Elokuun luetut

Matteo Collura - Kuka murhasi kenraalin
Stefan Andres - Vieraita paratiisissa
Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta
Claudio Magris - Ymmärrättehän
Stefano Benni - Baol
Gianni Celati - Neljä novellia näennäisyyksistä

Leena Sharma - Ne: Kohtaamisia perus-Suomessa

Se on elokuu taas paketissa. Alkukuusta luettiin paljon erityisesti italialaista kaunokirjallisuutta ja Pasto italiano -haaste laitettiin pakettiin, mutta jälkipuoliskolla on sitten ollut kaikenlaista muuta. Mm. sarjakuvia, elokuvia, vähän pelailua, vähän hajanaista tietokirjallisuutta...innostuin nyt myös vähän enemmän oopperasta, olen lainaillut joitain DVD:tä kirjastosta ja katsonut niitä (ja niissäkin toki italia on keskeinen kieli).

On tuossa nyt taas kirja tai pari kesken, eli ehkä niistä taas kohtapuoleen.

	mies	nainen	muu
englanti	51	45	1	97
suomi	36	27		63
japani	18	3		21
italia	20			20
ranska	13	2	1	16
saksa	11	1		12
ruotsi	6	5		11
espanja	5		1	6
venäjä	5			5
tsekki	4			4
viro	2			2
norja	2			2
islanti	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
unkari	1			1
	183	87	8	278

Sarjakuvia kielipuolena

On tullut lueskeltua kaunokirjallisuutta vähän laiskanlaisesti, nyt ovat vieneet enemmän muut taidelajit. Mutta päätinpä sitten laittaa kokoon hieman mietteitä joita olen kirjoitellut hieman jo parissa muussakin paikassa...

Olin aiemmin maininnut ryhtyneeni treenaamaan vanhaa kouluranskaa käytettävälle tasolle ja lukeneeni sen johdosta nipun lasten kuvakirjoja. Kun oppi menee perille niin nuo ovat jääneet ja olen sittemmin alkanut lukea ranskaksi sarjakuvia.

Sarjakuvaharrastajalle tämä on toki olennainen kieli, onhan Ranska-Belgia-pari yksi kolmesta suuresta sarjakuvakulttuurista (englantia olenkin lukenut pitempään joten Yhdysvallat on hallussa, japanilaisten kanssa mennään yhä täysin käännöksillä). Ja toisaalta, motivaatio lukea ranskaksi löytyy, ja olenkin keskittynyt enemmän sellaisiin sarjiksiin joita en ole aiemmin lukenut ja joita ei välttämättä ole edes käännetty. Kokeeksi on yksi Asterix ja vähän Tinttiä luettu mutta en minä vielä niin hyvin kieltä osaa että alkukielisyydessä olisi mitään erityistä lisäarvoa. Mutta onneksi kirjastoista on löytynyt ihan hyvin muutakin...
Ja kuvat ja kohtuullinen tekstimäärä pitävät huolen että kyseessä on nimenomaan lukeminen, pystyn myös nauttimaan lukemastani, eli kyseessä ei ole vain "läksy".

Sarjakuvien hyvä puoli on myös niiden keskittyminen dialogiin, puheeseen, eli juuri siihen osaan kieltä mihin kielikurssit yleensä muutenkin keskittyvät. Koristeelliset kuvaukset on muutettu näppärästi kuviksi, niihin ei tarvitse niin paljoa keskittyä.
Ja kun tekstin määrä pysyy kohtuullisena ja konteksti auttaa niin nämä ovat myös hyvä tapa altistua hyvin vaihteleville tekstityyleille, myös sellaisille joiden lukeminen romaanimittaisesti olisi lähinnä turhauttavaa. Ylä- ja alatyylit, murteet, puhekielisyys jne.

Toki hankaluuksiakin löytyy, mainitsen tässä muutamia havaittuja. Esimerkit ovat ranskasta mutta arvelen että samat piirteet kyllä pätevät mihin tahansa kieleen...
- Sanaleikit. Kyllä, ranskalaiset rakastavat näitä, ja ne ovat puolikielisille usein hankalia tai mahdottomia ymmärtää. Siihen saa varautua että jotkut sarjakuvat repivät suuren osan sisällöstään täysin käsittämättömistä suunnista. Mathieun Alkuperä, Goscinny & Tabaryn Ahmed Ahne jne.

