Mika Waltari - Tanssi yli hautojen

Aiemmin mainitsin että voisin vaikka kirjoittaa muutaman esseen tai esittelyn muistakin kuin runokirjoista, joten tässä yksi pitkäaikainen suosikkini, Mika Waltarin historiallis-romanttinen seikkailujännäri Tanssi yli hautojen. Waltarin tuotantoon suhtaudun yleensä vähän ristiriitaisesti mutta tässä ollaan onnistuttu tekemään niin reipashenkinen pulp-seikkailu jossa äkkiväärästi sekoitetaan historiallisia faktoja todella omalaatuisiin juonenkäänteisiin että pakkohan tästä on pitää.

Juoniselostus on vähän monimutkainen tiivistää lyhyeksi mutta yritetään, ja häpeämättömästi spoilataan yllätyksiä eli älä lue jos ei kirja ole jo tuttu:
Tapahtumapaikkana on siis Suomi 1800-luvun alkupuolella, historiallisena tapahtumana Porvoon valtiopäivät 1809. Poliittisten muodollisuuksien ohella nuori keisari Aleksanteri I sattuu kohtaamaan viehättävän suomalaisneidon Ulla Möllersvärdin ja ihastuu tähän päätäpahkaa; tunne ei kuitenkaan ole täysin molemminpuolinen, vaikka henkilönä Aleksanterin hyvät puolet paljastuvatkin pikkuhiljaa niin voimakkaan suomalaismielinen Ulla suhtautuu kielteisesti kaikkiin venäläisiin valloittajiin, keisaria myöten. Huomattavasti myötämielisemmin Ulla suhtautuu nuoreen virkamieheen Antti Karppaseen eli Andrei Rasputiniin joka samalla tavalla on myös rakastunut Ullaan.

Ei tämäkään suhde kuitenkaan ongelmitta pääse kehittymään, Antti ja isänsä Grigori Rasputin kun ovat vampyyreja, jotka ovat aktiivisesti kahmimassa vaikutusvaltaa Venäjällä, ja isä vastustaa jyrkästi pojan liittoa kuolevaiseen naiseen, varsinkin kun se johtaisi suoraan konfliktiin keisarin kanssa. Kirjan huipennus on ehdottomasti kirjan nimikohtaus jossa isä-Rasputin on houkutellut Ullan hautausmaalle ja nostattaa sitten loitsulla haudoista zombeja (tai elokalmoiksi ja hautuumaanväeksi Waltari niitä kutsuu) repimään Ullan kappaleiksi. Kohtauksen kuvauksessa ja kielessä Waltari myös panee parastaan, vaikka joku voisikin sitä kutsua aika ilmeiseksi Edgar Allan Poe -pastissiksi. Aleksanteri, joka on saanut vihjeen Rasputinin kavalasta juonesta unessa, saa kuitenkin Ullan pelastettua viime hetkellä, ja ihaillessaan keisarin rohkeaa taistelua käveleviä ruumiita vastaan neidon sydän hylkää aiemman ylpeyden ja ennakkoluulot ja Ulla suhtautuukin positiivisemmin keisarilliseen kosiskeluun.

Tämän kohtauksen jälkeen sinänsä ihan ansiokas Aleksanterin ja Antin kaksintaistelu, jonka lopuksi Antti putoaa Imatran koskeen, jää vähän varjoon. Antin näennäinen "kuolema" (ruumista ei tietenkään löydy) ja isä-Rasputinin katoaminen petaa kyllä jatko-osan mahdollisuutta, sellaista ei Waltari tainnut kuitenkaan ikinä kirjoittaa tai ainakaan julkaista, ja niinpä myös viittaukset Napoleonin sotiin jäivät lähinnä kummittelemaan taustalle, näistä oli varmaankin tarkoitus tehdä enemmänkin, ja toki myös Grigori Rasputinin nimi yhdistetään yleensä Venäjän myöhempiin keisareihin...
Ja kuten oikeastaan olikin odotettavissa koko kirjan ajan, lopussa vietetään keisarillisia häitä kun Ulla ja Aleksanteri saavat toisensa.

Waltari sai tästä kirjasta aikanaan hyvinkin runsaasti kritiikkiä, kirja julkaistiin 1944 ja tuohon aikaan moinen ajatus hyvinkin reippaasta historiallisten faktojen ja fantastisten elementtien sekoittamisesta oli täysin vieras, ja moni ei myöskään tajunnut kirjassa vilisevien anakronismien tarkoituksellisuutta. Nykyaikana kirja näyttäytyy kuitenkin kiitettävän modernina juuri noiden ominaisuuksien vuoksi. Niin moderni Waltari ei kuitenkaan ollut että olisi antanut "pahoiksi" katsomansa vampyyrien selvitä voittajiksi lopussa, vaikka ilmiselvästi tuntee näitä kohtaan sympatiaa, tarina päättyy konventionaalisen onnellisesti.

Kirjan huumorista on myös runsaasti keskusteltu, onko kyseessä ironia pönöttäviä historiallisia romaaneja kohtaan vai onko tapahtuman kimurantit seikkailujuonet ja romanssit tarkoitus hyväksyä sellaisenaan. Waltari on kuitenkin aiemminkin kirjoittanut pulp fictioniksi luokiteltavaa materiaalia ja vampyyrejakin on varhaisemmissa tarinoissaan esiintynyt. Ilmeistä on kuitenkin että Waltarilla on ollut hauskaa tätä kirjoittaessa, niin myös minulla lukiessa (luin tämän ensimmäisen kerran kirjaesitelmää varten koulussa ja sen jälkeen vuosien varrella kolme neljä kertaa).

Tästä ovat kirjoittaneet myös mm. Morre ja Suketus.