hieman varautuneesti, modernin brittiläisen klassisen arvoitusdekkarin kirjoittaja kun on amerikkalainen ja amerikkalaisten brittitulkinnat tapaavat olla vähän turhan "twee" tai uskottavia kuin Dick van Dyken aksentti Maija Poppasessa. Ja niin tässäkin alkupuolella vielä tökki vastaan se jatkuva englantilaisuuden alleviivaus ja ominaispiirteiden viljely ihan koko ajan, mutta niin vain tarina ja henkilöt onnistuivat vetämään mukaansa että kokemus oli positiivinen ja Grimesin seuraaviakin kirjoja pitänee lukea joskus (kuittaan tämän kirjan So American -haasteeseen koska amerikkalaisuus tulee kuitenkin läpi tapahtumapaikasta huolimatta).
Se varsinainen britti, Evelyn Waugh, oli taas omalaatuinen lukukokemus. Olen yhden Waughin, Handful of Dustin aiemmin lukenut ja vaikka sitä merkillisesti nimitettiinkin komediaksi niin minusta se oli lähinnä ahdistava tragedia. Eikä tämäkään näyttänyt olevan aluksi parempi, Waughilla näkyy olevan hyvä kyky päästä ihoni alle. Mutta tällä kertaa sitä huumoriakin löytyi (tosin nettiselailun perusteella jotkut muut hermostuivat kirjan keskivaiheilla löytyvistä lukuisista yltiörasistisista kommenteista joita eri henkilöt laukovat). Loppujen lopuksi hauska ja viihdyttävä katsaus brittiläisen yhteiskunnan eri kerroksiin ja ilmenemismuotoihin, vaikka olisikin myös vahva argumentti olla jäämättä kaipaamaan vaikka Iso-Britannia vajoaisi mereen huomenna.
Eurooppa-haasteessa kummitteli Tanskan mentävä aukko ja kun olen melkein onnistunut säilyttämään skandinaavi-dekkarineitsyyteni (yhden Marklundin olen lukenut vuosia sitten) niin kun vastaan tuli sitten perinteistä proosakirjallisuutta Tanskasta niin pitihän se sitten lukea. Ja eikös vain Veljbyn pappi ollutkin protodekkari 1800-luvulta, ei niiltä kai voi välttyä. Blicher on ilmeisesti tanskalaisen kirjallisuuden klassikkoja ja nuo kaksi pienoisromaaniaan tai laajaa novelliaan olivat ihan mainioita, Pitäjänlukkarin päiväkirja hyppi ajassa ja paikassa vähän turhan laajalti ollakseen hyvä kokonaisuus vaikka tapahtumat ja kerronta olivatkin periaatteessa kiinnostavia, ja Veljbyn pappi siis varsin tehokas rikoskertomus jossa oli tyylillisesti näkyvissä myös goottilaisen kirjallisuuden vaikutus vaikka Blicher realisti onkin.
Giden Immoralist oli minusta aika tylsä, varmasti aikanaan ihan merkittävä jne mutta ei nyt jaksanut kiinnostaa eikä ole Pastoraalisinfonian tai Ahtaan portin tasoinen. Sosekin Botchan taas oli oikein viihdyttävä kuvaus omalaatuisesta ja äkkiväärästä opettajasta, ja vaikka Sosekia pidetäänkin modernin japanilaisen kirjallisuuden isänä ja tässäkin kirjassa otetaan rivien välissä kantaa japanilaisen kulttuurin erinomaisuudesta länsimaiseen verrattuna, niin jotenkin tästä tuli mieleen Mark Twain...
Pari näytelmää myös. Rikhard II ei varmaan kenenkään mielestä ole Shakespearen pääteoksia, historiallisessa kuningasdraamassa on siellä täällä jotain ihan hyviä pätkiä vaikken henkilöistä tai näiden tekemisistä niin kiinnostunutkaan. Six Characters sen sijaan taidetaan lukea Pirandellon pääteoksiin, ja hämmentävä näytelmä se kyllä on: kuuden hahmon joukko jotka ovat menettäneet kirjoittajansa kesken tarinan ilmestyvät keskelle näytelmäharjoituksia pyytämään että teatteriseurue toteuttaisi heidän tarinansa...kimuranttia metafiktiota siis. Olisi kiinnostava kyllä nähdä tämä myös esitettynä...
1.10.12
Mika Waltari - Tanssi yli hautojen
Aiemmin mainitsin että voisin vaikka kirjoittaa muutaman esseen tai
esittelyn muistakin kuin runokirjoista, joten tässä yksi pitkäaikainen
suosikkini, Mika Waltarin historiallis-romanttinen seikkailujännäri Tanssi yli hautojen.
Waltarin tuotantoon suhtaudun yleensä vähän ristiriitaisesti mutta tässä
ollaan onnistuttu tekemään niin reipashenkinen pulp-seikkailu jossa
äkkiväärästi sekoitetaan historiallisia faktoja todella omalaatuisiin
juonenkäänteisiin että pakkohan tästä on pitää.