- Puhekielisyys ja murteet. Ei, eivät ne kaikki puhu ja kirjoita niin kuin Académie française tahtoisi, pieninä määrinä näihin on hyvä totutella ja saman sarjan sisällä eri henkilöillä voi olla hyvin erilaiset puhetavat. Tämä kuitenkin aiheuttaa huvittavasti että jotkut lastensarjat voivat olla ylitsepääsemättömän vaikeita, kun lapset puhuvat hyvin vahvasti murrettua ranskaa ja aikuiset sitten ehkä vähän selkeämpää...Zepin Titeuf on hyvä esimerkki, kuvista saa yleensä käsityksen mitä tapahtuu mutta teksti voi olla täysin käsittämätöntä.
Varokaa myös teinejä ja maalaisia. Urbaanit aikuisetkin kyllä harrastavat ajoittaista äänteiden venyttelyä ja slangi- ja kirosanoja jotka on ehkä ihan hyväkin oppia.
Nämä ovat yleisempiä uusissa sarjakuvissa, vanhemmat klassikot ovat usein siistimpää kieltä.

- Puheviat. R-vikainen hahmo on kohdattu ja puheestaan saatu tolkku mutta onhan se yksi annos kryptisyyttä lisää.

- Epäselvät fontit. Tai erityisesti käsintekstaus. En muutenkaan erityisemmin rakasta esim. kaunokirjoitusta sarjakuvissa mutta kun kielitaito on vähän huojuvampi niin tilannetta pahentaa entisestään että pitää arvailla onko tuo nyt D vai P.

- Erikoissanasto. Riippuu vahvasti lajityypistä kuinka paljon tätä kohtaa, mm. scifi ja historiallinen seikkailu sisältävät usein paljon outoa terminologiaa siinä missä moderni urbaani ihmissuhdedraama voi selvitä hyvin perussanavarastolla. Hyvä sanakirja on ystävä eikä sekään aina riitä, ja joka tapauksessa voi olla turhauttavaa joutua koko ajan hakemaan sanoja...Leloupin Yoko Tsuno on rakenteeltaan aika selkeää kieltä, mutta sanastossa puhutaan paljon niistä teknisistä vimpaimista joista sarja on tunnettu...

- Ylätyyli. Toinen historiallisten seikkailujen yleinen ongelma, henkilöt jotka puhuvat hyvin koristeellista ja harkitun vanhanaikaista kieltä. Tuo ylhäällä olevan kuvan sarja, Ayrolesin ja Masboun De Cape et de Crocs on tällainen, yhdistää ylätyyliä ja erikoissanastoa sen verran että sanakirjanikaan ei pysy aina perässä (mutta erinomaisen viihdyttävä sarja se on vaikkei joka puhekuplaa ymmärrä).

- Liika visuaalisuus. Ei haittaa sinänsä lukemista mutta jos haluaa siinä sivussa treenata myös kieltä niin sarjakuvat jotka liian helposti kertovat kaiken kuvilla houkuttavat laiskuuteen ja skippaamaan tekstit kun ei niissä kuitenkaan mitään olennaista ole. Ihan mykkien sarjakuvien lisäksi esim. jotkut Franquinin sarjat ovat joskus tällaisia, Niilo Pielisiä ja Marsupilameja voisi lukea pitkät pätkät vaikka kiinaksi.

Kohtuullisina annoksina nuo ovat kuitenkin selätettävissä ja suureen osaan on epäilemättä hyvä tutustuakin kielenoppimisen kannalta (paitsi ehkä epäselvään fonttiin). Ja toki on paljon sarjoja joissa teksti painottuu selkeään yleiskieleen mahdollisella pienellä määrällä erikoissanastoa. Piko & Fantasio, Yakari, Filemon jne.

