Bram Stoker - Dracula

Kun olin edellisissä kahdessa klassikkohaasteessa jo napsinut venäläisen ja ranskalaisen kirjallisuuden keskeisiä klassikoita niin vaihdetaan taas kulttuuripiiriä: kolmanteen klassikkohaasteeseen oli muutamakin hyvä ehdokas mutta eittämättä tämä on huomattava aukko brittikirjallisuuden tuntemuksessani: Bram Stokerin Dracula (suom. Jarkko Laine).

Tietysti tämän kirjan suhteen olisi voinut feikata jonkin verran lukeneisuutta, sen verran tutuksi hahmo ja kirjan perusjuoni on tullut populaarikulttuurissa. Laskeskelin että olen nähnyt ainakin viisi filmatisointia tästä kirjasta: Murnaun Nosferatu (1922), Universalin Dracula ja Drácula (1931) (jälkimmäinen on samanaikaisesti filmattu espanjankielinen versio eri ohjaajalla ja näyttelijöillä, ja Draculan ja van Helsingin näyttelijöitä lukuunottamatta parempi filmi), Hammerin Dracula (1958) ja Coppolan Bram Stoker's Dracula (1992).
Ja ison kasan muita elokuvia, tv-ohjelmia, kirjoja ja sarjakuvia joissa tähän viitataan: jokainen myöhempi vampyyreja käsittelevä kulttuurituotos joutuu jollain tavalla keskustelemaan Stokerin kanssa, puolesta tai vastaan, ja vampyyri itsessään on sellaisenaankin kiinnostava hahmo käytettäväksi sekä myös monikäyttöinen symboli, erityisesti kun puhutaan kaunokirjallisuuden kahdesta suositusta aiheesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Tämä siitä huolimatta että Dracula ei ollut lähimainkaan ensimmäinen vampyyrifiktio.

Jos joku ei nyt vielä tiedä mistä tämä kirja kertoo, niin tiivistettynä: transsylvanialainen kreivi Dracula muuttaa Lontooseen ja missä kulkeekin siellä seuraa joukko merkillisiä kuolemantapauksia: muutama urhea mies ja nainen keskivät että Dracula on epäkuollut vampyyri ja lähtevät kamppailuun tätä vastaan, Dracula pakenee ja takaa-ajon päätteeksi tapetaan. Kerronta on epistolarista, kokoelma useiden kirjoittajien päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, raportteja, lehtileikkeitä yms.

Vaikka tarina olikin hyvin tuttu niin eivät nuo filmatisoinnit ihan yksi yhteen mene, ja itse asiassa kirja selvittää paremmin sellaisia piirteitä jotka ovat minusta olleetkin hieman epätyydyttäviä tarinassa: Renfieldin ja Lucy Westenran hahmot saavat enemmän huomiota eivätkä ole vain makaabereja yksityiskohtia, ja myös loppu pitkine takaa-ajoineen on huomattavasti dramaattisempi kuin varsin antiklimaattinen "ja sitten van Helsing kävi ohimennen iskemässä vaarnan Draculan sydämeen".
Muitakin kiinnostavia yksityiskohtia löytyy, sellaisia jotka helposti sivuutetaan tiivistyksissä mutta jotka ovat kuitenkin viehättävän makaabereja. Ja toisaalta oli kiinnostavaa kuinka vähän kirjan nimihenkilöä lopulta nähtiin kirjassa, kaikki toiminta toki pyöri Draculan ympärillä mutta kreivi oli jatkuvasti jossain muualla kuin kertojat...kun nuo filmatisoinnit ja muu populaarikulttuuri panostavat niin paljon kreivin hahmoon ja karismaattisuuteen, niin tämä jatkuva poissaolo tuli hieman yllätyksenä (vaikka olinkin kuullut että teoksen kreivi kuvataan myös ulkoisesti hirviömäisemmäksi kuin mitä Bela Lugosi, Christopher Lee yms antavat ymmärtää).

Niin, goottilaisuuden perusteoksiahan tämä on, kerrontatekniikkana on kokoelma fragmenttisia muistiinpanoja ja aiheena eteläinen muukalainen joka uhkaa järkeä ja moraalia, mukaan sopiva annos öisiä linnoja ja raunioita, lepakoita ja epämääräisen monitulkintaisia seksiviittauksia niin hyvä soppa tulee.
Huomiota tosiaan saattoi kiinnittää vampyyreihin korruptoivana sekoituksena erosta ja thanatosta: Draculan keskeiset suorat uhrit ovat naisia: vampyyrinaiset Draculan linnassa, Lucy Westenra, Mina Harker, ja näistä kahden viimeisen kanssa suoritetaan eräänlainen pitkä viettely. Vastaavasti muutama miespuolinen uhrikin mainitaan mutta nämä on hoideltu nopean raakalaismaisesti kurkku auki repien, ja Jonathan Harker ja ilmeisesti myös Renfield sivuutetaan erinomaisesta tilaisuudesta huolimatta (Renfieldistä voi ehkä kuitenkin lukea viittauksen yksipuoliseen homoseksuaaliseen viehtymykseen, ja myös tätä kautta Draculan korruptoivaan vaikutukseen?): jos kyse olisi vain verenjuonnista olisi Harker kuollut alkulukujen aikana ja kirja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta. Linnan vampyyrinaiset sen sijaan ovat ilmeinen uhka viettelemään nuori aviomies Jonathan Harker, ja Lucy Westenra taas vampyyrina pyrkii viettelemään ja tuhoamaan pieniä lapsia.

Ehkä tässä on ideaa miksi Stokerin kirjasta tuli vampyyritarinoiden perusteos, siinä on sopivan symbolinen mutta selkeä eroottinen sivujuonne pelkän väkivallan ja kauhun rinnalla ja se puhuttelee sopivasti myös lukijoiden toisiinsa sekoittunutta xenofobiaa ja -filiaa. Ja kun Stoker ei muilla teoksillaan oikein vastaavaa suosiota saanut niin ehkä tämäkin onnistuminen oli osittain vahinko.

Noin henkilökohtaisena lukukokemuksena kirja tosiaan miellytti, vaikka juoni olikin tuttu niin uutta ja syventävämpää luettavaa myös löytyi. Karsimisen ja tiivistämisen varaa siinä kuitenkin jonkin verran oli...

Sarjakuvasessio

Kun viikonlopuksi luvattu helle näköjään antaa odottaa itseään (on ihan kohtuulämmin kyllä mutta sellainen sää että ihan kuin alkaisi sataa ihan just) ja blogiin ei tule kirjoitettua tarpeeksi sarjakuvista, niin päätin sitten vauhdikkaasti viettää session lukien hyllyyn kertyneitä sarjakuvia, niin uusia kuin uudelleenluettavia.
Varsinaisesti en maratoonaa eli en laske sivuja, mutta jos nyt tulevien 24 tunnin aikana tulisi luettua suht painokkaasti ja raportoitua tänne...
(varmaan vielä ensi kuussa joku päivä vietän toisen lukumaratonin, yhteistä ei ole kai suunniteltu parin viikon takaisen jälkeen)

Aloitan kello 20, ja vielä voisi sen verran jatkaa naisten viikkoa että ensimmäisenä luettavana voisi olla vaikka Carla Speed McNeilin Finder-sarjakuvan osa Five Crazy Women.

