En ole aiemmin yhtään Georges Simenonin kirjaa lukenut, vaikka niitä valtavasti onkin, ja erityisesti Maigret-sarja on dekkaripuolella jonkinlainen käsite.
Tämä on uran loppupuolella, 60-luvulta, ja Librarything antaa tälle sarjassa numeron 90; teos vaikuttaa kuitenkin varsin itsenäiseltä, Maigretin poliisikollegoja mainitaan mutta niin merkittävää roolia nämä eivät näyttele että edellisten osien lukeminen suuremmin vaikuttaisi...
Pitkän työpäivän ja lyhyiden yöunien jälkeen Maigretia tullaan herättämään aikaisin aamulla, koska yhtä kollegaa, etsivä Lognonia on ammuttu yöllä ja tämä on sairaalassa leikattavana. Ja käy ilmi että Lognon on viime aikoina ottanut yövuoroja ja viime öinä vieraillut usein erään nuoren naisen asunnossa, jonka edustalla ampuminen tapahtui ja tyttökin on tiessään, ja tätä tapausta sitten lähdetään selvittelemään.
Kirjoitustyyli on varsin hioutunutta, teoksessa ei juuri ylimääräistä ole: tyylistä tulee mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit kun ei tämä mikään kimurantti arvoitusdekkari ole, tapahtumat avautuvat sitä mukaa kun niitä selvitetään, mutta luotava tunnelma on kuitenkin tärkeä ja sitä tässäkin on, mikä sinänsä on ihan saavutus kun ottaa huomioon kuinka tiivistä ja minimalistista tämän ilmaisu usein on...
Mutta samalla on todettava että ei nyt tästä ihan selvinnyt miksi nämä Maigretit ovat niin erityisen arvostettuja, kiva pala ja sellainen että varmaan joskus luen jonkun muunkin osan mutta. (Eli Simenon-fanit voivat nyt kertoa kommenteissa miksi.)
4 kommenttia:
No, minäpä autan… en kertomalla miltä minusta tuntuu vaan lainaamalla dekkarikirjallisuuden (siis sen tutkimisen) ”ylipappia” Julian Symonsia, joka sanoo mm. tälllaista kirjassaan Murha! Murha! (suomennos vuodelta 1986, alkuteos Bloody Murder, 1972, 1985):
”Maiger-tarinat ovat rikoskirjallisuudessa aivan oma ryhmänsä, jolla ei juuri ole yhteyttä suurimpaan osaan tämän alan teoksista….ne eivät ole puhdasoppisia salapoliisitarinoita. Kertomusten pohja on usein heikko, miltei kaskunomainen. Niissä ei ole suuria järkeilysuorituksia, ja niissä esitetyt ongelmat ovat yhtä paljon inhimillisiä kuin rikollisia. Kertomusten piiri on suurenmoisen todellinen, henkilöt ovat usein mieleenpainuvia, ja silti ne harvoin koskettavat tunteitamme.”
…
”Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.”
Edellisen jälkeen voikin kysyä: Onko olemassa jokin ”ehdottomasti oikea” tapa kirjoittaa romaaneja? Ja toisaalta: Onko vain yksi tapa lukea niitä?
Kiitos tästä, tuo Symonsin kuvaus sopiikin varsin osuvasti tähänkin kirjaan.
Jatkokysymyksiin, niin, onko fresko jotenkin automaattisesti parempi kuin miniatyyri (joskin kuvataiteiden kaanoniin taitaa kuulua kyllä enemmän freskoja kuin miniatyyreja).
Niinpä, jos Symons tuossa väittää, että pienimuotoinen on väistämättä vähemmän taiteellista (tai "luovaa") kuin suurimuotoinen, hän astuu metafyysisen perustelun maailmaan, eli siihen mitä ei rationaalisesti voi perustella.
Tällainen perustelu tietysti kuuluu kirjallisuuden ja taiteiden arvottamiseen. Se saattaa kuulostaa loogiselta, jopa "tieteelliseltä" mutta ei tietenkään ole ainakaan tieteellistä; loogista se saattaa ollakin, mutta vain kokijan omien arvostuksien sisällä, ei yleispätevästi, universaalisti.
Olen joskus yrittänyt kaupunkiromaaneja käsitteleviin juttuihin etsiä napakkaa Pariisia kuvailevaa sitaattia Simenonin kirjoista - en ole löytänyt, toisin kuin esim. Chandlerilta löytää vaikka kuinka monta hienoa kuvausta Los Angelesista. Ehkä Symons edellä selittää miksen löydä....
Jos jatketaan kuvataiderinnastuksilla niin tietysti miniatyyrimaalauksessa ei juuri pääse käyttämään monia figuratiivisessa taiteessa arvostettuja piirteitä, perspektiivi jää kovin rajalliseksi samoin kuin kuvan sommittelu muutenkin jne. ja taitoina korostuu enemmän tyylittely ja yksinkertaistaminen mitkä ehkä sitten sopivat paremmin joihinkin non-figuratiivisiin taiteisiin (ja, myönnetään, käyttögrafiikkaan).
Niin, tässä kirjassa taisin hoksata että tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vain parista nimimaininnasta (kuten toimistosta Quai de Orfevresilla, kun olen nähnyt sen Clouzotin filmin), kaupunki tuntuu mutta enemmän kaupungin ideana kuin konkreettisena paikkana...
Lähetä kommentti