Pamela August Russell - B Is for Bad Poetry

Tällaisen kirjan nappasin kirjastosta, amerikkalaisen kirjoittajan absurdin ja estetiikaltaan kyseenalaisen runokokoelman...
Runot ovat varsin lyhyitä, jossain määrin humoristisia toteamuksia joissa itsetietoinen lyyrisyys törmäilee arkielämän banaliteetteihin kulttuuriviittauksin höystettynä. Dorothy Parker on selvästi vaikuttajana, huumorilla ja pistosanoilla verhoillaan melankoliaa, mutta onhan tämä myös vähän stand up -perinteen korruptoimaa. Ei huonoa, mutta usein vähän liian helppoa: tosin kyllä tämä viihdytti ja muutama viehättävä oivalluskin oli mukana (Film Noir Haiku, The Perfect Love Poem, More Fun at the Gertrude Stein Home for Wayward Girls, If I Had a Gun...)

You're Like Dolly Parton Only You're Not

You're like Dolly Parton
only you're not
in love with me
the way she loves
a hot pink electric guitar.

Johannes V Jensen - Kuningas murtuu

Tämän kirjan oli merkinnyt muistiin jokunen kuukausi sitten kun etsin skandinaavista luettavaa, mutta en nyt sitten muistanut kirjasta mitään sen tarkempaa kuin että se on tanskalainen ja sillä on hyvä nimi (alkukielinen "Kongens fald" ei ole yhtään niin hyvä, kiitos Aukusti Simojoki). Ja kun tässä kirjastokappaleessa ei myöskään ollut kansipapereita niin lukeminen aloitettiin tosiaan varsin tyhjästä.

Pari ensimmäisen sivun jälkeen piti ihmetellä että onkohan tämä kaksiosainen teos josta tämä on toinen nide, eräässä pikkukylässä joukko saksalaisia sotilaita menee juomaan kapakkaan ja siellä joukkoon liittyy Mikkel Thögersen ja pikkuisen joutui ihmettelemään että mistä tässä on kyse ja pitäisikö tämä Mikkel tuntea jostain...
Seuraavassa luvussa ollaan jo Kööpenhaminassa ja vihjeitä löytyy että tässä taidetaan olla jossain keskiajalla: aikanaan ajaksi selviää 1400-1500-lukujen vaihde (myöhemmät kirjan tapahtumat jatkuvat 1530-luvun loppuun mutta eihän tässä tarkkojan vuosia oikein harrasteta). Mikkel Thögersen päätyy studiosuksesta entiseksi ja myöhemmin sotilaaksi ja elämänkohtalo linkittyy toiseen sotilaaseen Otte Iverseniin ja myöhemmin kuningas Kristian II:een.

Tästä kirjasta oli hyvin vaikea saada mitään otetta, tapahtumat leviävät usealle vuosikymmenelle ja useisiin henkilöihin (vaikka Mikkelin tarina tämä viime kädessä on), kovin hyppivästi ja selittelemättä. Asiaa varmaan helpottaisi jos tietäisi edes vähän enemmän Tanskan historiaa, nyt ainoa aiemmin tuntemani episodi oli Tukholman verilöyly. Monia episodeja kuvattiin myös erinomaisen yksityiskohtaisesti mutta näiden episodien yhdistäminen toisiinsa oli aika vaikeaa enkä minä lopulta oikein näitä henkilöitäkään ymmärtänyt.
Ja kun vallitsevaksi teemaksi oli nostettu kuningas Kristianin (ilmeisesti anekdotaalisen legendaarinen) epäröinti ja epävarmuus, ja laajennettu se koko kansakuntaa ja sen historiaa koskevaksi, niin epämääräisyys ja haahuilu olivat varmaan ihan tarkoituksenmukaisiakin.

Johannes V Jensen on saanut Nobelin ja tämä kirja on parinkin tahon toimesta valittu 1900-luvun parhaaksi tanskalaiskirjaksi ja muutenkin nauttii huippuarvostusta. Mutta ehkä tässä on sitten samaa kuin jos tanskalaislukija lukisi ilman sen kummempia taustatietoja Täällä pohjantähden alla...
Mutta eittämättä tässä oli joukko todella hyviä kohtauksia ja kuvauksia, tuo verilöyly yhtenä ja Axelin aarteen monet vaiheet ja niin edelleen...

Tästä kirjasta saan kuitenkin poimittua Tanskan Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, eli nyt sitten olen Pohjoismaissa reissaaja (Islannista, Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta kustakin vähintään yksi kirja).

Kirjan on lukenut myös Kallepettewi.

Millie Rowlands - Justin Bieber: Our World

"He sings, raps, break-dances, plays the guitar, piano, drums and the trumpet. And, of course, he is super cute!" Voiko samaa sanoa Minna Canthista?