21.00
Five Crazy Women on luettu: olen lukenut tämän pari kolme kertaa aiemminkin, ensimmäisellä kerralla tämä olisi suht suurella tekstimäärällä ja rakenteen monimutkaisuudella vienyt enemmän aikaa, nyt vain nautiskelin hienoista kohtauksista ja dialogista, mm. tämä pick-up-line ei lakkaa huvittamasta.

Finderin aboriginaali-scifistä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta kyllä se ansaitsee huomiota yhä. Tämä kirja ei sisällä varsinaista jatkuvaa juonta, vaan episodimaisempaa kerrontaa miehistä ja naisista ja tietysti paljon seksistä (eivät ne muutkaan Finder-kirjat ole lapsille tarkoitettuja, vaikka ehkä opettavaisia).
Päähenkilö Jaeger, joka on eittämättä yksi machoimmista kaunokirjallisista hahmoista ikinä (ja silti kuvattu noin yleisesti ottaen myönteisesti) on saapunut kaupunkiin ja soittelee (naispuolisille) tutuille mutta "seems to be an ass famine on the land" ja niinpä päätyy baariin juttelemaan tutun miehen kanssa, mm. oudoista naisista joita on tavannut...
McNeil on jatkuvasti kiinnostava kulttuurien kuvaaja, ja sitä näkyy tässäkin, Jaegerin nomadikulttuuri näkyy kaikessa käytöksessä, myös tavassa jolla suhtautuu naisiin, ja tämä johtaa myös konflikteihin...mutta "You know the rules, and you don't play by them, you're not an asshole 'by city standards'. You're an asshole, plain and simple."
Yhä vain hieno sarjis.

Jahas, mitäs seuraavaksi. Vilkaisisiko tuota Kazuo Umezun mangaa Cat Eyed Boy?

23.00
Ensimmäinen osa Kazuo Umezun Cat Eyed Boyta luettu: aika episodimainen kauhumanga jossa nimihenkilö jota hyljeksivät niin ihmiset kuin hirviötkin vaeltelee paikasta toiseen ja missä onkin alkaa tapahtua...joskus kissansilmäinen poika on pelkkänä tarkkailijana, joskus aktiivisena osallistujana.

Umezu on kauhumangan parissa aika legenda, nämä teoksensa ovat jo suht vanhoja ja piirrostyyli on nykysilmin katsottuna aika jäykkää...mutta monenlaisia groteskeja juttuja osaa kyllä piirtää. Aiemmin olin lukenut pitkän sarjansa Drifting Classroom joka nopeasti kehitti sellaisen absurdiuden asteen että pakko oli jatkaa lukemista että näkisi mitä muuta siinä voi vielä tapahtua.
Sama absurdius vallitsee tässäkin, groteskius liikkuu jo sellaisella tasolla että varsinaista kauhufiilistä ei enää niin kehitellä (ainakaan minun makuuni). Mutta sarja on jossain määrin tietoinenkin tästä, mukaan ripotellaan huumoria, myös metatasolla ja neljättä seinää rikkoen...
Varsin hauska tämä oli, mutta voisin lukea nyt jotain muuta ja jätän CEB:n kakkososan huomiseksi.
Batmania vai Adrian Tominea?

00.30
Adrian Tominea, Summer Blonde -albumin verran. Mukana on neljä tarinaa, joista ensimmäinen tuntui tutulta, se oli kai yksi niistä Optic Nerve -lehdistä jotka olin lukenut joskus aikaa sitten.

Suht paljon tekstiä, minimalistisesti toimintaa, nuoria ihmisiä haahuilemassa elämässään: sarjakuvista Daniel Clowesin Ghost World on aika ilmeinen verrokki, mutta myös kaunokirjallisuuden puolelta jotkut modernit novellistit ovat aika lähellä ilmaisua...(ja sen puolesta tämä lienee myös suht hyvin toimivaa sarjakuvaa sellaiselle joka ei juuri sarjakuvaa lue mutta muuta kirjallisuutta kyllä).

Jahas, menisikö nukkumaan, vai vieläkö jotain.

10.30
Herätty ja luettu Jules Feifferin Sick Sick Sick, kokoelma pieniä sarjakuvia joita oli tehnyt 50-luvun lopulla Village Voice -lehteen. Pilakuvamainen formaatti mutta Feiffer tosiaan teki joka jutun 6-12 ruudun mittaiseksi, ja ajankohtaisuuksiin viittaillaan mutta enemmän nämä ansioituvat arkisten keskustelunpätkien käsittelyssä (ja sellaisina ajankohtaisuuksiinkin kuten beat-väki tai Sputnik viittaavat jutut sisältävät universaaliutta).
Tietysti Village Voice on New Yorkin liberaalien lehti joten aihepiirit viittaavat sinne päin, esim. psykiatriasta, seurapiireistä ja "vaihtoehtoisuudesta" on paljon juttua ja piikittelyä, Woody Allenin elokuvat ovat hyvä verrokki...

Hmm, olisiko sitten Cat Eyed Boyn toisen osan vuoro.

12.40
Kazuo Umezun Cat Eyed Boyn toinen osa luettu, yhä mennään aika pimeällä kauhuvaikutteisuudella jossa vilisee monenlaisia hirviöitä, ja käännökset ovat yllättäviä joskin ihan kaikkien järkevyyttä ei kannata niin tarkkaan miettiä. Suuri osa sarjan tarinoista oli aika pitkiä, loppuun oli sitten laitettu neljä pientä vinjettiä, pieniä kummitusjuttuja.
Ja jos siis laskisin sivuja niin näistä niitä tulisi, Cat Eyed Boy yksinään on melkein tuhat sivua, mutta kuten näkyy varsin vauhdikkaasti luettavaa...

(luethan oikealta vasemmalle)

Ja perään sitten pari eurooppalaista suomennettua albumia joissa on väritkin.
Corteggianin ja Tranchardin Marinen seikkailuja luin silloin aikoinaan kun nämä uusina ilmestyivät (kuten ehkä jotkut teistä muistakin, 80-luvun lapset), ja vastikään sitten käsiin osui pari sarjan albumia (kolmas ja neljäs, albumeina ei enempää kuin neljä ilmestynytkään), joten piti Pasilan kirjavarastosta sitten hakea myös nämä kaksi ensimmäistä, Mustan tornin salaisuus ja Matka uuteen maailmaan.

Sympaattinen lastensarjahan tämä on ja parani hieman sarjan edetessä kun siirryttiin eksoottisempiin ympäristöihin ja Marinen vatsastapuhumista (joka toimii niinkuin sarjakuvavastastapuhuminen toimii, ei niin kuin oikea) ei enää niin ylikäytetty kuin ekassa albumissa. Kuulemma myöhemmät, Suomessa julkaisemattomat, osat ovat (myös) varsin epätasaisia, hyvää ja huonoa löytyy molempia.
Ja kuvitushan on tuollaista nättiä eurokamaa.

Ulkona on ilmeisesti kiva sää, voisi käydä pyörähtämässä.