Lukurytmin kannalta kokonaisen albumin vetäminen kertaistumalta on vielä vähän raskasta. Sen suhteen ranskankielisen bulkkisarjakuvan ilmeinen suosikkimuoto, yhden sivun gagit, ovat hyviä: näitä voi lukea pari tai useita, eikä niin haittaa vaikkei jotain ymmärräkään kun voi siirtyä seuraavalle sivulle seuraavaan juttuun.
Yläämainitut Niilo Pielinen ja Titeuf ja mainitsemattomista vaikka Vili ja Bill ovat tällaisia, mutta kun olen valikoimia katsellut niin näitä on ilmeisesti julkaistu noin miljoona erilaista (ja laatu lienee suuressa osassa tosiaan bulkkia, ei mitenkään ikimuistoista mutta ehkä ihan viihdyttävää).

Ja toki tässä tulee löydettyä myös erinomaisia teoksia joita ei ole suomennettu tai joita on muuten vaikea löytää. De Cape et de Crocsia olen lukenut jo neljä osaa, Frankin ja Bomin Broussaille oli erinomainen ja Fredin Filemon tietysti hieno (sen sijaan ne lukemani suomentamattomat Pikot ja Fantasiot ovat ihan ymmärrettäviä skippauksia). Ja vielä vain epämääräisesti niminä tuttuja sarjakuvia riittää...

Kai tässä seuraavaksi pitää kokeilla jotain tavallistakin kaunokirjallisuutta...

Pasto italiano -haasteen koonti

(kuva Mario Bavan taide-elokuvasta Lisa e il diavolo)

Vaikka Pasto italiano -haasteessa onkin aikaa vielä reilusti jäljellä, minusta kaksi lasia viiniä aterialla on ihan hyvä määrä nautittavaksi, eli laitetaan haaste pakettiin jo nyt ja otetaan tavoitteeksi ettei enempää italialaisia syksyllä (tai ainakaan ei sellaisia haasteeseen sopivia joista bloggaan, eiköhän mm. jokunen sarjakuva tule luettua...)

Eli haasteeseen luettuja kirjoja on 12, ja jännittävästi jokainen kirja eri kirjoittajalta, ja vaikka kohtalaisesti italialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut, ainoastaan kaksi kirjoittajaa olivat ennestään tuttuja (Tabucchi ja Pirandello).

Aperitivo: Alberto Moravia - Keskipäivän aave
Antipasto: Gianrico Carofiglio - Todennäköinen syyllinen
Primo piatto: Leonardo Sciascia - Huuhkalinnut
Secondo piatto: Carlo Cassola - Buben tyttö
Contorno: Goffredo Parise - Kaunis pappi
Insalata: Antonio Tabucchi - Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä
Formaggi: Italo Svevo - As a Man Grows Older
Frutti: Matteo Collura - Kuka murhasi kenraalin
Caffé: Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta
Digestivo: Claudio Magris - Ymmärrättehän
Vino: Stefano Benni - Baol
Vino: Gianni Celati - Neljä novellia näennäisyyksistä

Kirja-annos-vertailu ei mennyt ihan kohdalleen, Pirandello ja Collura voisivat vaihtaa paikkoja...kolme kirjoista oli novellikokoelmia, muut romaaneja tai pitkiä novelleja, ei noista oikein mikään ollut pituudella pilattu. Mukana on niin jännäriä, scifiä, fantasiaa ja historiaa kuin arkidraamaakin, ja tasokin vaihteli, muutama erinomainen tuttavuus ja pari mitäänsanomattomampaa kirjaa.

Yhden kirjan aloitin mutta jätin kesken, Giovanni Vergan verismi-klassikko Malavoglian suku jäi kesken: ehkä verismi ei ole minun juttuni, yhtä hyvin voisi lukea vaikka suomalaista maalaisrealismia...

Italia on kirjallisuudessa suosikkimaitani (Iso-Britannian ja Japanin ohella), ennen tätä haastetta bloggauksia löytyy ainakin Vittorinista, Martina&Biolettosta, Tomasi di Lampedusasta, de Lucasta, Levistä ja Quasimodosta, ja blogissa on siis kokonaan käsittelemättä Calvino, Eco, Guareschi, Baricco, Primo Levi...