Juoniselostus on vähän monimutkainen tiivistää lyhyeksi mutta yritetään, ja häpeämättömästi spoilataan yllätyksiä eli älä lue jos ei kirja ole jo tuttu:
Tapahtumapaikkana on siis Suomi 1800-luvun alkupuolella, historiallisena tapahtumana Porvoon valtiopäivät 1809. Poliittisten muodollisuuksien ohella nuori keisari Aleksanteri I sattuu kohtaamaan viehättävän suomalaisneidon Ulla Möllersvärdin ja ihastuu tähän päätäpahkaa; tunne ei kuitenkaan ole täysin molemminpuolinen, vaikka henkilönä Aleksanterin hyvät puolet paljastuvatkin pikkuhiljaa niin voimakkaan suomalaismielinen Ulla suhtautuu kielteisesti kaikkiin venäläisiin valloittajiin, keisaria myöten. Huomattavasti myötämielisemmin Ulla suhtautuu nuoreen virkamieheen Antti Karppaseen eli Andrei Rasputiniin joka samalla tavalla on myös rakastunut Ullaan.
Ei tämäkään suhde kuitenkaan ongelmitta pääse kehittymään, Antti ja isänsä Grigori Rasputin kun ovat vampyyreja, jotka ovat aktiivisesti kahmimassa vaikutusvaltaa Venäjällä, ja isä vastustaa jyrkästi pojan liittoa kuolevaiseen naiseen, varsinkin kun se johtaisi suoraan konfliktiin keisarin kanssa. Kirjan huipennus on ehdottomasti kirjan nimikohtaus jossa isä-Rasputin on houkutellut Ullan hautausmaalle ja nostattaa sitten loitsulla haudoista zombeja (tai elokalmoiksi ja hautuumaanväeksi Waltari niitä kutsuu) repimään Ullan kappaleiksi. Kohtauksen kuvauksessa ja kielessä Waltari myös panee parastaan, vaikka joku voisikin sitä kutsua aika ilmeiseksi Edgar Allan Poe -pastissiksi. Aleksanteri, joka on saanut vihjeen Rasputinin kavalasta juonesta unessa, saa kuitenkin Ullan pelastettua viime hetkellä, ja ihaillessaan keisarin rohkeaa taistelua käveleviä ruumiita vastaan neidon sydän hylkää aiemman ylpeyden ja ennakkoluulot ja Ulla suhtautuukin positiivisemmin keisarilliseen kosiskeluun.
Tämän kohtauksen jälkeen sinänsä ihan ansiokas Aleksanterin ja Antin kaksintaistelu, jonka lopuksi Antti putoaa Imatran koskeen, jää vähän varjoon. Antin näennäinen "kuolema" (ruumista ei tietenkään löydy) ja isä-Rasputinin katoaminen petaa kyllä jatko-osan mahdollisuutta, sellaista ei Waltari tainnut kuitenkaan ikinä kirjoittaa tai ainakaan julkaista, ja niinpä myös viittaukset Napoleonin sotiin jäivät lähinnä kummittelemaan taustalle, näistä oli varmaankin tarkoitus tehdä enemmänkin, ja toki myös Grigori Rasputinin nimi yhdistetään yleensä Venäjän myöhempiin keisareihin...
Ja kuten oikeastaan olikin odotettavissa koko kirjan ajan, lopussa vietetään keisarillisia häitä kun Ulla ja Aleksanteri saavat toisensa.
Waltari sai tästä kirjasta aikanaan hyvinkin runsaasti kritiikkiä, kirja julkaistiin 1944 ja tuohon aikaan moinen ajatus hyvinkin reippaasta historiallisten faktojen ja fantastisten elementtien sekoittamisesta oli täysin vieras, ja moni ei myöskään tajunnut kirjassa vilisevien anakronismien tarkoituksellisuutta. Nykyaikana kirja näyttäytyy kuitenkin kiitettävän modernina juuri noiden ominaisuuksien vuoksi. Niin moderni Waltari ei kuitenkaan ollut että olisi antanut "pahoiksi" katsomansa vampyyrien selvitä voittajiksi lopussa, vaikka ilmiselvästi tuntee näitä kohtaan sympatiaa, tarina päättyy konventionaalisen onnellisesti.
Kirjan huumorista on myös runsaasti keskusteltu, onko kyseessä ironia pönöttäviä historiallisia romaaneja kohtaan vai onko tapahtuman kimurantit seikkailujuonet ja romanssit tarkoitus hyväksyä sellaisenaan. Waltari on kuitenkin aiemminkin kirjoittanut pulp fictioniksi luokiteltavaa materiaalia ja vampyyrejakin on varhaisemmissa tarinoissaan esiintynyt. Ilmeistä on kuitenkin että Waltarilla on ollut hauskaa tätä kirjoittaessa, niin myös minulla lukiessa (luin tämän ensimmäisen kerran kirjaesitelmää varten koulussa ja sen jälkeen vuosien varrella kolme neljä kertaa).
Tästä ovat kirjoittaneet myös mm. Morre ja Suketus.