16.40
Luin annoksen Kou Yaginuman melkein-scifi-sarjaa Twin Spica, osat 7-9 (aiemmat kuusi olin lukenut aiemmin).

Melkein-scifi on määreenä koska sarja sijoittuu hyvin läheiseen lähitulevaisuuteen, Japanin ensimmäinen miehitetty avaruuslento on tapahtunut ja se on ollut onnettomuus, mutta pyrkimys avaruusmatkoihin on yhä kova (jotain muitakin teknologisia askeleita on otettu joita nykyhetkessä ei ole vielä tapahtunut mutta niitä selviää pikkuhiljaa sarjan aikana).
Sarjassa keskitytään Tokyo Space Schoolin oppilaisiin, erityisellä astronauttilinjalla oleviin joten avaruus ja sinne pääseminen on keskiössä...mutta myös kasvu ja ystävyys: päähenkilö Asumi on melkein monomaaninen astronomiafani, mutta paljon huomiota saavat myös ystävänsä (ylläolevassa kuvassa Marika puhuu Asumille, yläkuvan oikeassa laidassa ovat muut).

Vaikka korkealle pyritään niin sarja pysyy miellyttävän maanläheisenä ja hidastempoisena, ja erityisen nautittava on sarjan tunnelma, kiinnostava sekoitus positiivista pyrkimystä kohti haaveita jotka ovat korkealla mutta silti realistisesti tavoitettavissa ja melankoliaa, viipyilevää surumielisyyttä. Avaruusoopperaa heille jotka eivät välitä avaruusoopperasta.

19.30
Scott McCloudin Understanding Comics (suomennettu Sarjakuva - näkymätön taide) on tietysti jokaisen sarjakuvasta kiinnostuneen pakkolukemista. Sen eräänlainen jatko-osa Reinventing Comics sen sijaan on vähän ongelmallisempi tapaus, olin sen lukenut tuoreeltaan vuonna 2000 ja nyt sitten pitkästä aikaa uudestaan.
Tässä jatketaan jonkin verran informatiivista katsausta sarjakuvaan taidemuotona mutta sävy on poleemisempi, tällä kertaa puheena ei ole niinkään mitä sarjakuva on vaan mihin suuntiin se voi, tai sen tulee kehittyä, taiteena ja vähän myös bisneksenä.

Erityisesti bisnesmallit mutta vähän myös taidepuoli keskittää huomion nimenomaan pohjois-amerikkalaiseen sarjakuvaan. Eurooppa vilahtaa parissa ruudussa ja Japani vähän useammassa mutta sivuroolissa kuitenkin, ja esimerkkien ohella myöskin esitetyt ilmiöt ja mallit kuvaavat erityisesti Amerikan tilannetta.
Osa niistä on toki laajemminkin sovellettavissa, myös sarjakuvien ulkopuolella: esim. kustantajien ja kauppojen toiminta suhteessa taiteentekijään tai -kokijaan pätee yhtä lailla myös muilla aloilla (erityisesti kirjallisuudessa).
Rajaus tulee vastaan ei vain paikassa vaan myös ajassa: kirja kuvaa tilannetta parikymmentä vuotta sitten ja, no, paljon on tapahtunut sen jälkeen...erityisen ongelmallinen on kirjan jälkimmäinen puolisko joa keskittyy digitaaliseen sarjakuvaan, tietokoneisiin ja nettiin, ja siinä parikymmentä vuotta on ikuisuus...
McCloudin pohdinnat menevät joskus aika korkealentoisiksi ja paikoin on vaikea sanoa mitä hän oikein tarkoittaa tai haluaa sanoa, ja osa huomioista on tosiaan valitettavan vanhentuneita tai sittemmin hyvin kyseenalaisiksi asetettavia (nykyiset opettajat voivat varmaan sanoa sanasen diginatiiveista joihin McCloud tuntuu uskovan).

Mutta. On tässä kirjassa myös sen verran hyviä ja erinomaisia havaintoja, pohdintoja ja ideoita että ei tätä pidä lytätäkään, ja ehkä kirja on alunperin tarkoitettukin kiistanalaiseksi, enemmän tuottamaan kriittistä keskustelua kuin tulemana yleisesti hyväksytyksi...

Jahas, 24-tuntinen sessio alkaa olla lopussa, ja mm. se yllämainittu Batman odottaa yhä hyllyssä samoin kuin muutama muu teos jotka kyllä luen joskus lähipäivinä mutta joista olisi ollut kiva mainita jotain täälläkin...luettujen pino näyttää tällaiselta.

Kuten alla kommenteissa mainitsin niin luen kohtalaisen paljon sarjakuvia mutta niistä ei välttämättä tule kirjoitettua niin paljoa, monista kirjoittaa mieluummin lauseen tai kappaleen tai pari muttei ihan kunnon bloggausta. Ja erityisen ongelmallisia ovat pitemmät sarjat, esim. tässä luetut Marine ja Twin Spica, ensivaikutelmista yhden tai kahden osan perusteella ei ainakaan halua kirjoittaa kokonaista bloggausta mutta kun on edennyt pitemmälle niin silloin aiemmista osistakin puhuminen olisi vähän hölmöä...

Mahdollisesti kiinnostuneille kuitenkin vinkattakoon että olen kirjoitellut ahkerammin lukemistani sarjakuvista asiaan paremmin sopivalla foorumilla ja formaatissa.

Vera Panova - Naisen sydän

Vielä vähän huomiota naistenviikolle, neuvostoliittolaisen Vera Panovan pienoisromaani, alkuperäiseltä nimeltään Jevdokia naispäähenkilön mukaan (suom. Vieno Levänen, ja suomennos julkaistu Moskovassa).

Hassusti kirjan keskeiset tapahtumat esitellään jo ensimmäisessä luvussa, vaikka ne esiintyivätkin vain mainintoina joita ei sitten muistanut kun varsinainen muistelu alkoi, lapsenlapsi katseli valokuvia ja isoäiti Jevdokia osoitteli keitä niissä oli.
20-luvulla Uralin tienoilla olevassa pikkukaupungissa tehdastyöläinen Jevdokim löytää sopivan vaimon, nimeä myöten, ja ennen naimisiinmenoa rakentaa talon, mutta häävuoteessa käykin ilmi että nainen ei olekaan neitsyt ja onpa vielä ollut lapsikin toiselle tulossa mutta siitä on hankkiuduttu eroon...kuitenkin jättäen Jevdokian hedelmättömäksi (ja kaikesta huolimatta tämä vähän myös kaihoaa yhä sen tataari-Ahmetin perään).
No, omia lapsia ei tule mutta niin vain muiden kasvatteja sitten löytyy kunnon perheeksi, ja taloakin laajennetaan...ja elämä kulkee eteenpäin.

Kovin tarkkaa arjen kuvausta tässä ei harrasteta kun 140 pienessä sivussa katetaan lähemmäs 30 vuotta, mutta tavallisten ihmisten tavallista elämää kuitenkin, aika voimakkaalla sosialistisen realismin klangilla tietysti. Ja näköjään Vera Panova on muissakin kirjoissaan harrastanut tällaista arjen ja kodin kuvausta joka tavallaan ei kerro Neuvostoliitosta mutta kertoo aika paljon kuitenkin (ja sellaisena tämä kirjahan on mitä sopivin Leningrad -Ost-Berlin -haasteeseen).
Ennen kaikkea tätä kirjaa oli oikein mukava lukea, kirjoitustyyli oli sujuvaa, sopivasti draamaa mukana muttei liikaa ja yleisesti ottaen henkilöt olivat sympaattisia. Ja esitettyjen asenteiden bongailussa ja erittelyssä tuli nykylukijalle myös sopivasti pureskeltavaa. En ole nostamassa tätä miksikään romaanitaiteen kadonneeksi klassikoksi tms mutta miellyttävä teos se kuitenkin oli.

