5.10.12

Ankalliskirjallisuuden klassikot 1: Tuulen tuomaa ja muita tarinoita

Kirjojen kääntäminen elokuviksi on perinteisesti ollut hankalaa. Elokuvat ovat visuaalinen media jossa on siis mahdollista antaa hyvinkin paljon informaatiota lyhyessä ajassa, mutta jossa toimiva viipyilevä ja pohdiskeleva kerronta taas on hyvin hankalaa. Hankala on myös tarinan sisäistämiskokemuksen erilaisuus, alkaen siitä että lyhyemmänkin kirjan lukemiseen menee helposti enemmän aikaa kuin pitkään elokuvaan. Hyvästä kirjasta on kuitenkin mahdollisuus saada hyvä elokuva, se yleensä vain vaatii aikamoista rusikointia kerronnassa.
Yksi huomattava visuaalinen kikka saavutti varmaankin huippunsa kultakauden Hollywoodissa, nimittäin elokuvatähdet. Tähdille oli näyttelijän luonnollisista taipumuksista rakennettu identiteetti, monet näistä suosivat tietyntyyppisiä rooleja ja näitä tyypityksiä voitiin sitten käyttää elokuvakerronnan apuvälineenä. Tuulen viemää -elokuvassa Clark Gable esittää Rhett Butleria, niinpä yleisölle ei tarvitse paljoa esitellä millainen hahmo Butler on: Gable-hahmo. Tai jos tarina on tuttu niin samalla tavalla katsoja huomaa miten tekijät ovat kirjaa tulkinneet: tehneet Butlerista Gable-hahmon. Näyttelijällä oli varsinaisesti vain yksi rooli joka saattoi kehittyä vuosien varrella, mutta näyttelijän tuli keskittyä esittämään tähteä, ja studion tehtävä oli sijoittaa tähti oikeaan rooliin.
Studiosysteemin hajoamisen jälkeen sekalaisia asioita elokuvanteossa on varmastikin parantunut mutta tähtien himmettyä yksi huomattava elokuvakerronnan muoto on samalla heikentynyt.

Onneksi meillä on Aku Ankka ja kumppanit, tähtijärjestelmä joka on riippumaton yksittäisistä lihaa ja verta olevista näyttelijöistä. Erityisesti italialaiset sarjakuvatekijät ovat ymmärtäneet hahmojen tähtiluonteen ja päätyneet kertomaan tarinoita jotka sijoittuvat mihin tahansa aikaan tai paikkaan. Hahmojen perusluonteet säilyvät samanlaisina, samoin näiden väliset suhteet, niinpä tarinassa saadaan heti oikaistuksi iso kasa selityksiä määrittämällä että tuossa on Aku ja tuossa on Roope ja tuossa on Iines. Tällä tavalla on myös päädytty versioimaan iso kasa maailmankirjallisuuden klassikoita Ankkalinna-versioina, osa suunnilleen sisällyttäen alkuperäisen tarinan ja osa karaten alkukuvion jälkeen ihan omille teilleen (eli pienten koululaisten ei kannata näidenkään perusteella kirjaesitelmiä tehdä).

Aikaisemmin julkaistiin jo kuusiosainen Ankkojen maailmanhistoria -sarja, joka sisälsi eri aikakausiin sijoittuvia historiallisia tarinoita, useimmat mainioita, ja nyt sitten ensimmäinen osa Ankalliskirjallisuuden klassikot -sarjaa. Mukana on seitsemän tarinaa, joista kaikista on esitelty myös ne alkuperäiset teokset: Tuulen viemää, Kuinka äkäpussi kesytetään, Erämaan kutsu, Carmen, Ali Baba, Nuoren Wertherin kärsimykset ja Foucaultin heiluri. Kaksi tarinoista on suomeksi ennennäkemättömiä, muut hyviä uusintoja uusilla käännöksillä (myönnän kyllä että siellä täällä jäin kaipailemaan myös niitä vanhoja puhekuplia..."Ilma on täynnä savua sankkaa, tuoksua oivaa..."), ja tietysti minä pidän näistä, mainio, tyylikäs ja hyvin toimitettu paketti. Kiinnostuneena jään myös odottamaan mitäköhän sarjoja tuleviin osiin on luvassa, niin ennenjulkaisemattomia klassikoita (Tohtori Faustus? Mikin Inferno?) kuin hyviä uusintoja (Riisilauta? Vapautettu Ankkalinna? Vanha rakkaus ei ruostu? Raivoisa Aku ja Sota ja rauha ovat päätyneet jo vähän aikaa sitten uusintakierrokselle vaikka sopisivat tännekin...)

