Toukokuun luetut

Krisztina Tóth - Viivakoodi
Monika Peetz - Tiistaisiskot
Juan Rulfo - Pedro Páramo
Euripides - Electra and other plays
Christopher Fry - Venus näköpiirissä
Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
Leonid Andrejev - Punainen nauru
Ernesto Sábato - Tunneli
Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia

Silvia Ferrari - 1900-luvun taide

Tuntui että toukokuussa tuli tehtyä kaikenlaista muuta kuin luettua, mutta kyllähän noita kirjoja kuitenkin tuli...kun tarpeeksi lyhyttä lukee niin nimikkeitä kertyy :)
Novellihaaste paketoitiin, runohaaste taas ei ole edistynyt vaikka olenkin selaillut antologioita...pitää skarpata ensi kuulle.
Frau, Signora & Bibi -haastekin eteni parilla kirjalla (ja lisää on yhä tulossa, ja ilahduttavasti on näkynyt myös muissa blogeissa siihen liittyviä nostoja) ja Helmet-haasteessa on alle kymmenen kohtaa vapaana, joskin mukana on kyllä jotain varsin haastavia kohtia joihin ei ole vielä oikein mitään aavistusta mitä aion niihin lukea. Tuskaillaan sitten joskus niitä Intiaa ja yhdenpäivänromaania.

	mies	nainen	muu
englanti	88	92	2	182
suomi	48	38		86
saksa	38	9		47
ranska	33	11	2	46
japani	34	9		43
italia	35	1		36
ruotsi	21	10		31
venäjä	25	5	1	31
norja	12	3		15
tsekki	12	1		13
espanja	10	2	1	13
tanska	7	2		9
arabia	6	1	1	8
puola	4	3		7
unkari	5	1	1	7
viro	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
turkki	1			1
latina		1		1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
katalaani		1		1
	404	198	16	618

-------------------------
FB-sivulta:
"Kun asiasta oli viime isänpäivän yhteydessä puhetta, kävin kuvaamassa miten sukupuolittunutta äitienpäivän lahjakirjaesittely on. Kolme ensimmäistä kuvaa Helsingin keskustan Akateemisesta, viisi seuraavaa keskustan Suomalaisesta.
Akateemisen kuvatut pöydät eivät tosin mainostaneet olevansa lahjoja nimenomaan äidille, mahdollisesti jo pohjustettiin varhaisia shoppaajia yo-juhliin. Ja aika naisvoittoista näkyy olevan, on siellä seassa Panu Rajala ja Miki Liukkonen ja ruotsinkielisten joukossa Kepler, Pamuk ja McEwan (ja toisen suomenkielisen pöydän reunalla joka ei näy oli kanssa Tommy Tabermannia ja toista kirjailijaa jota en muista), eli ei ole tarjonta ihan täysin naiskirjailijoiden heiniä.

Suomalaisen sisäänkäynnin ensimmäinen tyrkkypöytä oli naisten reviiriä (ja paljon muuta tilpehööriä kirjojen lisäksi), taemmissa pöydissä meni jo hyvin monipuoliseksi, arvostan esim. stereotyyppejä koettelevaa ehdotusta tarjota äidille lahjakirjaksi P.E.Svinhufvud -elämäkertaa..."
(kuvat täällä)

Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia

Kun kyselin pari kuukautta sitten kirjaston lukuvinkkejä Helsinki-aiheisesta kirjallisuudesta, niin tämä Marja-Liisa Vartion romaani niihin kuului.

Kirja on henkilökuva rouva Pyystä, helsinkiläisrouvasta jonka elämää kuvataan episodimaisena sarjana, episodien välit täyttyvät sitten viittauksilla. Ensimmäisissä luvuissa rouva Pyystä tulee aika epämiellyttävä vaikutelma, keskiluokka-ahdistuksen ruumiillistuma joka väsyttävässä määrin on tyytymätön kaikkeen, puhuu pahaa selän takana, on itsekeskeinen naapuruston pikkusieluinen silmänpalvojasnobi, mutta henkilöön tulee kyllä muitakin ulottuvuuksia jatkoluvuissa: ei hän varsinaisesti mukavaksi käänny mutta...(sellaiset pikkuseikat kuin ikä tai ulkonäkö, taideteokseen viittaamalla, käyvät ilmi viimeisessä luvussa, etunimi ei silloinkaan)
Kysymys on tyhjyydestä, halusta Johonkin Muuhun, vaikka ei ihan tarkkaan tiedäkään mihin, ja sitä hakiessa sitten aiheutetaan vahinkoa niin itselle kuin muillekin. Tavara, parempi asunto, taide ja kulttuuri, ihmisten arvostus, uskonto, seksi, vähän kaikkea hamuillaan ja kaikki karkaa. Ja toisaalta tullaan siksi mitä halutaan välttää, rouva Pyy kritisoi anoppiaan jonka ajatukset ja puheet pyörivät menneessä Karjalassa ja joitain lukuja myöhemmin hän itse jauhaa nostalgisesti lapsuudenkodistaan...
Lopulta en lukenut tätä edes mitenkään erityisen sukupuolittuneena kirjana, että rouva Pyyn hamuileva tyhjyydenpako liittyisi jotenkin erityisesti siihen että on nainen (sen ilmenemismuodot ehkä) ja että tässä olisi jotenkin spesifisesti kyse naisen roolista yhteiskunnassa, kovin yleiseltä tuo minusta kuulostaa. Teosta verrataan Rouva Bovaryyn, ja kun minusta rouva Bovary taas oli Don Quijote -hahmo...