Aphra Behn - Oroonoko

Lisää Penguinin pikkumustia, lisää varhaisia naisia naistenviikolle: Aphra Behn on englanninkielisen kirjallisuuden ensimmäisiä naisia, ainakin ammattikirjoittajana, ja tämä pienoisromaani on varhaisimpia esimerkkejä englanninkielisestä romaanista (julkaistu alunperin 1688).

Kirja kertoo tarinan afrikkalaisesta prinssistä Oroonokosta joka päätyy orjaksi Surinamiin, samoin kuin rakastettunsa Imoinda. Rakkaustarinaan sekoittuu siis orjalaitoksen kritiikkiä (sen verran varhaista että vaikutus jäi vähäisemmäksi kuin vaikkapa Setä Tuomon tuvalla), ja rojalistista maailmankatsomusta.
Mustien afrikkalaisten kuvaus oli varmasti aikanaan radikaalia, joskin sittemmin tilanne, kysymykset ja asenteet ovat muuttuneet sen verran että tapa jolla korostetaan Oroonokon piirteiden olevan epätyypillisen epäafrikkalaisia ja muu "parhaimmillaan afrikkalainen voi olla yhtä hyvä kuin valkoinen eurooppalainen"-asenne ei ole ehkä ikääntynyt parhaalla mahdollisella tavalla...

Epäilemättä kirja jonka olemassaoloa arvostan ja kehotan muitakin arvostamaan, mutta lukemisessa ei historiallisen mielenkiinnon lisäksi suurta antia ole.

Olen tainnut aiemminkin ääneen pohtia brittiläisen kirjallisuuden suhteellisen vahvaa naisedustusta, kuinka jo varhain monia merkittäviä naiskirjailijoita tuli esiin (osa miehiin viittaavien salanimien suojissa mutta kuitenkin). Oma osuutensa epäilemättä oli romaanin suhteellisen heikolla arvostuksella, sitä pidettiin pitkään kirjallisuuden vähemmän merkittävänä muotona, sellaisena mitä naiset lukivat ja siksi ei niin ollut väliksi vaikka naiset niitä kirjoittivatkin.

Mielenkiintoinen verrokki löytyy varhaisesta amerikkalaisesta elokuvasta (siis jonnekin 20-luvun puoliväliin saakka, ennen Hollywoodin studiosysteemin kunnollista etabloitumista): se oli alana niin uusi että kuvauksiin saattoi päästä töihin ihan vain ilmestymällä paikalle ja parissa viikossa tai kuukaudessa oli jo sen verran veteraani että saattoi päätyä kuvaajaksi, ohjaajaksi tai pääosaan...koska mitään muodollista koulutusta, vaadittavaa kokemusta tai muutakaan ei ollut, ala houkutti hyvin monenlaista joukkoa, myös sellaisia joiden olisi vaikeuksia hankkia elantoaan perinteisemmillä aloilla.
Vaikka naisia ei kovin paljoa kuvaajiksi tai ohjaajiksi päätynytkään niin muualle kyllä, erityisesti nuoria naisia vailla perheen turvaa: ilmeisesti huomattava osuus varhaisen elokuvan naistähdistä ja muista ammattilaisista oli orpoja tai isättömiä puoliorpoja.

1700-1800-luvun brittiläisten naiskirjailijoiden yhteiskunnallinen asema taisi olla usein hieman eri (Behn tai vaikkapa ranskalainen Christine de Pisan ammattikirjailijoina ovat tietysti nimenomaan itsensä elättäjiä), mutta missä määrin tällainen romaanien kirjoittelu sitten miellettiin ajanvietteeksi ja puuhasteluksi...mikä ehkä mahdollisti suhteellisen suuren vapauden kirjoittaa romaaneja tarvitsematta ylettömästi todistella että on mahdollista olla nainen ja kirjoittaa romaaneja mikä tilanne ehkä monen muun maan kirjallisuuden naispioneereilla oli.
Koska Behn niin Austen, Brontet, Gaskell ja niin edelleen, ja koska Austen, Brontet jne niin Spark, Pym, Taylor, Murdoch, Fitzgerald, Bowen, Weldon, jne.

Marie de France - The Lais of Marie de France

 

Jatkamme naisten parissa, ainakin luultavasti: joskus 1100-luvulla pohjois-Ranskassa ja/tai Englannissa luultavasti vaikutti naisrunoilija nimeltä Marie, jonka nimiin on laitettu kaksitoista vanhaksi ranskaksi kirjoitettua eeppistä runoa. Mahdollisesti hän kirjoitti ne myös itse, tai osan niistä, ja ainakin joissain esitetyt yksityiskohdat puhuvat naiskirjoittajan puolesta.
Historian sumusta huolimatta Marie de Francea pidetään kuitenkin ranskankielisen kirjallisuuden (jos se aloitetaan jo vanhan ranskan puolelta) ensimmäisenä naisrunoilijana.

Tämä lukemani teos ei kuitenkaan ole varsinaisesti runoutta, kääntäjät Glyn S. Burgess ja Keith Busby ovat sovittaneet tekstit proosatarinoiksi. Ilmeisesti Marien epiikka on varsin suorasanaista, ja liitteenä on myös alkukielinen versio Laüstic-runosta:

Une aventure vus dirai
Dunt li Bretun firent un lai.
Laüstic ad nun, ceo m'est vis,
Si l'apelent en lur païs;
Ceo est russignol en franceis
E nihtegale en dreit engleis.

(proosannettuna: "I shall relate an adventure to you from which the Bretons composed a lay. Laüstic is its name, I believe, and that is what the Bretons call it in their land. In French the title is Rossignol, and Nightingale is the correct English word.")

Tarinat ovat alkuperältään ilmeisesti yleensä bretagnelaisia (varsinaisesti nykyisen Ranskan keskiaikainen trubaduuriperinnehän keskittyi Provenceen), kuningas Arthur vilahtaa yhdessä jutussa ja yhdessä henkilöinä ovat Tristram ja Isolde, ja muutenkin sisältö on yleensä ritariromantiikkaa, urheat ritarit ja kauniit naiset rakastavat toisiaan ja jos vieläpä eivät ole keskenään naimisissa niin luvassa on draamaa.
Kaikki päähenkilöt eivät kuitenkaan ole niin sankarillisia, esim. Equitan-tarinan nimihenkilö suunnittelee rakastettunsa kanssa vaimonsa murhaamista, ja parin muunkin tarinan keskeiset henkilöt tekevät aika arveluttavia juttuja...mahdollisesti tässä on siis jopa sarjallisuutta mukana, tarinakokoelman tarkoitus on osoittaa rakkauden seuraamuksista sekä positiivisia että negatiivisia.

Kokonaisuus pysyy siis sopivan monipuolisena mutta monet tarinat toimivat hyvin myös yksinäänkin ja taas kerran näissä on sellaista suullisen kertomuksen luonnetta joka minua tyylillisesti viehättää (joskin jotkut spefiharrastajat saattaisivat pitää tarinoista itsestään mutta kaivata hieman modernimpaa esitystapaa...)

Christina Rossetti - Goblin Market

Lisää edellisessä postauksessa mainittuja Penguinin pikkumustia: viktoriaanisen naisrunoilijan Christina Rossettin kokoelma josta puolet vie pitempi eeppinen nimiruno, loput sitten muuta tuotantoa.

