Hivenen aikaisessa ollaan listan kanssa, ehkä mukaan voisi ehtiä vielä joku kirja tämän vuoden puolella...mutta, joulukuun luetut tuon yhden mainitun runokirjan ohella:
Niccolò Ammaniti - Minä en pelkää
Mihail Lermontov - Aikamme sankari
Muriel Spark - The Driver's Seat
Thomas Pynchon - Huuto 49
Kazuo Ishiguro - Menneen maailman maalari
Veijo Meri - Huonot tiet, hyvät hevoset
Erkki Tanttu - Me papit nauroimme niin...
Juhani Rekola - Beetlehem on kaikkialla
Olli Löytty - Maltillinen hutu
Jukka Laajarinne - Muumit ja olemisen arvoitus
Armas J. Pulla - Mykän filmin sankarit
Gary Larson - Far Side Gallery 3
Jupu Kallio - Koirapuistojen nainen
Lewis Trondheim - Professori Walterin hirviöt
Stephan Pastis - Pearls Blows Up
Pauli Kallio & Christer Nuutinen - Kramppeja & nyrjähdyksiä, Parempaa elämää
Hanna Koljonen - Syliinvaellus Intiaan
John Layman & Rob Guillory - Chew, the Omnivore Edition Vol 1
sekä pari jonkin verran selailtua teosta ynnä sekalainen joukko muita sarjakuvia.
Paria muuta runokirjaakin olen lueskellut jonkin verran mutta olivat sen verran teflonisia ettei niistä oikein mitään merkintää saanut aikaan, ja myös fiktion lukeminen on jäänyt tavallista vähemmälle, on ollut muita puuhia...
Kaksi noista tietokirjoista (Rekola ja Pulla) on muuten huudeltu luettaviksi Morren itsenäisyyspäivä-haasteessa.
Salla inspiroi tilastoimaan hivenen koko vuoden lukemisia, ja privaattikirjanpidosta käy ilmi että jos oikein laskin olen ilmeisesti lukenut vuoden aikana
108 fiktioteosta,
37 tietoteosta,
ja epämääräisen pinon sarjakuvia joita en sen kummemmin laskenut, kuten en myöskään runokirjoja koska niistä on maininnat jo blogissa.
Fiktiosta 71 oli miesten kirjoittamia ja 37 naisten, eli se arvelemani 2:1 suhde on pätenyt aika hyvin.
Lukukieliä ovat suomi ja englanti, jakautuen seuraavasti:
16 suomenkielistä
57 käännöstä suomeksi
33 englanninkielistä
2 käännöstä englanniksi (italiasta ja japanista).
En mitenkään erityisesti välttele suomenkielistä kirjallisuutta mutta en tarkoituksella myöskään hakeudu sen pariin. En näe myöskään mitään erityistä syytä kasvattaa osuutta olennaisesti suuremmaksi.
Käännöksiä englanniksi tulee luettua valikoiman vuoksi, suomeksi tarjonta on rajallista enkä odota kaikkia niitä kirjoja jotka haluan lukea edes käännettävän suomeksi...
24 suomenkielisessä käännöksessä on alkukielenä englanti, eli alkukielten mukainen jakauma menee seuraavasti:
englanti 57
suomi 16
ranska 9
italia 7
venäjä 6
japani 3
espanja 2
ruotsi 2
saksa 2
norja 1
puola 1
tsekki 1
viro 1
Yli puolet kirjoista siis anglofonisesta maailmasta. Toisaalta, minähän pidän brittikirjallisuudesta ja esim. lähes kaikki dekkarit jotka luen ovat englanninkielisiä (oli siellä kai joku suomalainen joukossa).
Ranskalaisia kirjoja on tullut luettua ehkä tavallista enemmän, japanin osuus taas voisi olla suurempikin. Mutta myönnän toki että muun maailman osuutta voisi kasvattaa...
29.12.11
10.12.11
Mirjam Polkunen et al (Toim.) - Tämän runon haluaisin kuulla
Kun aiemmin T.S.Eliot puhui suurten ja pienten runoilijoiden yhteydessä antologioista ja niiden lukemisista, tuli mieleen että voisi sellaisia tietysti vaikka lukeakin. Tavallaanhan tässä on kiivetty takamus edellä puuhun, koska järkevintä olisi varmaankin aloittelevan runoudenlukijan tarttua näihin antologioihin ja sen perusteella mitä sieltä löytää käydä sitten yksittäisiin kirjoittajiin käsiksi.