Mikä siinä italialaisessa kirjallisuudessa sitten vetää?
Tutustuminen on aloitettu jo hyvissä ajoin, ja voi vain arvailla kuinka paljon Aku Ankka onkaan vaikuttanut makuuni, vaikka oma aikansa meni ennen kuin tiesi että sitä tehdään useassa maassa ja taskukirjojen sarjat tulevat Italiasta. Ja vaikka toki näitä Barksia ja myöhemmin Rosaa ja muitakin arvostan, italo-Disney oli ihan omanlaistaan, kiehtovan vinksahtanutta ja sujuvasti ajassa ja paikassa liikkuvaa. Toki on myös todettava että näissä harrastettiin runsaasti kirjallisuusversiointeja, ja aika monta maailmankirjallisuuden klassikkoa on tullut luettua ensin Disney-versiona (ja muutama yhä vain sellaisina).

Muutenkin Italiasta on tullut huomattava määrä kirjoja jotka suhtautuvat realismiin varsin joustavasti, havainnoivat ja korostavat arjen kummallisuutta tai vetävät kunnolla vinksahtaneen eksentrisyyden puolelle jos siltä tuntuu, tarvitsematta mennä varsinaisesti maagisen realismin puolelle. Italialainen kulttuuri on toki tuottanut myös mm. oopperan ja giallo-elokuvat, lajityypit joiden ohjenuorana on "ei siinä tarvitse olla järkeä kunhan se näyttää hyvältä" (tämä saattaa myös selittää paljon maan politiikasta...)

Henkilökohtaisesti arvostan muotona novelleja ja pienoisromaaneja, ja tämä osataan Italiassa hyvin. Monta on kirjailijaa jotka eivät jää jaarittelemaan tarpeettomasti, 50 sivun luontokuvauksia tai miltä kertojasta juuri nyt tuntuu. Liian selittelyn välttäminen yhdistettynä edellämainittuun vinksahtaneisuuteen tuottaa mukavaa al dente -kirjallisuutta, vähän pistää vastaan muttei tarjota mitään itsetarkoituksellisen läpitunkemattomuutta (no, joskus).

Maa on myös kiinnostavan ristiriitainen. Yhdistelmä huikeaa rikkautta ja musertavaa köyhyyttä (ja kun nuo ovat myös jakautuneet maantieteellisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti epätasaisesti niin pelkästään pohjois-etellä-konfliktista saa havaitusti metrikaupalla kirjoja aikaan). Maa jossa toimivat kommunistit, fasistit, kirkko, mafia ja lukuisat muut tahot ajoittain korkeiden aatteiden ajamina, ajoittain puhtaan kyynisesti, useimmiten jossain tuolla välillä.
Suhtautuminen historiaankin on viehättävän ristiriitainen. Miten suhteuttaa Rooman valtakunnan ja renessanssin kaupunkivaltioiden loistelias menneisyys ei-aina-niin-loisteliaaseen nykyhetkeen? Tai miten suhtautua lähihistoriaan, risorgimentoon, Mussoliniin, partisaaneihin, jne., vastaus on harvoin yksiselitteisesti itseruoskinta tai glorifikaatio. Jos joskus jonkun totuuden löytää niin niitä löytää yleensä kerralla useita.
Ja oma lukunsa ovat sitten toki osan maata historiattomuus, sukupolvien vaihtuminen hiljaisuudessa (joskus tarkoituksellisessa) sen kummempia jälkiä jättämättä...

Eiköhän italialaista kirjallisuutta tulla käsittelemään myöhemminkin täällä. Kiitos Tuulevi hyvästä haasteesta!