Tähän teokseen musta kansi sopii erittäin hyvin, sen verran paljon näissä on melankolia, kuolemaa ja surua...mutta myös huumoria (joskus mustaa), mielikuvitusta, leikkisyyttäkin: mieleen tuli 1800-luvun brittivastine Tim Burtonille, ja varmaan tämä kuuluu jokaisen asiantuntevan gootin oppimäärään tai ainakin pitäisi kuulua.

Rossetti kirjoittaa mitallisesti mutta luonteeltaan enemmän sinnepäin kuin ihan tarkkaan: ei tässä sille linjalle mennä että jokainen säe on riimitetty mutta muuten ei mitään väliä. Kun katselin vaikkapa An Old-World Thicketin riimitystä niin ei siinä kaavaa ole, ABABB-ABBAA-ABBAB-säkeistöt tulevat satunnaisesti, ja muissakin mitallisuus on epäkeskoista...mikä sinänsä vain lisää näiden hieman epätodellista, keijukaismaista tunnelmaa.
Nimirunosta tuli mieleen hieman Tam Lin, maahismiehet yrittävät myydä ihmeellisiä hedelmiä kahdelle sisarukselle Lizzielle ja Lauralle, Laura maistaa ja alkaa kuihtua ja niin Lizzie pitää pelastaa sisarensa...kun lueskelin samaan aikaan Stokerin Draculaa (josta lisää myöhemmin) niin assosiaatiot vampyyreihin tulivat tietysti mieleen, ja lopultahan on ehkä oletettavissa että puhe on seksistä.
Muutenkin puhutaan rakkaudesta ja kuolemasta, mutta tosiaan mukana on myös makaaberin humoristisia juttuja (kuten A Frog's Fate) tai sarja lastenloruja ja tuutulauluja (joissa ajan linjan mukaisesti niissäkin kuolema on läsnä). Myös laulumaisuutta on osassa mukana (ja ilmeisesti ainakin In the Bleak Mid-Winter on sovitettu joululauluksi).

Song

When I am dead, my dearest,
   Sing no sad songs for me;
Plant thou no roses at my head,
   Nor shady cypress tree:
Be the green grass above me
   With showers and dewdrops wet:
And if thou wilt, remember,
   And if thou wilt, forget.

I shall not see the shadows,
   I shall not feel the rain;
I shall not hear the nightingale
   Sing on as if in pain:
And dreaming through the twilight
   That doth not rise nor set,
Haply I may remember,
   And haply may forget.

Kirjablogeissa vietetään tällä viikolla naistenviikkoa, niin myös täällä: nimipäivien mukaan en lue enkä julkaise (Kristiina juhlii vasta ensi sunnuntaina) mutta tämä ei jääne viikon ainoaksi naiskirjailijaksi...

 

Pu Songling - Wailing Ghosts

Ensinnäkin sananen julkaisumuodosta: olin Akateemisessa bongannut tällaisen julkaisusarjan, Penguin Little Black Classics, ja sieltä löytyi muutama ennestään tuttu mutta myös joukko lukemattomia teoksia: eittämättä klassikoita mutta suurin osa keskeisimmän kaanonin liepeiltä, sellaisia teoksia joita ei ihan helposti välttämättä löydy.
Koko on oikeasti taskuunmenevä fontin tai sivutaiton siitä kärsimättä, koska näissä on keskitytty pitkiin novelleihin ja esseisiin, pienoisromaaneihin tai pieneen joukkoon lyhyitä novelleja tai runoja. Ja hinta on halpa, alle kaksi euroa kukin.
Kuten näkyy, ostin näitä nipun ja muutamista tullee juttua tänne blogiin jahka saan niitä luettua...ja ennestään tutuista voin suositella ainakin seuraavia:
Jonathan Swift: A Modest Proposal
Nikolay Leskov: The Steel Flea
Ryunosuke Akutagawa: The Life of a Stupid Man
Leonid Andreyev: Seven Hanged
Alexander Pushkin: The Queen of Spades

Niin, sitten asiaan, Pu Songlingin kokoelmaan vanhoja kiinalaisia kummitusjuttuja, ihmesatuja ja sen sellaisia. Nämä tarinat ovat tyyliltään lyhyitä, ääneen kertominen kuuluu tyylissä, ja aiheissa ja rakenteissa on universaaliutta vaikka yksityiskohdat oman miljöönsä mukaisia ovatkin: Growing Pears vastaa täysin mm. Kuikka-Koponen-silmänkääntötarinoita mitä nyt silmänkääntäjänä on taolaismunkki joka kasvattaa ihmeellisen päärynäpuun, ja Butterflyn tarina nuoresta miehestä joka kohtaa kauniin metsänhengettären jonka luo jää asumaan on myös periaatteessa tuttu, mutta kiinnostavan eksoottisilla yksityiskohdilla.
Pari hirviötarinaa jäi ponnettomiksi (tyyliin nähtiin hirviö, sitten se hirviö meni pois) mutta noin muuten kun tällainen yliluonnollisten kerrottujen juttujen perinne minua miellyttää (esim. Myytillisiä tarinoita, Kuu paistaa kuollut ajaa jne) niin tämäkin kelpasi hyvin.
Ja saahan tällä osuman Kurjen siivellä -haasteeseen.

Lukumaraton VII 10.7.

Taas on aika kesän perinteisen lukumaratonin: tätä olen harrastamassa jo aika monetta kertaa ja välissä on myös ollut muunlaisia sessiolukemisia tai epälukumaratoneja (viimeksi viime viikolla). Tällä kertaa ilmoittautuneita on tullut tosi iso joukko, kuten emäntäblogista Ja kaikkea muuta huomaa, tieto tapahtumasta on levinnyt myös blogistanian ulkopuolella...
Ideanahan on keskittyä mahdollisimman paljon lukemiseen 24 tunnin ajan (tietysti aion nukkua ja syödä välillä, ja varmaan jossain vaiheessa käyn ulkona haukkaamassa happea) niin että ainakin osa lukemisesta tapahtuu 10.7.

Kirjavalinnoissa olen harrastanut aiemmin jo monenlaista, on ollut runoutta, sarjakuvia, tiiliskiviromaaneja...tällä kertaa varsinaiset tiiliskivet jätetään rauhaan, mutta olen hyllystä katsellut kokeiltaviksi maratonkirjoiksi joitain kohtuupaksuja teoksia, jos niitä saisi luettua puolitoista tai kaksi tulevien 24 tunnin aikana (välissä fiiliksen mukaan ehkä sitten novelli tai jotain muuta pientä jos siltä tuntuu).

Ajattelin aloittaa tänään noin kello 20, ja jatkaa sitten sunnuntai-iltaan, nyt kun olen kotiutunut messusta ja ruoka on tulossa. Huomasin että parilla muullakin blogilla on samantyylisiä aikatauluja, EM-kisojen finaalilla lienee osuutensa asiaan...
Aloituskirjaksi voisin katsella miten Michel Tournierin Meteorit lähtee vetämään, muu tuotantonsahan on tähän mennessä vaihdellut hyvän ja loistavan välillä. Varuilla on ainakin Boris Akuninia.

21.45
Kahdeksalta aloitettiin, nyt on luettu n. 80 sivua Meteoreja (käännös Annikki Suni). Tähän mennessä kirja on ollut vähän hajanainen, useita henkilöitä ja tilanteita kuvataan ja selkeää juonta ei vielä ole, mutta aiheisiin kuuluvat mm. seksi, kaatopaikat ja vammaiset lapset. Tournierille tuttua fyysisyyden ja mystisyyden sekoitusta annostellaan tässäkin.