Olen aikaisemmin jo maininnut kiinnostukseni "ephemera"-kirjallisuutta kohtaan, sellaisia kirjoja joita ei perinteisesti käsitellä kirjallisuuskeskusteluissa mutta jotka fyysisinä esineinä kuitenkin kirjan määritelmän täyttävät. Ja näin elämäkerta-lukuhaasteen puitteissa voi myös hieman tarkastella paitsi kiinnostavia ihmisiä myös koko lajityyppiä ja millaisia muotoja sesisältää...

Alunperin kiinnosti kaupoissa bongattu Isac Elliot -fanilehti mutta pihinä päädyin sitten tähän kirjastosta lainattuun Justin Bieber -elämäkertaan, joka julkaistiin jo 2010 eli kun kirjan kohde oli 16-vuotias. Noin muuten minulla ei ole sen kummempaa mielipidettä Bieberistä suuntaan tai toiseen (muuten kuin että hänellä oli tähän aikaan tyhmä kampaus), olen varmaan jotain musiikkiaan jossain kuullut mutta ei se mitenkään ole jäänyt mieleen mutta ei minulla myöskään ole mitään antipatioita.

Vaikka 46-sivuisessa kirjassa suuren osuuden saavatkin kuvat, ei 16-vuotiaan elämän venyttäminen tähän mittaan ole silti kovin helppoa varsinkin kun varhaisvaiheet ennen ensimmäisiä julkisia esiintymisiä kuitataan parilla sivulla. Rowlands kertoo tarinaa vaikka Bieberin omia sitaatteja onkin käytetty paljon, ja pariin otteeseen näiden välillä on aikamoista toistoa, Rowlands sanoo asian ja perässä on Bieber-sitaatti jossa sama asia sanotaan ihan samoin sanoin.
Luonnollisesti mukana on paljon sekalaisia mielipiteitä ja tärkeää informaatiota kuten mikä on Bieberin lempiväri tai mitä kieliä hän osaa, lukuisten muiden julkkisten kommentteja, kuvaukset parin päivän päiväohjelmasta (mielenkiintoisesti "Here's what we imagine it would be like..." jättäen epävarmaksi kuinka totuudenmukainen tämä nyt sitten on), triviaa ("The single 'One Time' isn't directed to a specific girl, it's directed at all girls.") jne.


Yleisellä tasolla elämäkerrroissa tehtävät valinnat ja niissä näkyvät ongelmat ovat tuttuja jo monien vuosisatojen takaa, yhtenä hyvänä esimerkkinä Raamatun apostoli Paavali, jonka tunnemme kolmesta eri lähteestä. Meillä on Paavalin omia kirjoituksia joissa tämä valottaa elämänvaiheitaan hyvin fragmenttisesti mutta tuo silti persoonaansa esille. Meillä on Paavalin seuraajat jotka täydensivät apostolin henkilökuvaa tämän nimissä kirjoitetuissa kirjeissä mutta jotka tunnetusti lisäilivät historiallisesti epätosia yksityiskohtia tämän matkoihin. Ja meillä on Luukkaan kirjoittama Apostolien teot, joka kuvaa Paavalin elämänvaiheita ilmeisesti kohtalaisella luotettavuudella mutta joissa Luukas selvästi yrittää kirjoittaa yhtenäistä myyttistä tarinaa jonka antama henkilökuva Paavalista on jossain määrin ristiriidassa tämän omien sanojen kanssa.

Tämä tuli vähän mieleen Tästä Rowlandsinkin kirjasta: ei sillä että se olisi mitenkään avoimen ristiriitainen mutta sen mahdollisuus oli kyllä mielessä. Rowlands rakentaa varsin perinteistä "unelmista totta"-tarinaa: nuoren Justinin vanhemmat erosivat ja Justinin elämä yksinhuoltajaäitinsä kanssa oli taloudellisesti rankkaa aikaa vaikka he niin tiiviisti rakastivatkin toisiaan, ja kun äiti oli laittanut YouTubeen muutamia videoita Justinin esiintymisestä ja ne alkoivat saada kasvavaa huomiota niin levy-yhtiötkin kiinnostuivat ja siitä seurasi sitten jättisuosio. Mutta rajusta elämäntyylin muutoksesta huolimatta Justinilla on jalat maassa, äiti on tärkein ihminen ja fanit kanssa jne.
Saattaapi olla tottakin. Mutta joka tapauksessa ei niitä elämäntapahtumia vain ehdi olla niin paljoa että niistä saa kirjan aikaan, wikipedia-artikkelin ehkä (jota vastaan tarkistin tuon elämäntarinan faktat), niinpä mukaan tulee varsin paljon Justinin omin sanoin esitettyä triviaa ja A-listan julkkiksia...ja voiko 16-vuotias päätyä yllättäen tuollaiseen elämään ilman että pää menee sekaisin? Ehkä, jos henkilö itse on erikoislaatuinen ja tämän mentori, PAt ja muut vastaavat ovat tosi hyviä työssään.