Gianni Celati - Neljä novellia näennäisyyksistä

Ja yhä vaan kirjastosta tehtyjä "tää näyttää kiinnostavalta"-poimintoja. Celatin kirja (suomennos Hannimari Heino) sisältää neljä pitkähköä hivenen absurdiin taipuvaa novellia. Yhdessä mies yhtäkkiä päättää lakata puhumasta (ja käyttäytyy muutenkin omalaatuisesti), toisessa mainosmaalari fiilistelee valosta, kolmannessa kirjallisuudenopiskelija haluaa tietää mitä ne kirjat oikeasti tarkoittavat (ja professorit ja kriitikot ja muut silloin kun puhuvat kirjoista) ja neljännessä miehellä on harmia täysikasvuisesta pojastaan joka ei ymmärrä lähteä omilleen...

Huomasin LibraryThingissa jonkun luonnehtineen tätä Calvino-liteksi joka onkin varsin sopiva kuvaus. Vähän samoja piirteitä näissä on, tavallinen elämä karkaakin jonnekin absurdin puolelle ja tapahtumat esitetään aika pelkistetyn humoristisesti. Ihan kivoja ideoita ihan kivasti toteutettuna mutta jotenkin en nyt jaksanut suuremmin innostua, olen nähnyt samaa aiemminkin ja paremmin tehtynä.

Mutta vielä yksi osuma Pasto italianoon.

Stefano Benni - Baol

Scifiä tulee luettua nykyisin aika satunnaisesti, hyvä että valinnat osuvat sitten hyviin kirjoihin. Stefano Bennin Baol oli viehättävän hörhö kirja jossa oli eräänlaista juontakin (baol-velho Bedrosian etsii vanhaa videotallennetta) mutta pääpaino on kyberpunk-henkisesti tyylissä: Neurovelhon futudekkarimaailmaa Orwellin ja Dickin todellisuudenmuokkauksella ja päälle huumoria ja surrealismia. Lopullisesta scifi-kohtaa-Liisan-Ihmemaassa-keitoksesta tuli usein mieleen Jeff Noon, mikä on hyvä asia koska Noon on loistava.

Minkäänlaista kattavaa kuvausta maailmasta jossa kaikki käy järkeen ei edes yritetä luoda, baol-velhot osaavat asioita, valtaapitävät tahot manipuloivat medioita, uutisfilmien muokkaus on arkipäivää ja ensimmäisen asteen todellisuus on monelle liikaa, maailma on täynnä eksentrisiä ryhmittymiä jne.
Ja kun koko purskaus on mahdutettu 150 sivuun niin eipä siinä edes ole tilaa loputtomille infodumppauksille, darlings have been killed.

Aloin myös pohtia omaperäisyyttä ja kirjaa kokonaistaideteoksena: sinänsä monet vaikuttajat (joita tuolla ylempänä mainitsin) ovat hyvin tunnistettavissa eikä tässä kirjassa ole mitään huikaisevan omaperäistä mitä en olisi ikinä ennen nähnyt, mutta ehkä se on osa Baolin henkeä, varasta parhailta ja muokkaa se haluamasi kaltaiseksi, vaikuttajien kuuluukin näkyä.

Baol voitti Tähtivaeltaja-palkinnon 1998, hivenen ironista kun kirjallisuuspalkinto-kohtaus on kirjan mainioimpia kohtauksia...ja pasto italiano jolkottelee eteenpäin.

Claudio Magris - Ymmärrättehän

Satunnaislöytöjä kirjastosta...Ymmärrättehän on intensiivinen pienoisromaani (iso fontti ja 70 sivua, eli tekstiä on pitkän novellin verran) monologimuodossa: kertoja, kuuluisan runoilijan vaimo, on viettänyt aikaa Kodissa mutta runoilija kaipaa vaimoaan ja sai poikkeusluvan käydä hakemassa vaimonsa Kodista (vaikka ulkopuolisten vierailuja ei yleensä katsota hyvällä kun ne järkyttävät Kodin rauhaa), ja nyt vaimo kertoo Johtajalle mitä lopulta tapahtui...