Minun kaupunginvaltuutettuni ovat kokonaan juurtuneet yhteiskuntajärjestelmään, ja kaatopaikka on heille olemattomuutta vastaava helvetti, eikä mikään ole heidän mielestään niin vastenmielistä että ansaitsisi tulla paiskatuksi sille. Minulle se on toisen maailman rinnakkaismaailma, peili joka heijastaa yhteiskunnan olemusta: jokaisella jäteaineella on vaihteleva mutta aina myönteinen arvonsa.

Juon teetä ja jatkan.

23.30
Jos kaikki olemassaolevat ihmiset luokiteltaisiin luovan nerokkuuden mukaan, saataisiin leveä pyramidi, jonka pohjana on runsas hedelmätön tavallinen väki ja huippuna luovat henget. Pohjalla homoseksuellien osuus olisi noin 0% mutta huipulla lähes 100%. Silti meidän täytyy osata vastustaa ylpeyden kiusausta. Meidän ylemmyytemme heteroseksuaaliseen massaan nähden ei ole kovin ansiokkaasti hankittu. Suvunjatkamisen taakka musertaa kokonaan naiset ja heteroseksuaalisista miehistäkin puolet.

Meteoreja luettu n. 150 sivua, ja teos on viihdyttävän hämmentävä. Yhtenä keskeisenä hahmona on Alexandre Surin, joka johtaa jätehuoltofirmaa ja välillä käy kruisaamassa öisissä pusikoissa (kun on taas nähty Prideen liittyvää kirjavinkkausta, totean yhä että teiniapologiat eivät kiinnosta vieläkään, mieluummin vaikka Alexandre Surinia), toisena tämän veljenpojat, kaksoset Jean-Paul.
Ja kaksosista, meteorologiasta, homoista, Pyhästä Hengestä, kielistä, jätteistä ja sen sellaisista Tournier kutoo hengästyttävän tiheää symbolien verkkoa. Keijujen kuninkaan päähenkilö Tiffauges tekee kameo-esiintymisen (samoin kuin kirjailija itse).

Jeesus on aina näennäisesti järjettömin - mutta tosiasiassa viisain - vastaus kysymyksiin, joita me itsellemme asetamme.

Jatkan vielä jonkin aikaa, joskin uni varmaan tulee myös.

9.30
Sinä olet absoluuttinen toinen. Erilliset tuntevat naapureistaan, ystävistään ja sukulaisistaan vain erityisominaisuuksia, virheitä, puutteita, henkilökohtaisia, värikkäitä tai irvikuvallisia piirteitä, jotka ovat erilaisia kuin heillä itsellään. He sekoavat sattumanvaraisiin pikkuseikkoihin eivätkä näe - tai näkevät huonosti - ihmisolennon tai henkilön niiden alta.

Luin vähän matkaa, nukahdin, heräsin, aamukahvin ääreltä jatkoin lukemista, nyt olen sivulla 216. Ei tässä kirjassa vieläkään mitään selkeää juonta ole, vaan symbolien virtaa jossa kaksoisuus viittaa moniin suuntiin ja moni suunta viittaa kaksoisuuteen.

12.30
Matemaattinen taivas on aina kolmisen viikkoa meteorologista jäljessä. Trakoittaako tämä, että Jean, joka on sateen ja auringon vaihtelujen puolella, on aina hellittämättömästi minua edellä? Tarkoittaako tämä että jollen minä puolestani mene meteorien puolelle, en löydä veljeäni koskaan? Tulen tähän johtopäätökseen outoja mutta pakon sanelemia teitä ja tunnistan niissä kaksosparista erotetun intuitiota.

Sivulla 350, ollaan edetty ajassa ja Jean on lähtenyt pakoon kaksoisuutta, Paul perässään, ja jäljellä olevien lukujen nimien perusteella tulossa on aikamoista matkustusta ympäri maailmaa (ja Phileas Foggista ja Passepartoutista onkin ollut kirjassa jo juttua aiemmin. Mutta nyt syömään.

15.00
Niin kauan kuin Länsi-Berliini ei ole muuttunut vapaaksi, demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi kaupungiksi, saavat Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupungin asukkaat ylittää Länsi-Berliinin rajan vain jos heillä on erityinen kulkulupa.

Meteorit on luettu loppuun, sivulle 473 päästessä on seikkailtu aika lailla kaksinaisuuden, tilan, sään, kielen, ihmisyyden mysteereissä. Jälkipuolella meno alkoi vetää vähän turhankin hajanaiseksi ja lennokkaaksi, kryptofasian rinnalle jäin kaipaamaan Alexandrea...
Ja kun tämä pysyi symbolien verkkona niin ei tästä vieläkään oikein voi sanoa että mitä tämä kirja käsitteli, kiinnostava se kuitenkin oli.

Surkeaa on meteorologia, joka tuntee taivaan elämän vain ulkopuolelta ja yrittää kutistaa sen mekaaniseen malliin. Vaikka rajuilmat jatkuvasti osoittavat ennustukset vääriksi, ei sen meteorologian tyhmä taipumattomuus järky. Siitä lähtien kun taivas tuli minun aivoikseni minä olen tiennyt tämän; ja se sisältää enemmän asioita kuin fyysikon päähän mahtuu.

Vielä olisi tunteja jäljellä, muttei niiin paljoa että innostuisin tarttumaan siihen Akuniniin, kun sitä ei kai ehtisi edes puoliväliin, otetaan jotain lyhyempää...Penelope Fitzgerald vai Vera Panova vai jotain ihan muuta?

16.15
'Are you talking about culture?' the manager said, in a voice half way between pity and respect.
'Culture is for amateurs. I can't run my shop at a loss. Shakespeare was a professional!'

Kävin ulkona haukkaamassa happea ja kun kohdalle sattui lyhyt meteorikuuro niin kävin haukkaamassa myös pienen lasin vehnäolutta. Ja aloitin Pelenope Fitzgeraldin kirja The Bookshop, jossa leskirouva Florence Green päättää perustaa kirjakaupan englantilaiseen merenrantakaupunkiin jossa sellaista ei vielä ole. Eri asia sitten kaivataanko edes.

18.15

'I don't attach as much importance as you do, I dare say, to the notions of right and wrong. I have read Lolita, as you requested. It is a good book and therefore you should try to sell it to the inhabitants of Hardborough. They won't understand it, but that is all to the good. Understanding makes the mind lazy.'

The Bookshop on luettu ja muiden lukemieni Fitzgeraldin kirjojen tapaan se on varsin pisteliäs, ajoittain koominen ja ajoittain tragikoominen esitys elämästä. Ja opettavainen kaikille teille kulttuuri-immeisille.
Muiden kirjojensa tapaan tässäkin on mainio kavalkadi eksentrisyyttä, joskin yleissävy oli hieman kitkerämpi kuin muissa (ja kirjana en ehkä ihan niin korkealle nosta kuin vaikka Offshorea, tai ehkä muitakaan, vaikka perustasoltaan tämä tietysti oli hyvä).
Tästä tuli sivuja 123, eli kokonaissumma nyt 596. Ja vielä olisi puolitoista tuntia aikaa, mitäköhän sitten lukisi.