Mainittakoon muuten että näillä Disney-versioinneilla on ollut oma vaikutuksensa myöhempään viehtymykseeni vanhempaa kirjallisuutta ja mm. ritarirunoutta kohtaan...

6 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Taisit joskus mainitakin lukeneesi Rolandin laulun.

On minusta nykyäänkin tähtinäyttelijöitä, joitten osaksi lankeaa näytellä samantyyppisiä rooleja. Tosin elokuvien tekijät nykyisin tajuavat, ettei tätä saa toistaa aina täysin samankaltaisena. Ehkä tähtinäyttelijätkin osaavat pitää oman rooliminänsä elävänä ja muuntautumiskykyisenä? Mutta periaatteessa asia lienee juuri kuten kirjoitat Gablesta (samaa voitaisiin sanoa yhtä hyvin vaikkapa James Stewartista tai Jack Nicholsonista tai Nicholas Cagesta).

Aku Ankka taitaa italiaksi olla nimeltään Paperino. Ellei herraa tuntisi lähemmin, kuulostaisi nimi hieman paperiselta. Aku Ankka oli minulle vuosikausia tai -kymmeniä lukuelämysten kohde, josta sittemmin Asterix ja Tintti omalla karismallaan ja kiehtovalla monimutkaisuudellaan vähitellen vieroittivat. Korkeajännitys ja Siivet -lehdistä puhumattakaan. Minulle nämä Ankalliskirjallisuuden klassikot ovat pysyneet tuiki tuntemattomina. Ehkäpä olisi syytä perehtyä niihin, kun niissä noita tunnettuja teoksia käsitellään. Joskus muistan lukeneeni mukaelman Kolmesta muskettisoturista.

hdcanis kirjoitti...

Joo, Rolandin laulu on luettu, ja muutakin samasta aihepiiristä...

Jonkin verran tähtiä löytyy mutta hivenen erilaisia, sitä tähtiroolia rakenneta samalla tavalla ja sitä että näyttelee yksipuolisia rooleja pidetään nykyisin huonona. Ja nykyvinkkelistä onkin joskus aika vaikea sanoa ketkä vanhemmassa Hollywoodissa olivat hyviä näyttelijöitä ja ketkä eivät, koska mitään metodinäyttelemistä ei harrastettu. Mm. Gablesta on sanottu ettei tämä mitään näytellyt, hän esitti joka elokuvassa itseään, mikä ei ihan tarkasti pidä paikkansa, Clark Gable (näyttelijä) esitti aina Clark Gable (tähteä).

Eksploitatiivistahan se toki oli, studiot saivat käyttövoimansa tähdistä ja lypsivät ne sitten hyvin tehokkaasti. Toisaalta jotkut ovat huomauttaneet että nykysysteemi on myös aika raaka kun elokuvateon tahti on hidastunut merkittävästi ja siinä missä ennen kuka tahansa saattoi tehdä kolme tai neljä elokuvaa vuodessa, nykyään yksi elokuva vuodessa tai kahdessa...jolloin yksi floppi saattaa tappaa uran, siinä missä aiemmin yksi satunnainen heikommin menestynyt elokuva ei paljoa merkinnyt.