Tämä kirja ei juuri muuttanut neutraalia mielipidettäni kohteestaan suuntaan tai toiseen (paitsi että on sittemmin hankkinut paremman kampauksen) mutta elämäkertojen lajityyppiin tutustuessa oli hyvä idea lukea myös tällainen fanikirja.

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi

Kaisu, pohjanmaalaisen kauppiasperheen tyttö jolta löytyy niin pituutta, leveyttä kuin voimaakin lähtee apulaiseksi Ruutinojan pikkukylän sekatavarakauppaan, ja siellä tutustuu lyheen ja hintelään kauppiaaseen Erniin jonka kanssa tulee kasvavaa yhteisymmärrystä, vaikka kaupanhoidon saaminen kuntoon näyttääkin kovasti työläältä ja Ernin sukulaiset ovat lievästi sanottuna vaikeita ihmisiä...
Kaisun ja Ernin elämää seurataan kirjassa monen vuoden ajalta, läpi monenlaisten vaikeuksien ja ajoittaisten onnenhetkienkin.

Tämä tuli mukaan yhdessä bloggaajatapaamisessa, nimi oli tuttu sellaisella "joskus voisi kokeilla"-tasolla ja perusidean tunsin vaikka muuten en tästä niin tiennytkään mitään. Tai jos luulin tietäväni niin käsitys rapisi nopeasti pois: olin jotenkin odottanut tämän olevan hieman keveämmän ja leppoisamman mutta kun ensisivuilla eräs sivuhenkilö hirttäytyy (ja Kaisulla on oma osuutensa syyssä) niin käsitys muuttui. Ja loppukirjakaan ei mitenkään kovin iloluontoinen ollut, päinvastoin: kahden rikkinäisen ihmisen sotkuisa suhde käy läpi monenlaista myrskyä ja onnea on se että asiat eivät ole aina huonosti...
Ja vaikka näissä hahmoissa hieman karikatyyrimaisuutta onkin niin kyllä tässä varmaan on realistista kokemustakin mukana.

Sinänsä maaseuturealismi (jonka katkaisee parin luvun ajaksi vielä synkempi kaupunkinlaisrealismi) ei niin innostanut. Perinteisten sukupuoliroolien kääntäminen päähenkilöiden osalta menisi kuriositeettina, mutta onneksi Sisko Istanmäki ei jätä tätä vain kuriositeetiksi vaan käyttääkin tätä kiinnostavan ambivalenttiin väkivallan teeman käsittelyyn, niin yleisesti kuin erityisesti perheväkivaltana.
Kaisu on veljiensä kanssa tottunut nujakointiin ja muutenkin purkaa pahaa oloaan nimenomaan fyysisesti, voimalla ja tekemisellä, kun taas Erni on omaksunut elämässä ressukan uhrin ja marttyyrin roolin, ja näillä taipumuksillaan vain korostavat toistensa ominaisuuksia. Kirjassa myös näytetään moneen kertaan väkivallan tai sillä uhkaamisen teho, Kaisu saa hetkellisiä katharsiksia ja asiat saadaan sujumaan paremmin kun heitellään poikia sireenipuskiin tai heilutellaan nyrkkiä toisten naaman edessä, vaikka joskus positiivinen olo onkin vain hetkellinen ja kääntyy pian itseinhoksi ja tietysti niiden tärkeidenkin ihmissuhteiden sotkuuntumiseksi...
En muista perheväkivaltaa tai sen uhkaa juuri käsitellyn tällä tavalla, siinä mielessä siis kiinnostava lukukokemus.

Kirjan on lukenut myös mm. Kaisa ja Annika.

Gabriel Scott - Lähde eli kirje Markus kalastajasta

Tällainen löytyi Pasilan varastoista, norjalaisen runoilijan ilmeisesti tärkein proosateos jonka Ada Norna oli kääntänyt suomeksi 20-luvulla.

Markus on varsin vaatimaton kalastaja norjalaisessa kylässä, kalastelee, haaveilee puutarhasta, miettii hieman kaikenlaisia ja elelee kotoisasti vaikka ei olekaan niin rikas ja arvonsa tietävä kuin vaikka Kristen tai Truls. Tämä oli siis vähän kuin Antti Hyryn kirjat, vaikkei yhtä jännä.