Juoniselostus on vähän monimutkainen tiivistää lyhyeksi mutta yritetään, ja häpeämättömästi spoilataan yllätyksiä eli älä lue jos ei kirja ole jo tuttu:
Tapahtumapaikkana on siis Suomi 1800-luvun alkupuolella, historiallisena tapahtumana Porvoon valtiopäivät 1809. Poliittisten muodollisuuksien ohella nuori keisari Aleksanteri I sattuu kohtaamaan viehättävän suomalaisneidon Ulla Möllersvärdin ja ihastuu tähän päätäpahkaa; tunne ei kuitenkaan ole täysin molemminpuolinen, vaikka henkilönä Aleksanterin hyvät puolet paljastuvatkin pikkuhiljaa niin voimakkaan suomalaismielinen Ulla suhtautuu kielteisesti kaikkiin venäläisiin valloittajiin, keisaria myöten. Huomattavasti myötämielisemmin Ulla suhtautuu nuoreen virkamieheen Antti Karppaseen eli Andrei Rasputiniin joka samalla tavalla on myös rakastunut Ullaan.
Ei tämäkään suhde kuitenkaan ongelmitta pääse kehittymään, Antti ja isänsä Grigori Rasputin kun ovat vampyyreja, jotka ovat aktiivisesti kahmimassa vaikutusvaltaa Venäjällä, ja isä vastustaa jyrkästi pojan liittoa kuolevaiseen naiseen, varsinkin kun se johtaisi suoraan konfliktiin keisarin kanssa. Kirjan huipennus on ehdottomasti kirjan nimikohtaus jossa isä-Rasputin on houkutellut Ullan hautausmaalle ja nostattaa sitten loitsulla haudoista zombeja (tai elokalmoiksi ja hautuumaanväeksi Waltari niitä kutsuu) repimään Ullan kappaleiksi. Kohtauksen kuvauksessa ja kielessä Waltari myös panee parastaan, vaikka joku voisikin sitä kutsua aika ilmeiseksi Edgar Allan Poe -pastissiksi. Aleksanteri, joka on saanut vihjeen Rasputinin kavalasta juonesta unessa, saa kuitenkin Ullan pelastettua viime hetkellä, ja ihaillessaan keisarin rohkeaa taistelua käveleviä ruumiita vastaan neidon sydän hylkää aiemman ylpeyden ja ennakkoluulot ja Ulla suhtautuukin positiivisemmin keisarilliseen kosiskeluun.
Tämän kohtauksen jälkeen sinänsä ihan ansiokas Aleksanterin ja Antin kaksintaistelu, jonka lopuksi Antti putoaa Imatran koskeen, jää vähän varjoon. Antin näennäinen "kuolema" (ruumista ei tietenkään löydy) ja isä-Rasputinin katoaminen petaa kyllä jatko-osan mahdollisuutta, sellaista ei Waltari tainnut kuitenkaan ikinä kirjoittaa tai ainakaan julkaista, ja niinpä myös viittaukset Napoleonin sotiin jäivät lähinnä kummittelemaan taustalle, näistä oli varmaankin tarkoitus tehdä enemmänkin, ja toki myös Grigori Rasputinin nimi yhdistetään yleensä Venäjän myöhempiin keisareihin...
Ja kuten oikeastaan olikin odotettavissa koko kirjan ajan, lopussa vietetään keisarillisia häitä kun Ulla ja Aleksanteri saavat toisensa.
Waltari sai tästä kirjasta aikanaan hyvinkin runsaasti kritiikkiä, kirja julkaistiin 1944 ja tuohon aikaan moinen ajatus hyvinkin reippaasta historiallisten faktojen ja fantastisten elementtien sekoittamisesta oli täysin vieras, ja moni ei myöskään tajunnut kirjassa vilisevien anakronismien tarkoituksellisuutta. Nykyaikana kirja näyttäytyy kuitenkin kiitettävän modernina juuri noiden ominaisuuksien vuoksi. Niin moderni Waltari ei kuitenkaan ollut että olisi antanut "pahoiksi" katsomansa vampyyrien selvitä voittajiksi lopussa, vaikka ilmiselvästi tuntee näitä kohtaan sympatiaa, tarina päättyy konventionaalisen onnellisesti.
Kirjan huumorista on myös runsaasti keskusteltu, onko kyseessä ironia pönöttäviä historiallisia romaaneja kohtaan vai onko tapahtuman kimurantit seikkailujuonet ja romanssit tarkoitus hyväksyä sellaisenaan. Waltari on kuitenkin aiemminkin kirjoittanut pulp fictioniksi luokiteltavaa materiaalia ja vampyyrejakin on varhaisemmissa tarinoissaan esiintynyt. Ilmeistä on kuitenkin että Waltarilla on ollut hauskaa tätä kirjoittaessa, niin myös minulla lukiessa (luin tämän ensimmäisen kerran kirjaesitelmää varten koulussa ja sen jälkeen vuosien varrella kolme neljä kertaa).
Tästä ovat kirjoittaneet myös mm. Morre ja Suketus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)