Mutta jotenkin nämä ovat jääneet huomiotta. Syitä voi pohtia. Yksi on epäilemättä se, että nämä eivät ole mitenkään kauhean hyvin esillä kirjastojen runohyllyissä, miä vaikeuttikin myös sopivan antologian valintaa; kirjat on siroteltu hyllyihin nimen aakkosten mukaan, joten tämäkin oli siellä Tabermannien, Turtiaisten ja Tynnien kanssa samalla hyllyllä. Ja niin nousevat silmään vain ne kaikkein jykevimmät järkäleet jotka kokonsa puolesta pahasti jo uhmaavat lukumukavuutta, kun niistä kohtuullisemman kokoisista ei saa oikein mitään käsitystä mitä saattaisi olla tarjolla. Kaikki usean kirjoittajan teokset voisi hyvin koota erillisille hyllyille.
Toinen on sitten kriittinen aspekti; puhutaanko näistä oikein mitään? Joidenkin nuorten runoilijoiden yhteisteoksia tai joitain "Katsaus kamputsealaiseen runouteen"-teoksia saatetaan ehkä vielä käsitelläkin kritiikissä mutta kuka puhuu niistä "Runoista rakkaimmat"-teoksista? Tavallisesti nämä ovat kuitenkin sitä Jenninkin kaipaamaa käyttörunoutta tyypillisimmillään...ehkä kyse on vähän samasta kuin monien musiikkiharrastajien varsin kielteisestä suhtautumisesta niihin "Hittibuumi 7" kokoelmiin, ja monta olen tavannut harrastajaa jonka mielestä jos artisti ei kykene tekemään kokonaista hyvää levyä ei hän ole kuuntelemisen arvoinen...
Vastaan tulee ehkä myös se sama ongelma kuin noissa hittikokoelmissa, se jota Eliotkaan ei ollut ottanut huomioon: kustantajia on nykyään paljon, ja monta on jotka julkaisevat laadullisesti hyvin sekalaisia kokoelmia vailla sen kummempaa toimituksellista näkemystä. Toisaalta tuo on juuri se syy miksi minunkaltaiseni runonlukualoittelijat kaipaisivat näkemyksiä ja arvosteluja: mikä olisi esim. hyvä kokoelma joka tekisi läpileikkauksen suomalaiseen runouteen varhaisista ajoista tähän hetkeen, mielellään kohtuullisessa sivumäärässä (ne Suomen Runottaret alkavat olla jo kipurajalla) ja järkevään hintaan?
No, ilmeisesti tämä hyllystä poimimani on aika lähellä määritelmää, vaikka julkaisuvuosi (1978) näkyykin nuorimpien kerrosten vähäisyydellä ja toisaalta jotkin esim. taistolaisen laululiikkeen nostamat runot eivät ehkä herättäisi enää niin suurta vastakaikua (Jevtusenko ja Majakovski olisivat ehkä korvautuneet Ahmatovalla).
Kirjan idea on kuitenkin koota niitä suosituimpia runoja samannimisestä radio-ohjelmasta eli kokoelmassa on hyvin edustettuna se "tavisten käyttörunous", myös paljon sellaista joka saattaisi muissa kokoelmissa jäädä pois (kirjan toimittaja Polkunen, joka on ollut myös tekemässä sitä Suomen Runotarta, kommentoikin Alpo Noposen runon "Mahdoton ratkaista" pudottamista kyseisestä teoksesta ja vastaavasti sen suurta suosiota radiokuulijoiden keskuudessa).
On pakko todeta että luin tätäkin kirjaa vähän väärin, ei tällaisia pitäisi lukea kirjoina kannesta kanteen, vaan pitää hyllyssä ja aika ajoin poimia muutamia paloja. Kirjastolainana tämä ei siis ole parhaimmillaan...En loppujen lopuksi ihan kaikkia edes lukenut, tuota pikaa aloin hyppiä ja tarkemmin lukea vain niitä jotka silmään parhaiten osuivat.