Minulle Aku Ankka on pysynyt tasaisesti mukana koko ajan, muitakin luetaan toki paljon ja saattaa tulla aikoja jolloin en juurikaan Ankkaa lue (en esimerkiksi tilaa lehteä kotiini) mutta ei siitä täysin erossa voi olla. Ja painotus on siirtynyt yhä enemmän näihin italialaisiin joissa on jo perinteisesti otettu paljon enemmän vapauksia siinä mitä tarinassa voi tapahtua tai mihin ne sijoittuvat...

Kolmesta muskettisoturista on varmaan muutamakin versio, ja huomasin myös että sarjan seuraavan osan alaotsikko on jo julkistettu, Neljä muskettisoturia ja muita tarinoita.

Jokke kirjoitti...

Osuva postaus.
Staattisissa hahmoissa on etunsa :)

hdcanis kirjoitti...

Joo, tarinahan kuitenkin tapahtuu lukijan/katsojan päässä joten ennakko-oletuksia ja metakerrontaa pystyy myös käyttämään hyväksi :)

Ja toisaalta hahmot eivät ole ihan täysin staattisia, Disney-hahmoissa on tapahtunut kehitystä vuosien varrella ja eri tekijöillä tai mailla on kaikenlaisia nyanssieroja...samoin niitä elokuvatähtiäkin kehitettiin, vähän suuremalla nopeudella tietysti, että niille saatiin myös elinkaarta.

Noista ennakko-oletuksista tuli mieleen myös kirja joka luen parastaikaa, Agatha Christien Ikiyö (yksi niistä Christieistä joita en ole aiemmin lukenut) ja tässä tuntuu olevan samanlaista ennakko-oletusten manipulointia...ensimmäisellä 50 sivulla ei ole vielä tapahtunut mitään sellaista mitä Christien kirjoissa kuuluisi tapahtua, mutta tieto tekijästä kyllä kasvattaa jännitettä.

Irja Viirret kirjoitti...

Monesti olen yllättynyt miten vaisusti elokuva vastaa kirjaa, mutta toisaalta elokuva voi tuntua oikeammalta kuin kirja, jos tutustumisjärjestys onkin ollut päinvastainen ja on tykännyt elokuvasta. Tämän Mitchellin Tuulenviemän Rhett oli ehkä vähän"pahempi" kuin tuo Gable, joka tuntui minusta turhankin pliisulta, vaikka ei niin huono valinta ollutkaan ja sanottakoon että näissä hurmuri- ja sankarirooleissahan hän näytteli ansiokkaasti vaikutelmaa paljon pidemmästä, siis fyysisesti, kuin olekaan:) Eikö sekin ole aika hieno suoritus?

Ankkafanina olen ollut aika pitkään, nyt on ollut 10 vuoden tauko, joten tiettyihin tarinoihin on tullut törmäiltyä sielläkin ja jäin miettimään että milloin nämä puhekuplat muuten loppuivat, vuoden 1968 Aku osui käsiini ullakolla ja siinä ainakin olivat vielä kuplat tallella?

hdcanis kirjoitti...

Elokuvasankaruus kääntyi usein kirjallisia esikuviaan miedommiksi, toisaalta oli sensuuria ja toisaalta amerikkalaisella filmiyleisöllä tuntuu myös olevan tiukemmat vaatimukset sankarin moraalisesta ylemmyydestä kuin kirjayleisöllä...mutta kyllähän Gable tosiaan tuollaiset vähän renttumaiset toiminnan mies -roolit veti hyvin, ja studio rakensi sitä roolia myös.
Pituudesta tuli mieleen maininta että Veronica Laken ura valkokankaan taskukokoisena hunajapupuna alkoi siitä, että eräälle lyhyehkölle miesnäyttelijälle piti löytää vielä lyhyempi vastanäyttelijä...

Ankoissa on toki puhekulpia yhä, totesin vain että tässä kirjassa on aiemmin julkaistut tarinat käännetty uudestaan, joissain kohdissa varmaankin alkuperäiselle uskollisemmin mutta ehkä vähän tylsemmin kuin aikoinaan...