Kysymys kritiikin luonteesta ja oikeutuksesta alkoi kummitella mielessä viikko sitten Kirsin bloggauksessa Reijo Mäen vastineesta saamaansa kritiikkiin, ja laajemmasta kysymyksestä kuka saa kirjoittaa kritiikkiä. Lisää vettä myllyyn tuli sitten Helsingin kirjamessuista, ja erityisesti Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jakamisesta viidelle kirjabloggaajalle. Tästä tietysti lähti myös runsas kirjoittelu niissä blogeissa liikkeelle, mm. Opuscolossa ja Jäljen äänessä asiasta keskusteltiin runsaasti.
Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.
Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.
Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).
Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.
Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...
8 kommenttia:
Nyt tuli niin monia ajatuksia mieleeni, etten oikein yritäkään kaikkea tähän kirjoittaa.
Kun etsin t i e t o a kirjasta netin kautta, haluaisin saada kai tietää, mitä joku kanssani jotenkin samantapaisesti ajatteleva on ollut mieltä kirjasta. Lukiessani blogiasi minulle on usein tullut sellainen tunne, että ymmärrän aika vähillä sanoilla mitä tarkoitat.
Kirjablogi voi toki sisältää kuvauksia kirjoista jokseenkin samaan tapaan kuin wikipedia. Mutta silloin kun blogiteksti sisältää lukijan henkilökohtaisen näkemyksen luetusta, löytää blogin lukija postauksesta jotain sellaista uutta, jota ei wikipedia objektiivisuudessaan pysty tarjoamaan (eikä aina myöskään sanottavaansa ammatillisen tarkasti jäsentelevä kriitikko). Tämä on mielestäni se kirjablogien tuoma merkittävä lisä siihen t i e t o o n, jota netissä on kirjoista löydettävissä.
Juu, ja tuo onkin se merkittävä ero jossa tyypillinen kirjablogi eroaa esim. lehtikritiikistä, mutta samalla se vaatii että niitä lukee eri tavalla.
Joku jossain mainitsi, että blogi on portfolio, ja tutustumalla blogiin laajemmin saa kuvan siitä millainen kirjoittaja on, ja silloin parhaimmillaan pääsee tilanteeseen jossa hyvinkin nopeista heitoista saa kuvan että oliko tämä kirja nyt sitten oikeasti hyvä vai ei, mutta usein jos esim. googlaamalla päätyy lukemaan tuntemattoman blogin yksittäistä kommenttia niin se informaatioarvo voi olla ihan mitä sattuu.
Lehtiin kirjoittavilla kriitikoilla on harvemmin tätä etua käytössä, että saman tien voi lukea saman kriitikon mielipiteitä muista kirjoista. Toki jos vaikkapa seuraa samaa julkaisua pitkään niin voi alkaa tunnistaa kriitikoita ja osaa suhtautua näiden kommentteihin samalla tavalla sopivien filtterien kautta. Hyvä esimerkki on viime vuonna Rakkaudesta kirjaan -palkinnon saanut Toni Jerrman, joka on kriitikkona hyvinkin persoonallinen, näkemyksensä ovat ehdottomasti huomion arvoisia mutta on hyvä olla lukenut niitä kritiikkejään jonkin verran että saa rakennettua sopivat Jerrman-filtterit...
Hyvä postaus. Näitä asioita olen miettinyt omalla kohdallanikin, mutta hieman eri näkökulmasta. Kun tuot blogissasi esille oman suhteesi runouteen, se tavallaan antaa sinulle vapaat kädet, sillä lukija tietää, missä mennään.
Omalla kohdallani olen miettinyt asiaa hieman käänteisesti: koska olen lukenut pääaineenani yleistä kirjallisuutta yliopistossa ja olen äidinkielenopettaja, niin ehkä minun täytyy pitää se mielessäni, kun kirjoitan juttuja. Tavallaan olen koulutukseni puolesta kirjallisuuden asiantuntija (en puhu nyt luettujen kirjojen määrästä - äitini on lukenut monin verroin enemmän, kansakoulupohjalta - vaan tradition ja teorioiden, kritiikinkin tuntemuksesta.
Voin tuoda omia fiiliksiäni esille, mutta mielestäni minulla on tietynlainen vastuu sen jälkeen, kun olen tuonut esille taustani. Vertaus on ei ole aivan yksi yhteen, mutta jos miettii vaikka blogia pitävää lääkäriä, puuseppää, lakimiestä, kokkia jne., niin kyllä heidänkin täytyy muistaa tietty asiantuntijaroolinsa. Eivät he voi aivan lonkalta heitellä pelkkiä henkilökohtaisia mielipiteitä: jos he eivät jotain asiaa oikein tunne, niin silloin täytyy olla hiljaa tai sitten ottaa selvää.
Kirjallisuuden, taiteen, elokuvan jne. suhteen tietysti pätee tietyt yleisen estetiikan periaatteet. Jos tuntee jonkun alan, osaa ainakin jonkin verran lähestyä toistakin. Arvostelmien tekemisen periaatteet ovat samat. Mutta silloin täytyy huomioida, ettei tunne traditiota: on arvosteltava teos sellaisenaan. Ja kyllä sekin on mielestäni perusteltua. Kunhan sen perustelee.
Ei tarvitse lukea Reijo Mäen aiempia, jos tekee kritiikin hänen uusimmastaan. Mutta jos ei tunne yhtään dekkarin perinnettä, voi kyllä mennä mönkään ja pahasti.