Yhdeltä kantilta tässä tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan ja loputtomasti jaariteltiin ei-mistään ja toisaalta Scott tuntui haluavan sanoa jotain suurta ja yleispätevää maailmasta ja ihmisistä ja ties mistä. Vilkuilin hieman kommentteja Librarythingissa ja ilmeisesti tämä on sitten joillekin vähän samanlainen kirja kuin Pikku Prinssi tai Lokki Joonatan tai Alkemisti, kovasti merkityksellinen ja syvällinen mutta jos ei satu osumaan oikeaan henkilöön tai milelentilaan niin lopputulos jää vähän pliisuksi.
Epäselväksi jäi myös että millä perusteella tämä on "kirje", vaikka kertoja toki puhutteli lukijaa muutamaan otteeseen...

Mutta kyllä tämän ihan huvikseen luki, leppoisat ja vähän vanhanaikaiset jaarittelevat lauseet liplattivat kuin veden laineet ja nytpä tiedän taas enemmän makrilleista ja huulikaloista ja valkoturskista ja hummereista ja ankeriaista...

Og koljen er kjendt for sin svarte flek
og for hun er god at skrabe
men bedst som hun er der, saa er hun væk,
og saa kan en sidde og gabe.
Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
kun at hun har flekken for inden
en mand er en mand og et ord er et ord,
men pigen omskifter som vinden.

(on tämä kirja siis ihan suomeksi, mutta oli mukaan jätetty myös pitkä kalastajalaulu alkukielellä...)

Tämä on toinen norjalaiskirja Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Ryu Murakami - In the Miso Soup

Kenji on tokiolainen parikymppinen "yöelämäopas", yksityisyrittäjänä palkattavissa opastamaan turisteja kaupungin yöelämään, erityisesti tietysti kaupallisen seksin muotoihin. 29. joulukuuta hän saa asiakkaakseen amerikkalaisen Frankin, joka vaikuttaa varsin omalaatuiselta, ainakin krooniselta valehtelijalta ja muutenkin...ja Kenjin mielessä herää epäilys, millään tavoin varmentamaton tietysti, että Frank saattaa liittyä jotenkin päivällä uutisoituun nuoren tytön raakaan murhaan...

Ryu Murakami on tullut esiin yhtenä japanilaisten nykykirjailijoiden rankemman laidan tärkeimmistä nimistä (ja on mainittu mm. Yoko Ogawan ja Hitomi Kaneharan yhteydessä) mutta tämä oli ensimmäinen lukemani kirjansa, ja, olipahan kirja. En ole ihan varma oliko tämä lopulta hyvä ja/tai itsetarkoituksellista eksploitaatiota, mutta ainakin oli häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Jännäritarinana pysyi tehokkaasti koossa kun yhtään ei voinut arvata mitä seuraavaksi tapahtuu, varsinkin kun sitten kun tapahtuu kauheita asioita niin kirjakin hyppää ihan toiseen suuntaan ja taas pitää ihmetellä miten tässä oikein käy...kirja ei välttämättä kestä toista lukukertaa mutta yhdelle kerralle piisaa trilleriä ja tutustumista Tokion alamaailmaan, ja kuten sanottu, erityisesti seksibisnekseen sen monenlaisissa ilmenemismuodoissa.

It's always precisely the sort of smug old wanker you would never ever want to end up like. We don't live the way you tell us to because we're afraid that if we do we'll grow up to be like you, and the thought of that is unbearable. It's all right for you because you'll be dead soon anyway, but we've still got another fifty or sixty years to live in this stinking country.

Olen aiemmin naureskellut ennakkoluulolleni skandinaavidekkareista että niissä Mats tappaa Ylvan kirveellä ja sitten todetaan että yhteiskunta on syyllinen, joten on hieman ristiriitaista että tässä sitten pidin myös siitä kuinka Murakami pui yhteiskunnallisia asioita hyvin kriittiseen sävyyn, luoden kuvaa korruptoituneesta, suuntaa vailla olevasta ja sisäisesti mädänneestä Japanista. Ja kirja linkittyy myös buddy-genreen, kaikista muista tapahtumista huolimatta kirjan keskeisenä aiheena on Kenjin ja Frankin välinen suhde.

Aika näyttää jos kirja jää mieleen (jos jää niin se on hyvä), lisää Murakamia pitänee kuitenkin lukea.

Stefan Zweig - Poliisiministeri Fouché

En muistanut herra Joseph Fouchésta ennen kuulleeni, joskin Margit totesi tämän olleen tärkeänä henkilönä Annemarie Selinkon kirjassa Désirée jonka olin lukenut joskus vuosia sitten (ja selvästikään en muista siitä kuin osia): kirja päätyi luettavaksi ihan tekijänsä puolesta, olen Zweigin historiallisista esseistä pitänyt aikaisemmin joten lisääkin voi lukea. Ja mainio trippi tämä olikin, niin kirjoittajan kuin kohteensa puolesta.

"Lattea esityshän erehtyy aina luulemaan taka-alalla esitettyä osaa sivuosaksi."