Lukukokemus oli vähän ristiriitainen, teos on eittämättä laadukas mutta aiheena keskiluokkainen elämäntyhjyys tuntuu jo nähdyltä, ja se että Vartio aikoinaan uudisti suomalaista romaanikerrontaa ei välttämättä ole relevanttia nykylukijalle. Samoin tuli mieleen että enemmän kuin tällaiset yksittäisen hahmon henkilökuvat minua kiinnostavat kirjat joissa on enemmän esillä useamman henkilön keskinäiset suhteet, liiallinen napaantuijottelu on vähän tylsää silloinkin kun se on (näin) hyvin tehtyä...jos tämänsuuntainen kerronta kuitenkin kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan.

- Kuulehan eteenpäin, rouva Pyy toisti. - Muistatko sinä kun minä sanoin että kyllä saan vielä niistä kupeista kuulla. Hän vaikeni siksi aikaa minkä kesti ottaa savuke laatikosta, sytyttää ja vetää siitä pari kertaa. Tupakan savun alettua vaikuttaa hän tunsi pientä huimausta, tuntui kuin olisi humaltunut hetkeksi.
- Airi Viita on nyt sitten ostanut kupinostoaan, hän jatkoi.
- Vaikka minä sanoin etten ota niistä maksua. Minä tiesin tämän kaiken etukäteen. Hänen silmänsä kapenivat kuin hän olisi edessään nähnyt jokaisen niistä naisista erikseen, noista, joista hän nyt puhuisi suunsa puhtaaksi. Hän ei kutsunut heistä enää yhtäkään pelkällä etunimellä, ei sanonut "Airi" eikä "Kirsti", ei "rouva Viita" eikä "rouva Högström", vaan sanoi huolellisesti ääntäen sekä etunimen että sukunimen kuin olisi sillä tavalla manannut nuo naiset silmiensä eteen.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Se on myös osa Ylen 101 kirjaa -sarjaa vuoden 1960 edustajana. Kirjaa ovat lukeneet myös Katja, Anita, Arja, Ina, Iines...

Ernesto Sábato - Tunneli

Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).

Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.

Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...

Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.

Leonid Andrejev - Punainen nauru

Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.

Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.

Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.

Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.

Amanda Cross - 3213 heinäpaalia

 

Tällaisen bongasin luettavaksi, Amanda Crossin dekkari vaikutti takakannen perusteella potentiaalisesti kiinnostavalta ja kirjan nimi on tietysti mielikuvitusta kutkuttava (ja sen avulla napattiinkin vastikään voitto novellihaasteveikkauksessa). Tietysti se vähän spoilaa kiinnittäen huomiota asiaan jolla on oma merkityksensä tapahtumissa, ja toisaalta alkuteoksen nimi taas spoilaa toisia merkitykselllisiä elementtejä (suom. Juhani Jaskari).

Dekkariosuudelta tämä on aika kepeä cozy-mysteeri: kirjallisuusprofessori Kate Fansler päätyy selvittelemään vastikään kuolleen kustantajan arkistoa Massachusettsin maaseudulle, laajan arkiston sisältäessä mm. runsaasti kirjeenvaihtoa vuosisadan alkupuolen merkittävien kirjailijoiden kanssa, James Joycen, DH Lawrencen jne. Mukana sälyttyy sekalainen seurue muita henkilöitä, ja paikallisissa on omat erikoisuutensa, ja sitten naapurin rouva kuolee varsin merkillisesti...tämä ei ole varsinaisesti tragedia, koska kukaan ei kuolleesta pitänyt, mutta silti asiaa on syytä selvittää.

Aika paljon tästä tulee mieleen brittiläinen klassinen dekkari, esim. viime vuonna lukemani Kuolleet kirjatoukat (josta pidin kyllä enemmän). Huomionarvoista on kuitenkin runsas metataso, suuri osa henkilöistä on kirjallisuuden kanssa tekemisissä joten tapahtumia myös kommentoidaan suhteessa dekkarikirjallisuuteen (ja mukaan on päätynyt myös ironinen kuvaus akateemikosta joka salanimellä kirjoittaa pulp-jännäreitä: Amanda Cross on salanimi, varsinaisella nimellään Carolyn Gold Heilbrun toimi Columbia Universityssa kirjallisuuden professorina...).
Myös julkaisuajankohta 1967 on hyvin esillä teemoilla, kirjassa puhutaan paljon (enemmän kuin suunnilleen missään muussa lukemassani dekkarissa) seksistä, mutta tavalla joka lienee mahdollista lähinnä 1960-luvun lopulla...

