Friedebert Tuglas - Felix Ormusson

Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.