20.00

Olin aloittanut Henry Kuttnerin ja C.L. Mooren novellikokoelman aiemmin, lukenut puolitoista novellia, nyt sitten luin loput kolme ja puoli eli tämän maratonin puitteissa 88 sivua. Kumpikin oli jo omillaan ollut ansiokas pulp-scifikirjailija (näiltä ajoilta olen C.L.Moorelta aiemmin lukenut Black God's Kiss -kokoelman) ja avioiduttuaan kirjoittivat myös yhdessä, ilmeisesti tasapainottaen hieman toisiaan (ymmärtääkseni Moore on parempi kirjoittaja mutta Kuttner laati parempia juonia).
Ja, no, nämä olivat kivoja pulp-scifi-juttuja, Vintage Season ja Exit the Professor parhaat, muutkin luettavia (en viitsi sen tarkemmin kommentoida mitä niissä tapahtuu koska lajityypille ominaisesti sen selviäminen on iso osa niiden viehätystä). Ei näistä mitään klassikkoja nouse mutta täyttävät tehtävänsä, viihdyttivät ja jotkut ehkä vähän herättivät jotain ajatustakin.

Nonih, se on loppu nyt, kokonaissivumäärä 684 sivua ja sain kolme kirjaa luettua. Sitten voisi taas laittaa vähän ruokaa ja mennä sitten vilkuilemaan miten muut ovat pärjänneet, tai pärjäävät niistä joilla homma on vielä kesken. Raportteja kootaan tänne.
(ja kohta katsomaan kuinka Ranskasta toivottavasti tulee Euroopan mestari)

Fay Weldon - Watching Me, Watching You

 

Kun kerran kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia ja jokainen onneton perhe onneton omalla tavallaan niin Fay Weldonkin on keskittynyt jälkimmäisiin, myös tässä novellikokoelmassaan jonka lukemisen aloitin juhannuksena ja lopetin tällä viikolla.

On mukana muutakin mutta useimmiten tarinoiden keskiössä on ongelmallinen parisuhde (ja se on suosittu aihe myös muussakin lukemassani Weldonin tuotannossa). Sinänsä alkusitaatin Tolstoi ei tässä aina näy, koska monissa parisuhteissa ongelma on havaittavissa hyvinkin selvästi, niissä on naisia jotka eivät oikein tiedä mitä haluavat tai eivät ainakaan osaa ilmaista sitä, ja miehiä jotka tietävät hyvinkin selvästi mitä haluavat (joskus tietysti hyvää tarkoittaen mutta). Tavat joilla tämä tulee ilmi vaihtelevat, samoin lopputulokset, mutta tuon kuvion yleisyyden johdosta näitä novellikokoelmiaan ei ehkä kannata lukea kerralla eikä monta peräkkäin vaan ennemmin novelli silloin tällöin...

Tuolla tavalla pääsee nauttimaan Weldonin vahvuudesta, erinomaisesta fraseerauksesta: lauseet ja kappaleet tihkuvat ironiaa jonka pistävyydeltä eivät säästy myöskään ne naiset. Tekstissä suositaan lyhyitä kappaleita, jotka on vielä erotettu välilyönneillä, korostaen kerronnan fragmenttisuutta, kappaleet ovat tapahtumia, kommentteja, sisäisiä ajatuksia, ulkopuolisten havaintoja, syntyvä dialogi on rikkonaista niinkuin se on, mutta kuvan se muodostaa elämästä.
Hutejakin tässä kokoelmassa tietysti on mutta myös hyviä juttuja, kuten Alopecia, Man With No Eyes, Weekend, Geoffrey and the Eskimo Child...

It's 1972. 
'Fiddlesticks,' says Maureen. Everyone else says 'crap' or 'balls' but Maureen's current gear, being Victorian sprigged muslin, demands an appropriate vocabulary. 'Fiddlesticks. If Erica says her bald patches are anything to do with Derek, she's lying. It's alopecia.'
'I wonder which would be worse,' murmurs Ruthie in her soft voice, 'To have a husband who tears your hair in the night, or to have alopecia.'

Marguerite Duras - Lol V. Steinin elämä

Olin Duras'lta lukenut aiemmin Tuska-kokoelman joka oli kiinnostava vaikkei kai edustakaan kirjailijan ominaisinta tuotantoa (sen tarinat oli kirjoitettu varhain, toisen maailmansodan yhteydessä, vaikka julkaistiinkin vasta 80-luvulla).

Tämä Lol V. Steinin tarina (suom. Annikki Suni) on 60-luvulta: Lola Valerie Steinin kihlattu lähteekin tanssiaissa toisen matkaan, seurauksena romahdus, kärsimystä ja pakoa ensin hiljaisuuteen ja sitten toiseen kaupunkiin. Mutta vuosien jälkeen Lol Stein palaa kotikaupunkiinsa.

Täytyy todeta että tämä ei nyt ollut minun kirjani, sellaista napaantuijottelukirjallisuutta josta olen joskus muita ranskalaisia syytellyt. Henkilöistä ja tapahtumista ei saanut oikein mitään otetta ja loppupuolella lähinnä selailin kirjaa eteenpäin kun se oli kuitenkin aika lyhyt.
Tässä oli mahdollisesti jonkinlaisena teemana etäisyys ja ihmisen perimmäinen kyvyttömyys ymmärtää toisen kokemuksia, jos näin on niin ainakin se toteutui onnistuneesti tämän lukijan kohdalla. 

Kirjalle osoittavat suurempaa ymmärrystä ainakin Omppu, Leena Lumi, Marile ja Mia.

Epälukumaraton 3.7.

Steamin summer salesta on taas hankittu jotain juttuja, ja vanhojakin tietokonepelejä on pelaamatta tai kesken. Ja sääkin on vähän epävakaisen tuntuinen, eli lienee taas hyvä hetki viettää epälukumaratonia viimekesäisen hengessä: seuraavien 24 tunnin aikana pelaillaan ja raportoidaan tänne mitä on tullut pelattua (olettaen tietysti että äkillinen ukkosmyrsky tms ei katkaise sähköjä).
Illalla tietysti pitää ainakin toisella silmällä seurata myös muiden pelejä, kun Ranska ja Islanti pelaavat semifinaalipaikasta...

Aloitan kello 12.00, alottaisiko leppoisasti pulmapeli Uniumilla.

12.25
Uniumia on hyvä pelata lyhyissä pätkissä, jokunen pulma kerrallaan...ainakin tässä vaiheessa kun olen vielä medium-vaiheessa, myöhemmin tulee enemmän kikkailuja. Nyt jos ei suht nopeasti keksi ratkaisua (vaatii ehkä pari yritystä ennen kuin oikea reitti selviää) niin voi hypätä yli ja palata joskus myöhemmin tehtävän pariin, jolloin se yleensä ratkeaa.
Eli ideana on ruudukko jossa on mustia, valkoisia ja harmaita ruutuja, ja kun mustan ruudun yli vetää viivan niin se muuttuu valkoiseksi ja toisinpäin: ideana on vetää yhtenäinen viiva joka muuttaa kaikki mustat ruudut valkoisiksi. Eli kuvina ennen ja jälkeen:

Pienet ja abstraktit pulmapelit ovat yhä symppiksiä.

Mutta sitten voisikin jatkaa parinkymmenen vuoden ikäistä point-and-click-klassikkoa The Digiä, jota olenkin jo ehtinyt käymään läpi kohtalaisen matkaa...

