Kirjojen kääntäminen elokuviksi on perinteisesti ollut hankalaa.
Elokuvat ovat visuaalinen media jossa on siis mahdollista antaa hyvinkin
paljon informaatiota lyhyessä ajassa, mutta jossa toimiva viipyilevä ja
pohdiskeleva kerronta taas on hyvin hankalaa. Hankala on myös tarinan
sisäistämiskokemuksen erilaisuus, alkaen siitä että lyhyemmänkin kirjan
lukemiseen menee helposti enemmän aikaa kuin pitkään elokuvaan. Hyvästä
kirjasta on kuitenkin mahdollisuus saada hyvä elokuva, se yleensä vain
vaatii aikamoista rusikointia kerronnassa.
Yksi huomattava
visuaalinen kikka saavutti varmaankin huippunsa kultakauden
Hollywoodissa, nimittäin elokuvatähdet. Tähdille oli näyttelijän
luonnollisista taipumuksista rakennettu identiteetti, monet näistä
suosivat tietyntyyppisiä rooleja ja näitä tyypityksiä voitiin sitten
käyttää elokuvakerronnan apuvälineenä. Tuulen viemää -elokuvassa Clark
Gable esittää Rhett Butleria, niinpä yleisölle ei tarvitse paljoa
esitellä millainen hahmo Butler on: Gable-hahmo. Tai jos tarina on tuttu
niin samalla tavalla katsoja huomaa miten tekijät ovat kirjaa
tulkinneet: tehneet Butlerista Gable-hahmon. Näyttelijällä oli
varsinaisesti vain yksi rooli joka saattoi kehittyä vuosien varrella,
mutta näyttelijän tuli keskittyä esittämään tähteä, ja studion tehtävä
oli sijoittaa tähti oikeaan rooliin.
Studiosysteemin hajoamisen
jälkeen sekalaisia asioita elokuvanteossa on varmastikin parantunut
mutta tähtien himmettyä yksi huomattava elokuvakerronnan muoto on
samalla heikentynyt.
Onneksi meillä on Aku Ankka ja
kumppanit, tähtijärjestelmä joka on riippumaton yksittäisistä lihaa ja
verta olevista näyttelijöistä. Erityisesti italialaiset sarjakuvatekijät
ovat ymmärtäneet hahmojen tähtiluonteen ja päätyneet kertomaan
tarinoita jotka sijoittuvat mihin tahansa aikaan tai paikkaan. Hahmojen
perusluonteet säilyvät samanlaisina, samoin näiden väliset suhteet,
niinpä tarinassa saadaan heti oikaistuksi iso kasa selityksiä
määrittämällä että tuossa on Aku ja tuossa on Roope ja tuossa on Iines.
Tällä tavalla on myös päädytty versioimaan iso kasa
maailmankirjallisuuden klassikoita Ankkalinna-versioina, osa suunnilleen
sisällyttäen alkuperäisen tarinan ja osa karaten alkukuvion jälkeen
ihan omille teilleen (eli pienten koululaisten ei kannata näidenkään
perusteella kirjaesitelmiä tehdä).
Aikaisemmin
julkaistiin jo kuusiosainen Ankkojen maailmanhistoria -sarja, joka
sisälsi eri aikakausiin sijoittuvia historiallisia tarinoita, useimmat
mainioita, ja nyt sitten ensimmäinen osa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Mukana on seitsemän tarinaa, joista kaikista on
esitelty myös ne alkuperäiset teokset: Tuulen viemää, Kuinka äkäpussi
kesytetään, Erämaan kutsu, Carmen, Ali Baba, Nuoren Wertherin
kärsimykset ja Foucaultin heiluri. Kaksi tarinoista on suomeksi
ennennäkemättömiä, muut hyviä uusintoja uusilla käännöksillä (myönnän
kyllä että siellä täällä jäin kaipailemaan myös niitä vanhoja
puhekuplia..."Ilma on täynnä savua sankkaa, tuoksua oivaa..."), ja
tietysti minä pidän näistä, mainio, tyylikäs ja hyvin toimitettu
paketti. Kiinnostuneena jään myös odottamaan mitäköhän sarjoja tuleviin
osiin on luvassa, niin ennenjulkaisemattomia klassikoita (Tohtori
Faustus? Mikin Inferno?) kuin hyviä uusintoja (Riisilauta? Vapautettu
Ankkalinna? Vanha rakkaus ei ruostu? Raivoisa Aku ja Sota ja rauha ovat
päätyneet jo vähän aikaa sitten uusintakierrokselle vaikka sopisivat
tännekin...)