... Äh, en enää oikein muista, mikä oli pointtini ...
Niin, amatöörinä on tosiaan vapaampaa. Jotenkin vaikea uskoa että yksikään ammattikirjailija pitäisi samantyylistä lukupäiväkirjaa kuin mitä näitä on, vaikka saattavat joitain yksittäisiä kiinnostavia kirjoja nostaakin esille...ja muillakin kirjallisuuden ammattilaisilla voi sitä kynnystä tulla. Saako kirjastovinkkaaja sanoa että "tämä on muuten tosi huono" tai kirjallisuuden tutkija "en tajunnut"?
Samaan tapaan omalla nimelläni oman alani asioita kommentoidessa voisi tulla aika varovaisia lausuntoja, vaikka totuusarvo olisi huipussaan, koska siinä tosiaan lukija saattaa lähteä lukemaan kirjoittajaa koko ammattikuntansa (tai yrityksen tai yhteisön) edustajana...
Mukava kuitenkin nähdä että monia kirjallisuusblogeja pitävät äidinkielen opettajat, kirjastonhoitajat, kirjallisuudenopiskelijat, kustannustoimittajat yms. Ja myös me amatöörit :)
Amatööriksi haluan laskea itsenikin. Saa irrotella. Ei ole paineita. Kunhan muistan sen hienoisen vastuun, josta edellä mainitsin (blogiani lukevat silloin tällöin mm. monet entiset oppilaani).
Vaan todellakin, onneksi blogeja pitävät muutkin kuin joskus kirjallisuutta opiskelleet.
Luojan kiitos esimerkiksi siltoja ei kuitenkaan suunnittele muut kuin siltainsinöörit ...
Siltavertaus kantaa kuin keväinen jääkansi lahden yli oikaisijaa. Uveavantojen uhka on suuri.
Rakentavatko kirjailijat siltoja? Jos kaunokirjallisen teoksen ei ole tarkoituskaan olla suunnattu kaikille lukijoille vaan ainoastaan alan perinnettä tunteville, miten sen teoksen arviointi voisi olla sen yleisemmin allekirjoitettavissa? Miksi kaunokirjallisen teoksen arvioijan pitäisikään silloittaa teosta, jota kirjoittaja ei ole suunnannutkaan kaikkia lukijoita kannattelemaan? Eivät sen enempää kaunokirjojat kuin heidän lukijansakaan ole mitään sillanrakentajia. He rakentavat väliaikaisia majoja järvien ja jokien rantaan vanhoista venheistä. Majat eivät ole täydellisen vedenpitäviä, sillä niistä on lähtökohtaisesti poistettu tappi ilmanvaihdon varmistamiseksi.
Ketjukolaajan siltapohdinta on kiinnostava, samoin kuin Hdcanisin postaus ja koko tämä keskustelu!
Olen viime aikoina pohtinut runoja lukiessani, pitääkö hienon runon olla niin hieno, ettei tavallinen lukija tajua siitä mitään. ;) Minä olen laiska tavallinen lukija ja yleensä kavahdan sellaista tekstiä, vaikka toisaalta haluaisinkin olla penjamimaisen paneutuva lukija. Olen nauttinut viime aikoina todella simppeleistä ja osin jopa ihan "kotikutoisilta" tuntuvista runoista, jotka eivät todellakaan rakenna siltoja minnekään runoperinteessä tai kirjallisuudessa muutenkaan, ainakaan minun nähdäkseni. Mutta ehkä sellaisiakin runoja tarvitaan?
Uskon, että "tavisten lukupäiväkirjojen", joiksi suurinta osaa kirjablogeista kai voisi luonnehtia, suosion salaisuus on juuri se, että arvioita/esittelyjä ei kirjoita ammattilainen. Tällöin teksteistä tulee helpommin lähestyttäviä, kun suuri osa lukijoistakin on jotain muuta kuin kirja-alan ammattilaisia (vaikka minustakin myös ammattilaisen blogit ovat erittäin tervetullut lisä kirjablogeihin). Tavallisuus ruokkii myös keskustelua. Harva uskaltaa kysyä HS:n kriitikolta, että oikeastiko olit tuota mieltä, mutta tavalliselle lukijalle on rennompaa kommentoida.
Niin, silta-analogiassa on pohdittavaa, ehkä on runoilijoita jotka tekevät sellaisia tukevia ja leveitä siltoja joita pitkin pääsee mukavan leppoisasti joen toiselle puolelle ja voi samalla nauttia maisemista, ja niitä jotka virittävät epämääräisiä köysivirityksiä vuoristorotkojen yli ja ylittäminen vaatii hyvää tasapainoa, vakaata jalkaa ja tukevaa otetta...
Ja kolmas joka tekee kommervenkkilaitteita huvipuistoihin :)
Olen tässä lueskelemassa yhtä esseekokoelmaa jossa tätäkin asiaa pohditaan mutta koska taidan kirjoittaa kirjasta oman merkinnän sitten kun saan luettua loppuun niin palaan asiaan sitten.
Minä en ole aina kauhean varma olenko minä tavallinen lukija (ja voisi kysyä että onko sellaisia tavallisia lukijoita edes olemassa) mutta juu, sellaista sopivan yksinkertaista tyyliä minäkin arvostan ja jutusteleva sävy sopii minulle hyvin. Joskin noissa taas tulee helposti mieleen että eikö se voisi sitten olla vaikka pieni novelli tai aforismi tai jokin muu...
Lähetä kommentti