Vaellamme Lukuharjoituksia-haasteen puitteissa antiikin Kreikkaan, Euripides on yksi kolmesta suuresta tragediakirjailijasta ja tässä teoksessa on yhteensä viisi näytelmäänsä, neljä tragediaa Heracles, Iphigenia Among the Taurians, Ion ja Helen sekä yksi satyyrinäytelmä Cyclops. Osittainen uudelleenluenta tämä oli, olin joskus aikoinaan lukenut Heraclesin ja Cyclopsin mutten noita muita...
Toki on todettava että tragedian nimitys eroaa jonkin verran nykyisemmästä käytöstä, nykyisessä käytössä sanoisin vain Herakleen olevan, no, traaginen. Shakespearen jaottelussa Ion menisi varmaan ongelmanäytelmästä tyyliin Mitta mitasta ja Helen ja Ifigenia menisivät juoneltaan, vaikkeivät aina ilmaisultaan, jo seikkailukomedian puolelle...
Satyyrinäytelmä Kyklooppi sen sijaan on varsin lyhyt iloittelu, lajityyppinä myös osa Dionysokselle omistettuja näytelmäkilpailuja joissa tragedioiden ohella esitettiin suojelijajumalaa ylistäviä näytelmiä joissa on satyyreja, viiniä ja hedonistista iloittelua. Tässä tapauksessa tarina lainailee Homerokselta tarinan Odysseuksen seikkailusta kykloopin saarella, ja näytelmän henki taas vähän sellainen että jos Kauhea kankkunen tai American Pie olisi tehty reilu parituhatta vuotta sitten...
Ifigeniassa ja Ionissa käytetään skenaariota jossa katsoja tietää että henkilö X ja Y tuntevat toisensa menneisyydestä tai heillä on jokin muu olennainen side, mutta X ja Y eivät ole toisiaan tunnistaneet ja niin kiertävät aihetta monesta suunnasta ennen kuin homma selviää...ensimmäisessä henkilöt ovat Ifigenia ja veljensä Orestes jotka molemmat luulevat toisen kuolleen, Ionissa Ateenan kuningatar Creusa ja poikansa Ion joka katosi vauvana ja on nyt aikuinen ja luulee olevansa orpo...
Ifigenia oli näistä se mitättömimmän tuntuinen näytelmä, ei siinä ollut oikein muuta iloa kuin tuo tunnistusvekslaus joka toteutettiin paremmin Ionissa.
Ion sen sijaan oli myyttinä minulle aiemmin tuntematon (mutta se siis selittää nimen "joonialainen", Ion on kanta-isä) mutta näytelmänä erinomaisen kiinnostava, juonessa oli muitakin tvistejä kuin pelkkä tunnistus ja jälleenkohtaaminen ja periaatteessa onnellisesta lopusta mukana on kiinnostavan ambivalentti ja kitkerä sävy, Ion syntyi siis kun Apollo-jumala raiskasi nuoren Creusan ja Creusa on luonnollisesti aika traumatisoitunut asiasta, ja vastaavasti Ion on katkera kun äitinsä hylkäsi hänet vauvana ja niin hän oli elänyt elämänsä Delfoin temppelissä orpona...juonenpätkät kudotaan näppärästi lopussa yhteen mutta on ilmeistä että lopputulos ei ole täysin tyydyttävä.
(Tämän näytelmän ja sen selityskommenttien yhteydessä tuli myös mieleen Morren aikoinaan mainitsema draamallinen inhokkiklisee, että nainen tulee raskaaksi yhdestä, ensimmäisestä, yhdynnästä...no, kyseinen klisee oli selvästi suosiossa ainakin antiikin Kreikassa jossa jumalten ja kuolevaisten naisten kohtaamisista seuraa aina jälkikasvua.)