Mainittakoon muuten että näillä
Disney-versioinneilla on ollut oma vaikutuksensa myöhempään
viehtymykseeni vanhempaa kirjallisuutta ja mm. ritarirunoutta kohtaan...
6 kommenttia:
Taisit joskus mainitakin lukeneesi Rolandin laulun.
On minusta nykyäänkin tähtinäyttelijöitä, joitten osaksi lankeaa näytellä samantyyppisiä rooleja. Tosin elokuvien tekijät nykyisin tajuavat, ettei tätä saa toistaa aina täysin samankaltaisena. Ehkä tähtinäyttelijätkin osaavat pitää oman rooliminänsä elävänä ja muuntautumiskykyisenä? Mutta periaatteessa asia lienee juuri kuten kirjoitat Gablesta (samaa voitaisiin sanoa yhtä hyvin vaikkapa James Stewartista tai Jack Nicholsonista tai Nicholas Cagesta).
Aku Ankka taitaa italiaksi olla nimeltään Paperino. Ellei herraa tuntisi lähemmin, kuulostaisi nimi hieman paperiselta. Aku Ankka oli minulle vuosikausia tai -kymmeniä lukuelämysten kohde, josta sittemmin Asterix ja Tintti omalla karismallaan ja kiehtovalla monimutkaisuudellaan vähitellen vieroittivat. Korkeajännitys ja Siivet -lehdistä puhumattakaan. Minulle nämä Ankalliskirjallisuuden klassikot ovat pysyneet tuiki tuntemattomina. Ehkäpä olisi syytä perehtyä niihin, kun niissä noita tunnettuja teoksia käsitellään. Joskus muistan lukeneeni mukaelman Kolmesta muskettisoturista.
Joo, Rolandin laulu on luettu, ja muutakin samasta aihepiiristä...
Jonkin verran tähtiä löytyy mutta hivenen erilaisia, sitä tähtiroolia rakenneta samalla tavalla ja sitä että näyttelee yksipuolisia rooleja pidetään nykyisin huonona. Ja nykyvinkkelistä onkin joskus aika vaikea sanoa ketkä vanhemmassa Hollywoodissa olivat hyviä näyttelijöitä ja ketkä eivät, koska mitään metodinäyttelemistä ei harrastettu. Mm. Gablesta on sanottu ettei tämä mitään näytellyt, hän esitti joka elokuvassa itseään, mikä ei ihan tarkasti pidä paikkansa, Clark Gable (näyttelijä) esitti aina Clark Gable (tähteä).
Eksploitatiivistahan se toki oli, studiot saivat käyttövoimansa tähdistä ja lypsivät ne sitten hyvin tehokkaasti. Toisaalta jotkut ovat huomauttaneet että nykysysteemi on myös aika raaka kun elokuvateon tahti on hidastunut merkittävästi ja siinä missä ennen kuka tahansa saattoi tehdä kolme tai neljä elokuvaa vuodessa, nykyään yksi elokuva vuodessa tai kahdessa...jolloin yksi floppi saattaa tappaa uran, siinä missä aiemmin yksi satunnainen heikommin menestynyt elokuva ei paljoa merkinnyt.