Varsinaista historiallista elämäkertaa Zweig ei pyri kirjoittamaan, tämä on selvästi esseemäisempi vähän kuin nuo aiemmin lukemani Ihmiskunnan tähtihetketkin, ja mitään viite- tai kirjallisuusluetteloa ei kirjaan kuulu. Esipuheessa toki kirjoittaja mainitsee tärkeimmät lähteensä samalla todeten että kovin syvällistä näkemystä Fouchésta ei monikaan ole tehnyt, perinteinen historiankirjoitus on tavannut sijoittaa tämän alaviitteeksi Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin aikoihin, tai muistaa tämän korkeintaan halveksuen kieroilevana petturina. Poikkeuksia on muutama, mm. Balzac totesi tämän olevan vuosisatansa psykologisesti mielenkiintoisin luonne. Samaan tarttui Zweig, pyrkien kuvaamaan erityisesti kohteensa luonnetta, tai oikeastaan luonteettomuutta, Fouché kun nousee kirjassa lähes täydelliseksi machiavellistiseksi takinkääntäjäksi ja juonittelijaksi. On ilmeistä että Zweig ei erityisemmin pidä Fouchésta (luultavasti kukaan ei pidä Fouchésta) mutta arvostaa tätä kyllä pitää.

Fouchén ura on nimittäin varsin vauhdikas, poliittinen ura kun lähti nousuun jo Ludvig XVI:n aikaan mutta varsinaisesti alkoi kukoistaa Ranskan vallankumouksen aikoihin, jolloin osoitti jo voimakasta tehokkuutta ja kykyä saada asioita tapahtumaan ja samalla osoitti myös ensimmäiset puolenvaihtonsa: pappiskoulutuksen saanut porvarillinen Fouché liittyy ensin maltillisiin girondisteihin, mutta kun tuuli kääntyy niin muuttuukin jyrkkääkin jyrkemmäksi jakobiiniksi, ateistiseksi kirkonryöstäjäksi ja protokommunistiksi (Nantesissa ja Lyonissa harjoitettu poliittinen linja oli efektiivisesti sama kuin bolsevismi päälle sata vuotta myöhemmin...). Hetken aikaa on syrjässä politiikasta kunnes päätyy taas direktorion poliisiministeriksi, tekee itsestään paitsi miljonäärin myös kattavan vakoiluverkoston hallitsijan ja taas kun tuuli kääntyy Napoleonin suuntaan ei epäröi pettää aikaisempia suojelijoitaan siirtyessään Napoleonin puolelle.
Hyvin nopeasti Napoleonkin huomaa että Fouchéen ei ole luottamista mutta mies on kuitenkin valtakunnan toiminnan kannalta välttämätön ja korvaamaton ja niinpä asema ministerinä säilyy kunnes taas tuuli kääntyy ja onkin aiheellisempaa siirtyä Ludvig XVIII:n kannattajaksi, vaikka tämän valtakaudella vihdoin Fouché onnistutaan sysäämään ei-toivotuksi henkilöksi maanpakoon...

Loppupuolella kirjassa Zweig käy hieman rasittavaksi alleviivatessaan oudosti polveilevaa uraa, kuinka kommunistista tulee miljonääri, sääntökuntalaisesta kirkonryöstäjä ja taas mitä parhain kristitty, aatelisvihamielisesti jakobiini-kuninkaanmurhaajasta aatelinen rojalisti jne. ja korostaessaan kuinka historia viimein sai kameleontin kiinni ja rankaisi. Kuitenkin tietty ironia on siinä että kun Robespierre, Napoleon ja monet muut ansiokkaat, jopa nerokkaat yksilöt nousivat Fouchéa vastaan, päätyivät he itse tuhoon, mutta suhteellisen keskinkertaiseksi todettu Ludvig XVIII:n hallituskausi tämän lopulta tuhosi...

Zweig ei tunnetusti elämänkatsomukseltaan ollut mitenkään erityisen optimistinen ja viittailee tämänkin esipuheessa ensimmäiseen maailmansotaan (toinen oli vasta tulossa, tämä kirjoitettiin 1929). Olen joskus itse hieman kriittisesti suhtautunut henkilöihin jotka nostavat nämä 1900-luvun aikalaiskriisit jotenkin maailman perusluonnetta mullistaviksi, että niiden jälkeen mikään ei voi olla kuin ennen, ihmiskunta on niiden myötä kasvanut aikuiseksi jne jne. No, voi vilkaista vaikka tämän hetken sanomalehtiin ja niiden perusteella vetää johtopäätöksiä onko noin tapahtunut.
Samoin kun tämän kirjan kuvauksia Ranskan vallankumouksesta luki, niin mieleen tuli että jos historiasta jotain opittaisiin niin eikö tämän perusteella aika isot osat 1900-luvun tapahtumista olisi ehkä jätetty tekemättä. Pahaa pelkään että ainoa asia joka historiasta voidaan oppia on että historiasta ei voi oppia mitään.