Helena tarjosi kiinnostavan tvistin perinteiseen tarinaan (ja nimihenkilön luonteeseen joka erosi muissa näytelmissä esitetystä käsityksestä), muutokset eivät tosin ole ilmeisesti täysin Euripideen omaa keksintöä vaan muutkin ovat niistä maininneet: Paris veikin Troijaan vain jumalten tekemän harhakuvan samalla kun oikea Helena, hyveellinen ja miestään Menelausta uskollisesti rakastava vaimo, lennätettiin vangiksi Egyptiin. Tässä näytelmässä sitten Troijan sodan jälkeen Menelaus tulee Egyptiin ja sitten pitää keksiä että mitenkäs päästään takaisin kotiin...
Näissä kolmessa näytelmässä on kaikissa tutuista myyteistä otettu mukaan myös komediallista ainesta vaikka mukana on myös vaihtelevia annoksia ristiriitoja, konfliktia ja kovaa kohtelua jumalten taholta. Huomionarvoisia ovat myös voimakkaat naishahmot Ifigenia, Helena ja Creusa, joissa kaikissa on traagisuutta mutta myös neuvokkuutta ja psykologista syvyyttä.
Hivenen humoristisemman materiaalin rinnalla Herakles onkin sitten tosi synkkä. Alussa Herakles on kadoksissa, oletettavasti kuollut, ja Theban kuningas vainoaa Herakleen vaimoa Megaraa, näiden lapsia ja Herakleen vanhaa isää Amfitryonia niin että nämä ovat jo valmiita kuolemaan...kunnes Herakles sitten palaakin manalasta suoritettuaan kahdennentoista urotekonsa ja laittaa asiat järjestykseen. Mutta tämähän ei miellytä sankariimme vihamielisesti suhtautuvaa Heraa joka lähettää Hulluuden maan päälle, ja niin Herakles tappaa itse perheensä...
Vaikuttavia juttuja riittää koko näytelmän pituudelle, alun epätoivosta puolivälin väärään toivoon ja deus ex machinan yllättävään sijoittamiseen näytelmän keskelle, ja tätä seuraavaan uuteen epätoivoon...ja siinä missä muissa näytelmissä on viittauksia varsin ristiriitaisista suhtautumisista oikukkaisiin jumaliin jotka tekevät mitä tahtovat, tässä se tulee selvimmin esiin dramaattisissa puheissa ja teoissa...(ja vaikka Megaran osuus rajoittuukin näytelmän alkupuoleen, sopiii hänkin yllä mainittujen voimakkaiden naishahmojen seuraan)
Minkäköhän verran näitä vanhoja kreikkalaisia näytelmiä oikeasti esitetään? nautittavaa luettavaa näissä kyllä on (jahka pääsee mukaan näiden puhetyyliin, lukiessa varmasti auttaa myös vihetymykseni eeppiseen runouteen...)
2 kommenttia:
Oppikoulussa historian opettaja antoi kaikille oppilaille antiikin jumalten tai muitten veijareitten nimet. Minulle tuli nimeksi Euripides! Olen lukenut ainakin pari kertaa näytelmän Ifigeneia Auliissa, pidän siitä kovasti. Tätä Tauris-näytelmää en ole vielä lukenut.
Euripides onkin mitä mainioin nimi :)
Näistä näkyy olevan aika valikoivasti suomennoksia, katselin Kirjasammosta että näistä viidestä löytyy Herakleesta Saarikosken suomennos 60-luvulla, mutta muut pitää lukea ruotsiksi tai englanniksi tai muulla kielellä jos ei vanha kreikka suju.
En ole Aulis-näytelmää lukenut, joten en niin tiedä kuinka hyvin yhteensopiva se on Tauriin kanssa, ovatko ne samaa jatkumoa vai kuvataanko jotain yhteisiä asioita eri lailla (mikä ei olisi Euripideellä outoa, kuten mainittu ainakin Helenan kuvaus vaihteli eri näytelmissä)
Lähetä kommentti