Muutamia kiinnostavia kirjoittajia löytyikin, niiden tuttujen hyviksi havaittujen (Leino, Kailas) ohella ainakin tuo aikaisemmassa merkinnässä jo mainittu Unto Kupiainen kiinnosti, ja jatkossa luettavaksi voisi nostaa ainakin P. Mustapäätä ja Larin-Kyöstiä, ja ehkä myös Vilho Rantasta, Helvi Juvosta ja Pentti Saarikoskea voisi vilkaista joskus...ja ehkä hankkia joku hyvä antologia tai kaksi omaan hyllyyn että niitä voisi lukea niinkuin pitäisi, ajan kanssa.
Alunperin oli harkittuna metodina valita luettavia kirjoja lähes sokkona koska sillä tavalla saa luultavasti rehellisimmän käsityksen siitä mitä on runous, mutta ehkä oman mielenterveydenkin vuoksi olisi hyvä valita luettavia teoksia myös sillä perusteella että niitä kohtaan on positiivinen ennakkokäsitys, vaikka se onkin epätieteellistä...
Aleksis Kivi - Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.
"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.
"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."
Ei vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
Mutta jotenkin nämä ovat jääneet huomiotta. Syitä voi pohtia. Yksi on epäilemättä se, että nämä eivät ole mitenkään kauhean hyvin esillä kirjastojen runohyllyissä, miä vaikeuttikin myös sopivan antologian valintaa; kirjat on siroteltu hyllyihin nimen aakkosten mukaan, joten tämäkin oli siellä Tabermannien, Turtiaisten ja Tynnien kanssa samalla hyllyllä. Ja niin nousevat silmään vain ne kaikkein jykevimmät järkäleet jotka kokonsa puolesta pahasti jo uhmaavat lukumukavuutta, kun niistä kohtuullisemman kokoisista ei saa oikein mitään käsitystä mitä saattaisi olla tarjolla. Kaikki usean kirjoittajan teokset voisi hyvin koota erillisille hyllyille.
Toinen on sitten kriittinen aspekti; puhutaanko näistä oikein mitään? Joidenkin nuorten runoilijoiden yhteisteoksia tai joitain "Katsaus kamputsealaiseen runouteen"-teoksia saatetaan ehkä vielä käsitelläkin kritiikissä mutta kuka puhuu niistä "Runoista rakkaimmat"-teoksista? Tavallisesti nämä ovat kuitenkin sitä Jenninkin kaipaamaa käyttörunoutta tyypillisimmillään...ehkä kyse on vähän samasta kuin monien musiikkiharrastajien varsin kielteisestä suhtautumisesta niihin "Hittibuumi 7" kokoelmiin, ja monta olen tavannut harrastajaa jonka mielestä jos artisti ei kykene tekemään kokonaista hyvää levyä ei hän ole kuuntelemisen arvoinen...
Vastaan tulee ehkä myös se sama ongelma kuin noissa hittikokoelmissa, se jota Eliotkaan ei ollut ottanut huomioon: kustantajia on nykyään paljon, ja monta on jotka julkaisevat laadullisesti hyvin sekalaisia kokoelmia vailla sen kummempaa toimituksellista näkemystä. Toisaalta tuo on juuri se syy miksi minunkaltaiseni runonlukualoittelijat kaipaisivat näkemyksiä ja arvosteluja: mikä olisi esim. hyvä kokoelma joka tekisi läpileikkauksen suomalaiseen runouteen varhaisista ajoista tähän hetkeen, mielellään kohtuullisessa sivumäärässä (ne Suomen Runottaret alkavat olla jo kipurajalla) ja järkevään hintaan?
No, ilmeisesti tämä hyllystä poimimani on aika lähellä määritelmää, vaikka julkaisuvuosi (1978) näkyykin nuorimpien kerrosten vähäisyydellä ja toisaalta jotkin esim. taistolaisen laululiikkeen nostamat runot eivät ehkä herättäisi enää niin suurta vastakaikua (Jevtusenko ja Majakovski olisivat ehkä korvautuneet Ahmatovalla).
Kirjan idea on kuitenkin koota niitä suosituimpia runoja samannimisestä radio-ohjelmasta eli kokoelmassa on hyvin edustettuna se "tavisten käyttörunous", myös paljon sellaista joka saattaisi muissa kokoelmissa jäädä pois (kirjan toimittaja Polkunen, joka on ollut myös tekemässä sitä Suomen Runotarta, kommentoikin Alpo Noposen runon "Mahdoton ratkaista" pudottamista kyseisestä teoksesta ja vastaavasti sen suurta suosiota radiokuulijoiden keskuudessa).