Mutta kannattaa tämä silti lukea, vaikkapa niin arkkityyppisenä poliitikkoelämäkertana että jos Fouchéa ei olisi olemassa pitäisi hänet keksiä (joskin fiktiona tämä olisi aika epäuskottava). Sellaisena osallistun tällä myös Reetan elämäkertahaasteeseen.

Martti Santavuoren suomennos on sujuva, joskin ärsyttävänä piirteenä nimi Louis on johdonmukaisesti käännetty Ludvigiksi. Tämä on tietysti Ranskan kuninkaissa perinteinen käytäntö, mutta tässä myös kuninkaan "kansalaisnimeksi" annetaan Ludvig Capet ja erästä ei-kuninkaallistakin Louista kutsutaan Ludvigiksi...

Siionin laulut ja virret

Joka aamu on armo uus,
miksi huolta siis kantaa?
Varjot haihtuu ja puutteisuus,
Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä,
Jeesus kanssamme tänäänkin viel' on,
meille tuo Isän suosion,
rauhan luonansa siellä.
(Lina Sandell)

Oliko Ketjukolaaja joka joskus aikoja sitten ehdotti että virsikirjaa voisi kokeilla lukea runokirjana? Moderni virsikirja odottaa yhä kokeilua mutta tällaisen kirjan sain lainaan yhdeltä tutulta (hei vaan!) joka puhui myös aiheesta, kuinka tämä kirja on antoisaa luettavaa myös ihan teksteinä, ja vaikkei niiden uskonnollis-filosofista viitekehystä omakseen tunnustaisikaan. Pitihän tätä sitten kokeilla.

Kyseessä on siis Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vuonna 1963 julkaisema nuottikirja jossa on reilu 300 virttä: kuinka tämä vastaa muita vanhoillislestadiolaisia laulukirjoja jäi hieman epäselväksi, ilmeisesti tässä on jotain vähän uudempiakin lauluja mukana (tekijälistasta bongasin ainakin Anna-Maija Raittilan jonka tekstejä löytyy runsaammin pari vuosikymmentä myöhemmästä uudistetusta virsikirjasta), mutta aika vahvastihan Siionin laulut perustuu 1800-luvun ja 1900-luvun alun ev.lut.virsikirjaan omien tekijöiden lisäksi.

Tätä lukiessa alusta loppuun kirjana tässä on luonnollisesti aika lailla toistoa. Kirjoittajia on lukuisia, osa nimettyjä ja osa tuntemattomia, monesta maasta ja monelta vuosikymmeneltä tai -sadalta, mutta silti kun pysytään kiinni lähdemateriaalissa Raamatussa niin näkyyhän se. Myös muissa aiheissa ja kielikuvissa näkyy päällekkäisyyttä, useampi runoilija puhuu Vaatijan sauvasta ja lasisesta merestä, Kristuksen veri priiskuu ja pesee morsiamen puvun lumivalkoiseksi...vaikka toisaalta samaa kielikuvaa saatetaan käyttää hivenen eri yhteyksissä ja merkityksissä.
Kirjana tämä on siis intertekstuaalisuuden läpitunkema, joku voisi sanoa avantgardistiseksi tai postmoderniksi.

Nyt riemuvirsi veisatkaa,
te kristityt ja veljet,
ja turman vallat vaviskaa!
On poissa haudan teljet!
On noussut voittovoimassaan,
yön varjot karkoitettuaan
jo Armonaurinkomme.

(Väinö Havas)

Kun nämä tekstit ovat lauluja niin tekstitkin ovat mitallisia, harmi vain että mitallisuus näyttää olevan aika vaihtelevasti kirjoittajilla hallusssa, osa ilmeisesti panostaa täysillä sisältöön ja luottaa että sillä saa muodon rikkeet anteeksi (ja ties vaikka joukossa olisi heitäkin joiden mielestä on jopa sopivaa tehdä vähän horjuvaa mittaa korostamaan virren mahdollista "minä syntinen kurja"-sisältöä?). Mm. Väinö Havas selvästi hallitsee myös muodon mutta moni muu ei, ja tällaiset horjahdukset kyllä ärsyttävät. Joissain tutuissa virsissä (kuten postauksen alussa lainaamassani) on sittemmin tehty jonkin verran toimitustyötä että teksti saataisiin sujuvammaksi.
Erityisesti käännösteksteissä on myös selvästi runnottu sisältöä mahtumaan säveleen hillittömällä heittomerkkien väärinkäytöllä:

Sull', Jesu, mielest' nöyrästä
mä kiitoksen nyt kannan.
Tään runsaan armos edestä,
kun sielullen täss' annat:
Siis terve armas ystävän',
mun kanssas olet yhdistän',
jost' laulan suurell' riemull'.

