Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.
Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...
Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...
Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)
Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.
8 kommenttia:
Näitä pitäisi lukea enemän, tässä panokset olivat varsin isot.
Täytyy katsoa jos muut osat tulevat otollisesti vastaan, hieman kiinnostaa kyllä millaisessa sävyssä ne edelliset osat ovat...
Vähän ihmettelin että nämä ovat NTK-sarjassa epäjärjestyksessä, tämä on osa 41, Kalle Mestarietsivä 22 mutta sarjan ensimmäinen osa Yksityisetsivä Kalle Blomqvist vasta 97...mutta ensimmäinen osa tuli varmaan jo ennen tätä sarjaa ja kolmas painos sitten mukautettiin sarjaan.
Nämä kuuluivat suurimpiin lapsuussuosikkeihini. Toimivat myös uusintakierroksella viitisen vuotta sitten, eivätkä pelkästään nostalgiasyistä.
Astrid Lindgren on lapsuudesta tuttu ja nyt viimeisen vuoden aikana lukenut uusiksi hänen kirjojaan ja viihtynyt kyllä niiden parissa. Kaikki kirjat ei kyllä ole tuttuja, eikä tämäkään.
Jäimme tänne seurailemaan blogiasi :)
Tiia
Olen saanut tämän lapsena lahjaksi ja kirja on edelleen hyllyssäni. En muista kirjasta mitään muuta kuin että en erityisemmin pitänyt siitä, enkä tainnut lukea sitä kuin yhden kerran. Yleensä luin lapsena omat kirjani moneen kertaan.
Lindgrenit yleensä ovat varsin mielenkiintoisia uudelleenluettavia, kun noissa fantasiaromaaneissa, Miossa, Ronjassa ja Leijonamielessä huomasi kiinnittävänsä huomiota eri asioihin kuin silloin lapsena ja kokonaisuuskin muuttui sitten (niin, ja Pepinkin luin joku vuosi sitten ja siitäkin tuli aika lailla erilainen käsitys kuin mitä on aiemmin ymmärtänyt...)
Tiedä sitten paljastuuko Eemelistä tai Melukylästä tai Rasmuksesta ja kulkurista jotain uutta, ehkä...
Tämä NTK-haaste on vähän samanlainen nostalgiamatka kuin Ketjukolaajan Leningrad- Ost-Berlin -haaste: vanhoja tuttavuuksia, jos ei luettuna niin ainakin kannet muistaa hyvin. Robin Hood oli ensimmäinen NTK-kirjani ja luin sen aivan riekaleiksi. Se oli varmaan ensimmäinen kirja, josta tuli tunne, että lukee suurta kirjallisuutta. Prinssi ja kerjäläsipoika on myös jäänyt mieleen. Nuo kannet tuovat mieleen lapsuuden ja nuoruuden kirjastoreissut - aavistuksen suuresta maailmasta, jonka kirjallisuus avasi nuorelle ihmiselle.
Minun lapsuudessani NTK alkoi olla jo loppusuoralla, mutta joitain näistä kirjoista päätyi meillekin, pari uusina, pari vanhempien sukulaisten kautta, ja kirjastoista tietysti muutamia tuli luettua...ja vaikka nimikkeinä iso osa onkin jäänyt minulle tuntemattomiksi, niin samoja tunnelmia kyllä näissä huomaa, ja sitä kautta vähän lainattua nostalgiaa :)
Kansitaiteilijat heijastavat myös omia aikojaan, tämän teoksen kannen teki Ami Hauhio, josta (samoin kuin joistain muista aikakauden ahkerammista/paremmista kuvittajista) on ollut juttua sarjakuvafoorumi Kvaakissa: http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=2100
Lähetä kommentti