13.3.15

Stefan Zweig - Poliisiministeri Fouché


En muistanut herra Joseph Fouchésta ennen kuulleeni, joskin Margit totesi tämän olleen tärkeänä henkilönä Annemarie Selinkon kirjassa Désirée jonka olin lukenut joskus vuosia sitten (ja selvästikään en muista siitä kuin osia): kirja päätyi luettavaksi ihan tekijänsä puolesta, olen Zweigin historiallisista esseistä pitänyt aikaisemmin joten lisääkin voi lukea. Ja mainio trippi tämä olikin, niin kirjoittajan kuin kohteensa puolesta.

"Lattea esityshän erehtyy aina luulemaan taka-alalla esitettyä osaa sivuosaksi."

Varsinaista historiallista elämäkertaa Zweig ei pyri kirjoittamaan, tämä on selvästi esseemäisempi vähän kuin nuo aiemmin lukemani Ihmiskunnan tähtihetketkin, ja mitään viite- tai kirjallisuusluetteloa ei kirjaan kuulu. Esipuheessa toki kirjoittaja mainitsee tärkeimmät lähteensä samalla todeten että kovin syvällistä näkemystä Fouchésta ei monikaan ole tehnyt, perinteinen historiankirjoitus on tavannut sijoittaa tämän alaviitteeksi Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin aikoihin, tai muistaa tämän korkeintaan halveksuen kieroilevana petturina. Poikkeuksia on muutama, mm. Balzac totesi tämän olevan vuosisatansa psykologisesti mielenkiintoisin luonne. Samaan tarttui Zweig, pyrkien kuvaamaan erityisesti kohteensa luonnetta, tai oikeastaan luonteettomuutta, Fouché kun nousee kirjassa lähes täydelliseksi machiavellistiseksi takinkääntäjäksi ja juonittelijaksi. On ilmeistä että Zweig ei erityisemmin pidä Fouchésta (luultavasti kukaan ei pidä Fouchésta) mutta arvostaa tätä kyllä pitää.

Fouchén ura on nimittäin varsin vauhdikas, poliittinen ura kun lähti nousuun jo Ludvig XVI:n aikaan mutta varsinaisesti alkoi kukoistaa Ranskan vallankumouksen aikoihin, jolloin osoitti jo voimakasta tehokkuutta ja kykyä saada asioita tapahtumaan ja samalla osoitti myös ensimmäiset puolenvaihtonsa: pappiskoulutuksen saanut porvarillinen Fouché liittyy ensin maltillisiin girondisteihin, mutta kun tuuli kääntyy niin muuttuukin jyrkkääkin jyrkemmäksi jakobiiniksi, ateistiseksi kirkonryöstäjäksi ja protokommunistiksi (Nantesissa ja Lyonissa harjoitettu poliittinen linja oli efektiivisesti sama kuin bolsevismi päälle sata vuotta myöhemmin...). Hetken aikaa on syrjässä politiikasta kunnes päätyy taas direktorion poliisiministeriksi, tekee itsestään paitsi miljonäärin myös kattavan vakoiluverkoston hallitsijan ja taas kun tuuli kääntyy Napoleonin suuntaan ei epäröi pettää aikaisempia suojelijoitaan siirtyessään Napoleonin puolelle.
Hyvin nopeasti Napoleonkin huomaa että Fouchéen ei ole luottamista mutta mies on kuitenkin valtakunnan toiminnan kannalta välttämätön ja korvaamaton ja niinpä asema ministerinä säilyy kunnes taas tuuli kääntyy ja onkin aiheellisempaa siirtyä Ludvig XVIII:n kannattajaksi, vaikka tämän valtakaudella vihdoin Fouché onnistutaan sysäämään ei-toivotuksi henkilöksi maanpakoon...

Loppupuolella kirjassa Zweig käy hieman rasittavaksi alleviivatessaan oudosti polveilevaa uraa, kuinka kommunistista tulee miljonääri, sääntökuntalaisesta kirkonryöstäjä ja taas mitä parhain kristitty, aatelisvihamielisesti jakobiini-kuninkaanmurhaajasta aatelinen rojalisti jne. ja korostaessaan kuinka historia viimein sai kameleontin kiinni ja rankaisi. Kuitenkin tietty ironia on siinä että kun Robespierre, Napoleon ja monet muut ansiokkaat, jopa nerokkaat yksilöt nousivat Fouchéa vastaan, päätyivät he itse tuhoon, mutta suhteellisen keskinkertaiseksi todettu Ludvig XVIII:n hallituskausi tämän lopulta tuhosi...

Zweig ei tunnetusti elämänkatsomukseltaan ollut mitenkään erityisen optimistinen ja viittailee tämänkin esipuheessa ensimmäiseen maailmansotaan (toinen oli vasta tulossa, tämä kirjoitettiin 1929). Olen joskus itse hieman kriittisesti suhtautunut henkilöihin jotka nostavat nämä 1900-luvun aikalaiskriisit jotenkin maailman perusluonnetta mullistaviksi, että niiden jälkeen mikään ei voi olla kuin ennen, ihmiskunta on niiden myötä kasvanut aikuiseksi jne jne. No, voi vilkaista vaikka tämän hetken sanomalehtiin ja niiden perusteella vetää johtopäätöksiä onko noin tapahtunut.
Samoin kun tämän kirjan kuvauksia Ranskan vallankumouksesta luki, niin mieleen tuli että jos historiasta jotain opittaisiin niin eikö tämän perusteella aika isot osat 1900-luvun tapahtumista olisi ehkä jätetty tekemättä. Pahaa pelkään että ainoa asia joka historiasta voidaan oppia on että historiasta ei voi oppia mitään.