Eipä silti, joukossa on kyllä joitain tekijöitä joiden käyttämä kuvasto on kyllin vahvaa että se saa anteeksi horjunnatkin, esim. Paavali Ervasti:

O Ylkä Jeesus rakkahin,
iloni olet ikuisin,
kun rauhanliiton kanssani
tehnyt oot iankaikkisen.

Sen kuumalla verihielläs
lukitsit, kipiällä piinallas.
Mun Jeesus oler omani,
ainoa turva, linnani.

O Jeesus, veli rakkahin,
kun kannoit minun tähteni,
täällä purppuraista pukua
ja myöskin pilkkakruunua!

Teit työtä suurella vaivalla
ja verisillä vaatteilla,
valmistit mulle ikuisen
onnen, rauhan ja autuuden.
(Paavali Ervasti)

Tuossa pätkässä tuli esiin myös kirjan varmana huomiotaherättävin piirre, väkevä verimystiikka. Passio ja Kristuksen veren ja haavojen kontemplointi on hyvin runsasta ja keskeisellä sijalla, usein kietoutuneena morsianmystiikkaan (Jeesuksen kylkihaavassa on hyvä asunto jonne Ylkä vie morsiamensa jonka puku on pesty veressä valkoiseksi jne jne).
Olen tarpeeksi keskiaikaisia mystikoita kuten Katariina Sienalaista lukenut että aiheet ovat tuttuja ja siinä mielessä piristäviä että modernissa kristillisyydessä tällaiset aiheet ja laulut on kai aika hyvin siivottu pois näkyvistä kun ne eivät ole sillai tarpeeksi kivoja ja siloisia ja varmaan ärsyttävät monia (suruttomia).

Nouse jo, pilvi verinen,
ylene yrttitarhasta,
virvoita meidän sydämet
sun rakkautes tulella!

Anna sun veres pisarain
langeta kuiviin sydämiin
ja rakkauttas tuntemaan
meit' auta, siinä kasvamaan!

Aurinko veripunaisna
paista ain' laumas lippuna,
suo sätees meitä sulattaa,
kun mailman kylmyys uuvuttaa!
(J.V.Vikman)

Tuossa tulee myös esiin aiemmin mainitsemani huomio että eri tekijät varioivat samaa kielikuvaa, tässä J.V.Vikman kuvaa pilven satavan maahan herättäen kuivat sydämet, toisalla verinen pilvi taas rinnastetaan erämaavaelluksella Moosesta johdattaneisiin pilvi- ja tulipatsaisiin, juutalaiset seurasivat näitä ja niin meidän tulee seurata minne veripilvi johdattaa.

Toki passion ohella on paljon myös ilon, onnen, toivon kuvauksia jotka myös esitetään suurella tunteella (ja yhä vain, nämä kaksi linkittyvät kiinteästi toisiinsa, koska passio niin toivo ja ilo). Ja kun elämässä tuodaan esiin erämaavaelluksen ja taistelun piirteitä niin esim. valikoima hautajaisvirsiä on huomattavan rauhallisia ja iloisia...

Tuo armon lasinen meri
on täynnä riemua,
siell' valittuin joukko kiittää
Jumalan Karitsaa.

Oi autuus suuri kun pääsee
Morsian kotihin,
siell' loppuu taisto jo sulta,
saat voiton sodasta.

On päässää morsiankruunu,
kun Yljän syliin käy,
ei tunne murhetta rinta,
ei kyyneltäkään näy.

Oli tässä paljon sellaisia lauluja jotka eivät juuri mieleen jääneet tai eivät alunperinkään kiinnostaneet. Yllämainittujen tekijöiden lisäksi haluaisin mainita vielä Antti Nordlundin koraalikirjan (Vaasa 1850) jonka valikoimasta tuli huomionarvoisia lauluja, sekä Leonard Typön jota tämän lainakirjani omistaja erityisesti kehui ja joka on tosiaan hyväksi havaittava.

Leonard Typpö: Siionin ostolauma

Siionin ostolauma,
kiiruhda katsomaan,
kun Jeesus, Ylkäs kärsii
raskaita vaivojaan.
Ei sammu rakkaus hellä
suurissa tuskissaan,
kun vaipuu kasvoillensa
hän Getsemanessaan.

Kirkkaana paistaa päivä,
Hän armoistuin on
Saaronin kaunis ruusu,
saat olla murheeton.
Hän sankarina nousi
sotimaan ristille,
voittaen haavoissansa
elämän kuolleille.

Jos turmeluksen tunto
rasittaa mieltäsi,
niisn ristillä on voitto.
Ylennä silmäsi!
Kastelkoon armonsade
Jeesuksen haavoista
näin kuivat sydämemme,
pelastain vaivoista.