Minulle Aku Ankka on pysynyt tasaisesti mukana koko ajan, muitakin luetaan toki paljon ja saattaa tulla aikoja jolloin en juurikaan Ankkaa lue (en esimerkiksi tilaa lehteä kotiini) mutta ei siitä täysin erossa voi olla. Ja painotus on siirtynyt yhä enemmän näihin italialaisiin joissa on jo perinteisesti otettu paljon enemmän vapauksia siinä mitä tarinassa voi tapahtua tai mihin ne sijoittuvat...
Kolmesta muskettisoturista on varmaan muutamakin versio, ja huomasin myös että sarjan seuraavan osan alaotsikko on jo julkistettu, Neljä muskettisoturia ja muita tarinoita.
Osuva postaus.
Staattisissa hahmoissa on etunsa :)
Joo, tarinahan kuitenkin tapahtuu lukijan/katsojan päässä joten ennakko-oletuksia ja metakerrontaa pystyy myös käyttämään hyväksi :)
Ja toisaalta hahmot eivät ole ihan täysin staattisia, Disney-hahmoissa on tapahtunut kehitystä vuosien varrella ja eri tekijöillä tai mailla on kaikenlaisia nyanssieroja...samoin niitä elokuvatähtiäkin kehitettiin, vähän suuremalla nopeudella tietysti, että niille saatiin myös elinkaarta.
Noista ennakko-oletuksista tuli mieleen myös kirja joka luen parastaikaa, Agatha Christien Ikiyö (yksi niistä Christieistä joita en ole aiemmin lukenut) ja tässä tuntuu olevan samanlaista ennakko-oletusten manipulointia...ensimmäisellä 50 sivulla ei ole vielä tapahtunut mitään sellaista mitä Christien kirjoissa kuuluisi tapahtua, mutta tieto tekijästä kyllä kasvattaa jännitettä.
Monesti olen yllättynyt miten vaisusti elokuva vastaa kirjaa, mutta toisaalta elokuva voi tuntua oikeammalta kuin kirja, jos tutustumisjärjestys onkin ollut päinvastainen ja on tykännyt elokuvasta. Tämän Mitchellin Tuulenviemän Rhett oli ehkä vähän"pahempi" kuin tuo Gable, joka tuntui minusta turhankin pliisulta, vaikka ei niin huono valinta ollutkaan ja sanottakoon että näissä hurmuri- ja sankarirooleissahan hän näytteli ansiokkaasti vaikutelmaa paljon pidemmästä, siis fyysisesti, kuin olekaan:) Eikö sekin ole aika hieno suoritus?
Ankkafanina olen ollut aika pitkään, nyt on ollut 10 vuoden tauko, joten tiettyihin tarinoihin on tullut törmäiltyä sielläkin ja jäin miettimään että milloin nämä puhekuplat muuten loppuivat, vuoden 1968 Aku osui käsiini ullakolla ja siinä ainakin olivat vielä kuplat tallella?
Elokuvasankaruus kääntyi usein kirjallisia esikuviaan miedommiksi, toisaalta oli sensuuria ja toisaalta amerikkalaisella filmiyleisöllä tuntuu myös olevan tiukemmat vaatimukset sankarin moraalisesta ylemmyydestä kuin kirjayleisöllä...mutta kyllähän Gable tosiaan tuollaiset vähän renttumaiset toiminnan mies -roolit veti hyvin, ja studio rakensi sitä roolia myös.
Pituudesta tuli mieleen maininta että Veronica Laken ura valkokankaan taskukokoisena hunajapupuna alkoi siitä, että eräälle lyhyehkölle miesnäyttelijälle piti löytää vielä lyhyempi vastanäyttelijä...
Ankoissa on toki puhekulpia yhä, totesin vain että tässä kirjassa on aiemmin julkaistut tarinat käännetty uudestaan, joissain kohdissa varmaankin alkuperäiselle uskollisemmin mutta ehkä vähän tylsemmin kuin aikoinaan...
Lähetä kommentti