Eli varsin suora versio Orfeus-myytistä Euridyken näkökulmasta kerrottuna, paikkapaikoin modernilla realismilla ja paikkapaikoin etäännyttävällä fantasialla, mutta kiehtovasti, enkä muista tähän näkökulmavaihdokseen aiemmin törmänneeni, ja myytin modernisoiduksi uudelleentulkinnaksi kirja säilyttää kuitenkin hämmästyttävän paljon piirteitä alkuperäisestä, nykyaikaisesta ulkokuorestaan huolimatta Haadeksen manala on monella tapaa samanlainen kuin millaiseksi se antiikissakin kuvattiin.

Ja paljon kertoo nainen myös miehestään ja elämästään (varsin itsekeskeisen) runoilijan vaimona, miten nämä asiat oikeasti menivätkään..."On ihanaa olla neurootikon rakastettu, se antaa varmuutta." Ja lopulta miten tässä kävikään, mikä meni vikaan kun Euridyke ei palannutkaan maailmaan...

Viehättävä kirja (suomennos Hannimari Heino), ja Pasto Italiano -haaste jatkaa etenemistään.

Leena Sharma - Ne: Kohtaamisia perus-Suomessa

Harvoin tulee luettua kirjoja yhdellä istumalla kannesta kanteen, yleensä luen pätkissä useampia ja menen nukkumaan ajoissa vaikka olisi hyväkin kirja kesken, mutta tässä tuli taas sellainen teos että kun myöhään illalla aloitti niin kas vain, kello olikin jo lähempänä kolmea ja kyllähän nämä pari lukua vielä tästä...vetävästi kirjoitettu kirja siis ja kiinnostavasta aiheesta.

Sharman kirjasta olin jotenkin etäisesti tietoinen, Ketjukolaaja mainitsi sen aiemman postauksen yhteydessä kun kaipailin kirjoja joissa mm. politiikkaa käsiteltäisiin perinteisestä liturgiasta poiketen, ja tulipa se sitten vastaan kirjaston Bestseller-hyllyssä (joita en siis tule kovin usein vilkuilleeksi, ihanuutuuksia ei niin tule luettua).

Sharma seikkailee tapaamassa ihmisiä Brysselistä Helsingin ja Kotkan kautta Lieksaan, jututtaa ihmisiä Perussuomalaisten luottopoliitikoista tavallisiin tallaajiin, äänestäjiin tai potentiaalisiin sellaisiin, ja hieman myös muita sopivasti vastaantulevia kiinnostavia ihmisiä. Ja laittaa peliin myös sopivasti itseään, omia taustojaan, elämänkokemuksiaan ja pohdintojaan (ja facebook-päivityksiään ja ystäviensä kommentteja niihin), tärkeänä teemana mm. mitä on olla suomalainen ja olenko minä (siis Sharma, mutta jatkoajatuksena tietysti myös minä) suomalainen.
Avarakatseinen toisaalta-ja-toisaalta-ajatteleva toimittaja tapaa siis monenlaisia ihmisiä, tulee ilmeisesti varsin hyvin juttuun näiden kanssa (mieleen toki tulee oliko niitä negatiivisempiakin kokemuksia minkä verran jotka jätettiin käsittelemättä) ja näitä ajatuksia sitten puretaan kirjan sivuille, ja niinhän siinä tapaa käydä kun kaivellaan että maailma on huomattavasti monimutkaisempi kuin mitä samalla tavalla ajattelevien kaverien somepäivityksistä ja valtamedioista voisi päätellä...

En tästä nyt tietenkään kääntynyt persujen kannattajaksi (eikä kai se ollut tarkoituskaan) ja olen epäilemättä sekalaisista asioista eri mieltä monien kanssa (vaikka vaikutti siltä että ryhmän sisältä löytyy edustettuna suunnilleen kaikki mahdolliset mielipiteet) mutta kiinnostava silti oli lukea näitä ajatuksia ja näkemyksiä niin että aivopesu niiden puolesta tai niitä vastaan jää kohtuullisen vähäiseksi, ja samalla pohtia tarkemmin mikä se oma suhtautuminen sekalaisiin asioihin onkaan. Ja jäi tuntumaan siltä että käsiteltäviä asioita joita media noin yleensä ottaen voisi pureksia muttei niin tee riittäisi useammankin kirjan tarpeiksi...