On maja valmistettu
jo rauhan lapsille,
tuoreessa viinipuussa
köyhille sieluille.
Me saamme Jeesukselle
jo laulaa kiitosta,
katsella rauhan rantaa,
mi saadaan armosta.

Italo Calvino - The Path to the Spiders' Nests

Suuresti arvostamani kirjailijan esikoisteos, tämän kirjoitti nopeasti sodan jälkeen reilu parikymppinen Italo "keskinkertainen neorealisti" Calvino josta vasta myöhemmin tuli Italo "Italo Calvino" Calvino. Kirja nautti ilmeisesti ilmestyessään kohtalaista suosiota mutta myöhempiin uusintapanoksiin kirjailija teki muutoksia ja lisäsi laajan esipuheen kommentoiden teoksen taustoja: tähän vuoden 1964 versioon tämäkin käännös perustuu.

Kirja sijoittuu sotavuosiin, Italiassa vallitsee sotatila fasistien ja saksalaisten ja partisaanien välillä. Nuori poika Pin varastaa pistoolin saksalaissotilaalta joka vierailee Pinin prostituutiota harjoittavan sisaren luona, kätkee sen paikkaan jossa hämähäkit tekevät pesiä, ja tästä seuraavien tapahtumien vaikutuksesta päätyy partisaanien joukkoon.

Pin on kiinnostava hahmo, rääväsuinen katupoika joka hakee hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta johonkin vaikkei niin paljon asioita ymmärräkään, paikkaa yhteiskunnassa ja tämä jonkin suuren aatteellisuuden sijasta vie hänet myös partisaanien joukkoon. Eräänlainen kasvukertomus tässä kirjassa siis on ytimessä, Pin ei varsinaisesti muutu aikuiseksi mutta jotain kuitenkin kokee...

Partisaaneissa tuntuu olevan idulla joitain Calvinon myöhempiä aatoksia, varsin omalaatuista joukkoa joiden kuvauksissa on idullaan jotkut myöhemmät novellit (ja kirjailija oli itse partisaani joten tietänee mistä puhui, vaikka esipuheessa nimeääkin erään toisen kirjan siksi suureksi partisaaniromaaniksi jonka kaikki he halusivat kirjoittaa). Kun fokushenkilö oli Pin niin nämä näyttäytyvätkin varsin epämääräisinä, vaikeasti ymmärrettävinä ja ristiriitaisina hahmoina joista monet vaihtavat puolta miten sattuu, eilisen fasisti on nyt partisaani ja tämän päivän partisaani on huomenna fasisti.

Ei tämä nyt huono kirja ollut mutta ei kyllä myöskään millään tavalla edustava otos kirjailijan tuotantoa, tulipahan luettua.

Angela Carter - The Passion of New Eve

Tällainen päätyi luettavaksi. Löytyi halvalla divarista, Angela Carteria on pitänyt jo pitempään kokeilla ja muistelin tämän kirjan olevan myös 1001-listalla...

Ja, no, luin sen loppuun kun sivuja oli alle 200, pitempi kirja olisi ehkä jäänyt kesken.
Kirja kertoo jonkinlaisesta kvasiapokalyptisesta Amerikasta joka on ajautumassa sisällissotaan monenlaisten ääriryhmittymien pyrkiessä toteuttamaan omia omalaatuisia tavoitteitaan ja brittimiehestä nimeltä Evelyn joka tulee töihin New Yorkiin, on jonkin aikaa suhteessa prostituoitu Leilahiin, ja lähtee sitten matkalle halki mantereen. Pian hän joutuu erään ryhmän vangiksi jotka muuttavat Evelynin naiseksi, Eveksi, ja sitten tapahtuu kaikenlaista muuta. Ja kaikkialla Eve törmää viittauksiin Hollywoodin vanhojen melodraamojen tähteen Tristessaan...

Carterin proosa on ylikypsän barokkista jossa sellaiset lauseet kuin "Speleological apotheosis of Tiresias-Mother, having borne her, now abandons her daughter forever" ovat normaaleja ja sekaisin laitetaan sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta, sekalaisia myyttejä (Teiresias, Kybele, Oidipus, Lilith, Eeva jne), amerikkalaiskarikatyyreja ja ties mitä sellaisella hallusitorisella räikeydellä ja shokeeraamishalulla että pintataso väsytti eikä erityisemmin kiinnostanut tutkia onko pintatason alla jotain muuta. Ei tämä nyt oikein kirjana vakuuttanut (vastaava elokuva olisi ehkä ollut mielenkiintoisempi. Tai sitten ei).

No, tulipahan kokeiltua ja saatua samalla oranssi raita sateenkaari-haasteeseen.