Mutta kannattaa tämä silti lukea, vaikkapa niin arkkityyppisenä poliitikkoelämäkertana että jos Fouchéa ei olisi olemassa pitäisi hänet keksiä (joskin fiktiona tämä olisi aika epäuskottava). Sellaisena osallistun tällä myös Reetan elämäkertahaasteeseen.

Martti Santavuoren suomennos on sujuva, joskin ärsyttävänä piirteenä nimi Louis on johdonmukaisesti käännetty Ludvigiksi. Tämä on tietysti Ranskan kuninkaissa perinteinen käytäntö, mutta tässä myös kuninkaan "kansalaisnimeksi" annetaan Ludvig Capet ja erästä ei-kuninkaallistakin Louista kutsutaan Ludvigiksi...

8 kommenttia:

Leena/Donna mobile kirjoitti...

Tuosta historiallisten nimien kääntämisestä: minua huvitti kovasti kun nuorempana kävin Italiassa parilla kielikurssilla ja luin jostain Stalinista: Giuseppe Stalinhan se siellä. Mutta ei kai se ole sen enempää väärin kuin Josefkaan...

Margit kirjoitti...

Tämä kirja vaikuttaa nyt entistäkin kiinnostavammalta. Ajattelin lukiessani tekstiäsi, että osa Fouchén tarinasta on kuin nykyaikaa. Ja historiaanhan sinäkin kirjoituksessasi päädyt.

Noista nimistä vielä. Espanjassa huomasin lehtien lööpeissä nimet Guillermo ja Catalina. William ja Catherinehan ne siinää!

hdcanis kirjoitti...

Giuseppe Stalin on jo aika persoonallinen veto, mutta totta että kyrillisistä käännöksinä kaikki nimet ovat versioita...
Mitenköhän tuolla tavallan selvitään nimistä jotka eivät johdu näistä yleiseurooppalaisista, vaikkapa Urho Kekkonen (tai jos Suomeen olisi saatu se kuningas Väinö I)

Fouchén tarinassa on kyllä nähtävissä yhteyksiä nykyaikaan, ja Zweig tosiaan keskittyy paljon yksilöihin ja näiden luonteisiin, sosioekonominen maailma on laitettu taustalle.
Toki Fouché myös pelasi peliään tilanteessa jossa panokset ovat kovat, mokaamalla päätyi maanpakoon Guyanaan tai muualle kauas tai menetti päänsä (ja ilmeisesti terrorin aikana kovinkaan moni kansanedustaja ei viettänyt öitään kotona, koska pidätykset tehtiin silloin, ei julkisesti päivällä...)

Anonyymi kirjoitti...

Luin Zweigin kirjan Fouchesta yli 30 vuotta sitten, mutta se jäi mieleen, koska Fouche kuvattiin niin vastenmieliseksi. Jos takinkääntäjät kiinnostavat, niin suosittelen lukemaan Talleyrandin elämäkerran, melkoinen selviytyjä hänkin.

Nimien kääntämien on hankala juttu. Usein minua ärsyttää se, että englanninkielisissä historian kirjoissa venäläisistä lähteistä otetut suomalaiset ihmisten ja paikkakuntien nimet on suoraan transliteroitu venäjästä kun kääntäjä ei ole vaivautunut tarkistamaan oikeata kirjoitustapaa. Kaikenlaisia nimihirviöitä on tullut vastaan.

Ehdoton suosikkini transliterointihirviöistä on kuitenkin Anri Puankare.

Jorma Jormito kirjoitti...

Mukava nähdä, että Zweigia luetaan. Mielestäni hänen Marie Antoinetten elämänkerta on yksi parhaita ja elävimpiä henkilökuvauksia, mitä olen lukenut. Samoin Die Welt von gesterniä voi lukea aina uudestaan. Fouchehen olen tutustunut de Staelin elämänkerrassa, mutta luulenpa, että Zweig kirjoittaa hänestä mielenkiintoisemmin. Innostava postaus!

hdcanis kirjoitti...

Talleyrand täytyy pitää mielessä joskin myönnetään että kirjoittaja Zweig oli kuitenkin suurempi syy tämä lukea...

Pitäisi varmaan katsoa mitä saa irti Marie Antoinettesta. de Stael taisi kuulua enemmän Talleyrandin piiriin joten Fouche-kuva saattaa olla sitä kautta värittynyt :)

Anonyymi kirjoitti...

Stefan Zweigin ja Joseph Rothin kirjeenvaihtoa voin myös suositella. Rothin asiat olivat niin surkealla tolalla, että häneen verrattuna Zweig tuntui jopa optimistiselta.

hdcanis kirjoitti...

Hmm, jos Zweig on keskustelun optimistinen puoli niin ei mene hyvin...