15.15.
Jesh, The Dig on läpipelattu (olin siis jo viikolla seikkaillut hyvän matkaa sen parissa, yhteensä läpipeluu taisi viedä reilu seitsemän tuntia).
Kyseessä on siis Lucas Artsin 90-luvulla tekemä seikkailupeli jota olin pelannut jo silloin, mutta hyvin siihen palasi vielä nytkin (joitain osia pelistä olin unohtanut mutta kyllä sieltä joitain pätkiä yhä muistin, erityisesti pari kohtalaisen kinkkistä pulmaa jota tuli silloin kirottua ahkerasti, nyt kun oli vähän käsitystä mitä oikein oli tekemässä niin hommakin eteni joutuisammin).

Tämä on siis point-and-click-tyylinen scifiseikkailu jossa asteroidi on lähestymässä maata ja sankarimme Boston Low parin työtoverin kera on räjäyttämässä sitä pienemmiksi ja vähemmän vaarallisiksi palasiksi. Mutta pian käykin ilmi että kyseessä onkin muukalaisten avaruusalus ja pienellä "mitäköhän tuosta tapahtuu"-tempulla paiskaudutaan jonnekin päin universumia paikkaan jossa on runsaasti outoa alienteknologiaa, ja sitten sitä varmaan pitäisi opetella käyttämään...

Kuten sanottu, viehättävä peli on yhä, toimintaosuuksia ei juuri harrasteta (pelissä ei voi kuolla, pari tappelua on animoitu tarinan vaatimaan tulokseen, kaikkea voi kokeilla loputtomasti eli peli ei voi myöskään jäädä jumiin) vaan kyseessä on nimenomaan pulmanratkomista ja tutkimista. Ja osa pulmista on hauskoja, osa lievästi sanottuna hämäriä...

Ja tietysti peliä ja tarinaa siivittää myös runsas dialogi, Boston puhuu itsekseen ja työtoverit heittävät huulta. Tietokonepelit ikääntyvät eri tahtia, ulkoinen toteutus ei ehkä ole nykyistä valtavirtaa mutta pelimekaniikaltaan point-and-click-seikkailut puzzleilla on yhä toimiva ratkaisu...
Jahas, mitäs seuraavaksi.

17.30
Pari kenttää Uniumia, sitten lähdin hyppimään Fezin maailmassa (jossa olin jo myös ehtinyt vähän aikaa testailla). Ei kauheasti narratiivisuutta, ideana on liikkua ympäriinsä mielikuvituksellisissa kentissä, tutkia paikkoja ja kerätä maastosta jotain leijuvia kuutioita joilla on varmaan jotain merkitystä jossain vaiheessa: tällä hetkellä lähinnä seikkailen ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, varmaan ohittaen joitain jänniä salaisuuksia mutta on tässä nytkin jo tutkittavaa.
En ole mitenkään platform-hyppelyjen suurin ystävä, onneksi Fez on monessa kohtaa aika armollinen, mukaanlukien rajattomat elämät: jos hyppy epäonnistuu niin hahmo syntyy samantien uudestaan, eli tässäkään ei kai voi varsinaisesti juuttua mihinkään kohtaan (vaikka joskus tuntuukin siltä).

Ja kenttärakenne on tosiaan varsin nerokas: kaksiulotteisia kenttiä joilla on erilaisia tasoja, mutta näppäimellä voikin kääntää ulottuvuuden suunnan, jolloin paikoista paljastuu ihan uusia puolia tai jokin kauempana oleva kohde siirtyykin ihan viereen...ja näitä ulottuvuuksia hyödyntämällä pelissä myös edetään.

Hauska peli mutta kokeillaas taas jotain muuta.

19.45
Seuraavaksi oli vuorossa ilmeisen tarinavetoinen kauhupeli The Cat Lady, joka on noussut huomion kohteeksi parin tutun hehkutuksen johdosta...
Peli alkaa päähenkilön itsemurhayrityksellä, Susan Ashworth on vetänyt kourallisen unilääkkeitä ja tajunta sammuu...ja syttyy taas ohrapellolla, josta päästään unenomaisten siirtymien jälkeen keskustelemaan merkillisen henkilön kanssa joka puhuu merkillisiä...ja sitten ollaankin sairaalassa. Ja se saattoi olla vain unta tai saattoi olla olematta. Omalaatuinen peli tähän mennessä, katsotaan miten tarina kehittyy...ja esitystapa on varsin jännän oloista, animaatio on aika rujoa ja unenomaista.

Mutta piti ottaa tauko ruoanlaittoon. Ja ruokailun yhteydessä katselin vähän eteenpäin LYNEä, josta olen puhunut aiemminkin. Tuolloin olin hyvin alussa, ja olen viime aikoina pelannut sitä aika puuskittain kun kentät tosiaan alkavat olla työläämpiä...viimeisellä vaikeustasolla tässä kuitenkin liikutaan ja vielä on tekemistä.

Jaahas, jatkaisiko kissarouvan parissa ennen jalkapallon alkua.

22.00
Cat Lady etenee, se on paikka paikoin aika hämmentävällä logiikalla etenevä seikkailupeli mutta kiehtova myös.

Mutta ei ehkä herkimmille.
Jalkapallo alkaa, sen sivussa saatan leikitellä jotain kivaa kasuaalipeliä joka ei vaadi täyttä huomiota (olettaen että jalkapallokaan ei sitä tarvitse).

00.45
Seurasin Ranska-Islanti-peliä kohtalaisen paljon mutta kun se oli aika nopeasti aika selvä niin siinä sivussa vähän LYNEä, vähän Uniumia ja sitten Cat Ladya. Nyt lienee aika mennä nukkumaan.

10.15
Heräsin ja aamukahvin ääressä herättelin aivoja ensin LYNEllä (varsinaisen pulmasatsin lisäksi siellä on päivittäin vaihtuvat setit, tänään kaksi settiä helppoja pulmia. Tein yhden).
Sitten kävin tutustumassa Full Bore -peliin, jossa pelataan kaivoskuiluja koluavaa villisikaa, ympäristössä tottakai monia erilaisia juttuja joita pitäisi kerätä ja tutkia...

Ensikosketuksella vaikuttaa myös viihdyttävältä dungeon explorerilta, katsotaan miten se jatkuu.

Tosin täytyy todeta nyt että olen maratonilla näköjään keskittynyt paljon erilaisiin explore-seikkailu-puzzle-peleihin eri muodoissa, Dig, Fez, Cat Lady ja tämä Full Bore ovat kaikki hengeltään vähän samanlaisia vaikka pelimekaniikat ja tunnelmat ovatkin erilaisia (ja vastaavasti LYNE ja Unium ovat molemmat abstrakteja puzzlepelejä).
Varsinaisia räiskintäpelejä en nyt niin harrastakaan mutta perinteisiä roolipelejä tai strategiapelejä sentään jonkin verran, mutta ne ovat nyt tänään jääneet pois.

Noh, josko vielä kävisi katsomassa mitä Cat Ladylle kuuluu.

12.00
No Cat Ladylle kuuluu huonoa, mitäs muuta uutta.

Omalla tavallaan tämä point-and-click-vääntö (jossa kaiken lisäksi ohjaus ei tapahdu hiirellä vaan näppäimillä) on sopeutettu aiheeseen sopivaksi, masennus vetää päähenkilöä alaspäin ja niinpä on työlästä keittää edes kupillinen kahvia...

Tämä maratonsessio on saatettu loppuun tältä kertaa, joskin varmaan Susan Ashworthin, Frederick-villisian ja muiden parissa tulee vietettyä aikaa viikolla, onhan niissä selvittämistä.