Päädyn nyt pitämään tätä enemmän kiinnostavana kuriositeettina kuin oikeasti hyvänä dekkarina (tapahtumien uskottavuudesta en nyt myöskään sano mitään) mutta tuossa metatasossa ja ajankuvassa on ansionsa ja muuten tämä menee leppoisana hupidekkarina.
Ja ajattelin ottaa vihdoin Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa selvitetään rikos", mutta itse asiassa tämä sopiikin hyvin toiseen vielä avoimeen kohtaan, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja (okei, kirjallisuuden professoritkin tietysti kirjoittavat kirjoja, muttei välttämättä fiktiota tai varsinkaan dekkareita).

"[...] Ihminen joko on sitä lajia, että joutuu seikkailuihin, tai ei ole. Ja jos ihminen on sitä lajia, minusta tuntuu ettei hän ajattele tai lue kovinkaan paljon, hän vain seikkailee."
"Ei ainakaan ole todennäköistä että joku meistä lukittaisiin kellariin ihanan ranskalaisen kanssa", Lina sanoi.
"Ja jos niin kävisikin me olisimme niin hädissämme ajatellessamme niitä ruumiita, joita sillä välin heitetään mereen, ettemme me pystyisi ajattelemaankaan kokemuksien hankkimista."
"Minä pystyisin", Lina sanoi.
"Jännitysromaanien koko idea on siinä", Grace sanoi, "että on niin mukava lukea toisten ihmisten puuhista, kun ei itsellä ole pakkoa tehdä samaa."
"Me olemme niitä jotka lukevat jännitysjuttuja ja tekevät muistiinpanoja", Kate sanoi hymyillen.

Christopher Fry - Venus näköpiirissä

 

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, en ollut tekijästä tai teoksesta kuullut mutta sehän nyt ei tarkoita etteikö voisi lukea...

Fryn kirja on komedianäytelmä 50-luvulta (suom. Eino S Repo ja Ville Repo), jossa Altairin herttua kutsuu luokseen joukon vieraita katsomaan auringonpimennystä: joukkoon kuuluu kolme naista joita herttua, nuorekkaaksi itsensä tunteva vaikkei enää nuori leskimies, harkitsee uudeksi puolisokseen, mutta herttua päättää jättää valinnan pojalleen Edgarille hieman Troijan Parisin tapaan: tämän on tarkoitus ojentaa omena naiselle jonka ottaisi äitipuolekseen.

EDGAR: Sitä juuri aioin kysyä. En tahdo
näytellä vaikeaa lasta, mutta et kai väitä
että rakastat noita naisia tasavertaisesti.
HERTTUA: Tasavertaisuus on hautausmaan sanoja.
Valitse vain
olenko onnellinen tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin
vai maanantaisin, perjantaisin ja keskiviikkoisin.
Vain sentapaisia eroja valintasi koskee.

Joukkoon liittyvä tilanhoitajan tytär Perpetua sitten mutkistaa kuvioita...

Oli tämä aika erikoinen teos, ja ilmeisesti ainoa Fry-suomennos, vaikka huomasin että tämän pitäisi olla yksi osa neljän näytelmän sarjaa, joista jokainen liittyy yhteen vuodenaikaan (ilmeisesti kuitenkin varsin itsenäisiä teoksia, ei yhteisiä henkilöitä tms); muut osat olisivat näköjään englanniksi tarjolla Helmetin kirjavarastossa, pitääpi harkita...
Tämä on syysnäytelmä, tapahtuma-aikana on lokakuu ja mukana on muitakin viittauksia syksyyn (mm. herttuan elämän syksyyn, ja tarkoittaako tämä rikasta kypsyyttä ja sadonkorjuuta vai alkavaa rappiota, siinäpä kysymys), ja symboleina vilisevät myös omenat ja astronomiset viittaukset.
Huvittavia kohtia riitti kyllä, vaikka miltään farssilta jonka tarkoitus on repiä huumoria joka rivillä tämä ei vaikuttanutkaan, ja osin jäin myös ihmettelemään että mitä tässä oikein tapahtuu: asiaan vaikutti myös nuo runsaat symbolit joiden viittauksista punotaan aikamoista verkostoa, sellaista joka jätti olon että nyt on mennyt joitain asioita ohi (sillai miellyttävällä tavalla, että tämä pitäisi ehkä lukea toiseenkin kertaan).
Kirjoitustyylin runollisuudella on ehkä myös osuutta asiaan, aika pian tämän jälkeen ei kai edes Englannissa kirjoitettu näin lyyristä näytelmätekstiä...

Lopulliseksi mielipiteeksi jäi enemmän kummastusta kuin ihastusta, mutta kiinnostus heräsi josko vaikka se The Lady's not for Burning pitäisi kanssa lukea joskus tulevaisuudessa.

Euripides - Electra and other plays

"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)

Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.

Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.

Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...

Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.

Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...

Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.

Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.