On pakko todeta että luin tätäkin kirjaa vähän väärin, ei tällaisia pitäisi lukea kirjoina kannesta kanteen, vaan pitää hyllyssä ja aika ajoin poimia muutamia paloja. Kirjastolainana tämä ei siis ole parhaimmillaan...En loppujen lopuksi ihan kaikkia edes lukenut, tuota pikaa aloin hyppiä ja tarkemmin lukea vain niitä jotka silmään parhaiten osuivat.
Muutamia kiinnostavia kirjoittajia löytyikin, niiden tuttujen hyviksi havaittujen (Leino, Kailas) ohella ainakin tuo aikaisemmassa merkinnässä jo mainittu Unto Kupiainen kiinnosti, ja jatkossa luettavaksi voisi nostaa ainakin P. Mustapäätä ja Larin-Kyöstiä, ja ehkä myös Vilho Rantasta, Helvi Juvosta ja Pentti Saarikoskea voisi vilkaista joskus...ja ehkä hankkia joku hyvä antologia tai kaksi omaan hyllyyn että niitä voisi lukea niinkuin pitäisi, ajan kanssa.
Alunperin oli harkittuna metodina valita luettavia kirjoja lähes sokkona koska sillä tavalla saa luultavasti rehellisimmän käsityksen siitä mitä on runous, mutta ehkä oman mielenterveydenkin vuoksi olisi hyvä valita luettavia teoksia myös sillä perusteella että niitä kohtaan on positiivinen ennakkokäsitys, vaikka se onkin epätieteellistä...
Aleksis Kivi - Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.
"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.
"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."
Ei vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
30.11.11
Marraskuun luetut
Listailin sitten myös niitä kaikkia muita kirjoja mitä olen lukenut tämän kuun aikana loppuun. Ensimmäinen blokki on kaunokirjallisuus, toinen tietokirjallisuus ja kolmantena sarjakuvat (ihan kaikkia sarjakuvia ei ole mukaan listattu, Aku Ankan taskukirjoja ja vastaavia on jätetty mainitsematta ja lehdet tietty). Kirjan nimi sillä kielellä jolla sen luin (Kioto ja Nana olivat molemmat suomenkielisiä).
En sen tarkemmin kommentoi, huudelkaa kommenteissa jos jokin kiinnostaa tai jos joku on tuttu kirja (no, koska pari noista on poimittu luettavaksi muiden blogien perusteella niin tiedän että siellä on hyvin blogisavutettuja kirjoja).
Yasunari Kawabata - Kioto
Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
Graham Greene - The Power and the Glory
Muriel Spark - The Only Problem
Mehis Heinsaar - Herra Paulin aikakirjat
Alexander McCall Smith - Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
Peter Bichsel - Lastentarinoita
Giorgio Bassano - Ferraran puutarha
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Armas Alvari - Varmat tapaukset
Marko Nenonen - Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?
Ken Emerson - Always Magic in the Air, The Bomp and Brilliance of the Brill Building Era
Walter C. Sellar - 1066 and All That
Neil Gaiman - Sandman: Endless Nights
Reetta Niemensivu - Lempi ja rakkaus
Yumi Unita - Bunny Drop 4
Joann Sfar & Lewis Trondheim - Dungeon Twilight 1: Dragon Cemetery
Gary Larson - The Far Side Gallery 1
Emile Bravo - Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua
Ninni Aalto - Sähköjänis
Lewis Trondheim - Blacktown
Ai Yazawa - Nana 19
Juba - Viivi & Wagner, Sian morsian
Sfar & Trondheim & Mazar & Menu - Dungeon Monstres 1: The Crying Giant
26.11.11
Unto Kupiainen - Puuhevonen
Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.
Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.
Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.
Uusi luominen
Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.
Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.
Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.
Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.
Uusi luominen
Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.
Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!
13.11.11
T.S.Eliot - On Poetry and Poets
Koska T.S.Eliot nauttii blogissamme jonkinasteista uskottavuutta, kiinnostuin kun kirjastossa tuli vastaan tämän kirjoittama esseekokoelma runoudesta, ja olen nyt lueskellut niitä. Kirjan nimi on tarkka, kokoelma jakautuu seitsemään esseeseen yleisesti runoudesta ja yhdeksään jotka keskittyivät yksittäisiin runoilijoihin. Jälkimmäiset päätin parin ensimmäisen jälkeen hypätä yli koska Eliot ei ole maailman popularisoivin kirjoittaja ja käsiteltyjen kirjoittajien (Vergilius, Sir John Davies, Milton, Johnson, Byron, Goethe, Kipling, Yeats) tuotanto on jäänyt pääosin lukematta niin niistä ei saanut kovin paljoa irti...
Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.
Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.
Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.
Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.
9.11.11
Forugh Farrokhzād - خانه سیاه است [The House Is Black]
Toimiikohan tuo otsikon kirjoitus...
Toisaalla vinkattiin katsottavaksi arvostettu mutta ehkä hieman obskuuri vuonna 1962 tehty persialainen dokumenttielokuva, jonka englanninkielinen nimi on The House Is Black, ja kun se kerran on 22 minuuttia pitkä ja löytyy kokonaisena YouTubesta, niin mikä ettei.
Koska ohjaaja Forugh Farrokhzad on runoilija (jonka ainoa filmi tämä ilmeisesti on), ja elokuvan puheraidalla luetaan paljon runoutta, ilmeisesti sekä Farrkohzadin omaa että esim. Koraania, ansaitsee se myös vinkkauksen tässä blogissa.
Kyseessä on dokumenttiessee leprasiirtolasta, joten käytetty kuvasto saattaa järkyttää herkempiä, mutta toisaalta, dokumentin alkusanat ovat "There is no shortage of ugliness in the world. If man closed his eyes to it, there would be even more."
Kuitenkaan filmi ei mitenkään keskity mässäilemään kauheudella ja kurjuudella, vaan mukana on aimo annos normaaliutta siinä määrin kuin kroonisen sairauden piirissä normaaliutta on. Ja toki filmi sisältää myös paljon kontemplaatiota maailmasta, elämästä jne. ja se taitaa länsimaiselle nykykatsojalle ollakin filmin palkitsevin osuus. Teodikean ongelmaan viitataan myös, joskaan se ei kovin suureksi teemaksi muodostu.
Katsokaa se filmi.
Toisaalla vinkattiin katsottavaksi arvostettu mutta ehkä hieman obskuuri vuonna 1962 tehty persialainen dokumenttielokuva, jonka englanninkielinen nimi on The House Is Black, ja kun se kerran on 22 minuuttia pitkä ja löytyy kokonaisena YouTubesta, niin mikä ettei.
Koska ohjaaja Forugh Farrokhzad on runoilija (jonka ainoa filmi tämä ilmeisesti on), ja elokuvan puheraidalla luetaan paljon runoutta, ilmeisesti sekä Farrkohzadin omaa että esim. Koraania, ansaitsee se myös vinkkauksen tässä blogissa.
Kyseessä on dokumenttiessee leprasiirtolasta, joten käytetty kuvasto saattaa järkyttää herkempiä, mutta toisaalta, dokumentin alkusanat ovat "There is no shortage of ugliness in the world. If man closed his eyes to it, there would be even more."
Kuitenkaan filmi ei mitenkään keskity mässäilemään kauheudella ja kurjuudella, vaan mukana on aimo annos normaaliutta siinä määrin kuin kroonisen sairauden piirissä normaaliutta on. Ja toki filmi sisältää myös paljon kontemplaatiota maailmasta, elämästä jne. ja se taitaa länsimaiselle nykykatsojalle ollakin filmin palkitsevin osuus. Teodikean ongelmaan viitataan myös, joskaan se ei kovin suureksi teemaksi muodostu.
Katsokaa se filmi.
29.10.11
Mitä puhumme kun puhumme rakkaudella
Kysymys kritiikin luonteesta ja oikeutuksesta alkoi kummitella mielessä viikko sitten Kirsin bloggauksessa Reijo Mäen vastineesta saamaansa kritiikkiin, ja laajemmasta kysymyksestä kuka saa kirjoittaa kritiikkiä. Lisää vettä myllyyn tuli sitten Helsingin kirjamessuista, ja erityisesti Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jakamisesta viidelle kirjabloggaajalle. Tästä tietysti lähti myös runsas kirjoittelu niissä blogeissa liikkeelle, mm. Opuscolossa ja Jäljen äänessä asiasta keskusteltiin runsaasti.
Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.
Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.
Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).
Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.
Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...
Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.
Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.
Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).
Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.
Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)