Tammikuun luetut

Pär Lagerkvist - Pyhiinvaeltaja merellä
Laura Honkasalo - Lumen saartama kahvila
Eeva Tenhunen - Keisari seisoo palatsissaan

David Stenn - Clara Bow Runnin' Wild
Timothy Radcliffe - Sing a New Song
John Curran - Agatha Christien murhasuunnitelmat

Paavola & Alare - Kutri-Helena
Morvan & Buchet - Sillage 6, Maailmojen sota
Ville Ranta - Joku raja
Yoshihiro Tatsumi - Good-Bye
Scott&Borgman - Triple Shot Double-Pump No Whip Zits

Onhan noita taas kertynyt, osasta on tullut jo kirjoitettua, ja jostain varmaan kohtapuoleen.

Pari paksumpaa tietokirjaa ja muu harrastelu on syönyt kaunokirjallisuuden lukemista, lisäksi kesken on pari kirjaa joista toinen on loppusuoralla, ja toista vähän paksumpaa kirjaa olen lukenut hyvin leppoisalla tahdilla, se kun on monien 1800-luvun romaanien tapaan ilmestynyt jatkokertomuksena lehdessä.

John Curran - Agatha Christien murhasuunnitelmat

Curranin edellisen kirjan, jonka aiheena oli muistikirjat joissa Agatha Christie suunnitteli dekkareitaan, luin männäkuussa ja nyt sitten jatkoin toisen osan parissa. Kirjan alussa summataan nopeasti edellisen kirjan selostusta mistä näissä muistikirjoissa oikein on kyse, ja sitten paneudutaan niihin kirjoihin joita ei edellisessä kirjassa käsitelty (niistä joista muistiinpanoja on tallella huomattava määrä, osan kirjoista muistiinpanot ovat kadonneet).
Ja aika lailla mikä päti edelliseen kirjaan pätee tähänkin: kirja on luettavissa kannesta kanteen mutta monissa kohtaa saa varmasti eniten irti hakuteoksena josta voi lukea sopivan luvun kun käsiteltävä kirja on tuoreessa muistissa, nyt joutui pinnistelemään että mitäs siinä Neiti Marplea ei petetä -kirjassa tapahtuikaan tai mistä Kelloissa oli kysymys...satunnaiselle lukijalle ei ihan kauheasti rautalankaa väännetä.

Siinä missä edellinen kirja eteni teemojen mukaisesti, tällä kertaa etenemistapa on kronologinen: Edetään vuosikymmen kerrallaan tarkastellen ensin yleisesti mitä kirjoja ja näytelmiä ilmestyi, mitä muuta tapahtui henkilökohtaisessa elämässä, millainen oli kehitys kirjailijana, ennenkuin tartutaan niihin valikoituihin kirjoihin. Kirjan lopussa on myös arvokas julkaisujärjestys sekä englanninkielisine että suomenkielisine nimineen, ja välikappaleissa käsitellään myös käyttämättä jääneitä ideoita. Tämä tekee kirjan luettavaksi myös kirjana alusta loppuun, eräänlaisena ammattiin keskittyvänä minielämäkertana. Toisaalta muistikirjoista ei tässä käsiteltävien kirjojen kohdalla paljastu niin kiinnostavia yllätyksiä ja spekulaatioita kuin edellisessä kirjassa (kiinnostavammasta päästä oli Evansin kysymisen kummittelu useiden kirjojen suunnitelmissa ja eri muodoissa ennen kuin Askel tyhjyyteen/Why Didn't They Ask Evans? lopulta kirjoitettiin).
Ja Curran on yhä innokas fani, joskaan ei säästele myöskään kritiikkejä, osansa saa niin Neljä suurta ja Sininen juna kuin myös Salaperäinen matkustaja ja Kohtalon portti, ja niistä paremmistakin kirjoista osoitellaan epäloogisuuksia tai kohtia jotka eivät kestä tarkempaa tarkastelua...

Kirjan suomennos (Risto Raitio) tökkäisi kyllä joissian kohdissa pahasti silmään. Varsinaisten muistiinpanojen kohdalla on varmasti vaikea keksiä sopivia tyylejä kun alkukielinen on kieleltään sellaista ettei sitä ollut tarkoitettu muiden luettaviksi, mutta muussakin tekstissä pisti silmään muutamia häiritsevän puhekielisiä ilmaisuja jotka eivät oikein vastanneet yleistä tyylilajia. Esim. Ronald Knoxin poliisitarinan kymmenestä käskystä "No Chinaman must figure in the story." on käännetty "Tarinassa ei saa esiintyä kinuskeja." Vaikka alkukielisessäkin on etnisesti vähän epämääräinen sävy niin "kinuski" on minusta silti aika hämmästyttävä sanavalinta. Vastaavia omalaatuisia ilmaisuja löytyy pitkin kirjaa, en alkukielisestä tiedä onko siinä samoissa kohdissa myös sävyrikkoja...

Mutta. Jos Christien kirjoista tai whodunnit-dekkareista yleensä on kiinnostunut niin kyllähän nämä ovat tutustumisen arvoisia.

Laura Honkasalo - Lumen saartama kahvila

Etelänmatka
tai slaavilaissanasto;
Lumeen saarretut.

Lukudiplomin kolmas kirja on lyhytproosa-osastolta Laura Honkasalon novellikokoelma Lumen saartama kahvila. Honkasalolta lienee se Sinun lapsesi... tunnetumpi teos, mutta kun novellimuotoa usein luen mieluummin niin tutustun kirjailijaan sitten tätä kautta.

Novellit ovat aika lyhyitä, yksi 40-sivuinen ja muut 10-20-sivuisia, varsin suorasanaista kieltä (aloitusnovelli poikkeuksena, sen kertoja on pieni lapsi ja kuvaus hyvin subjektiivinen). Nuorilla aikuisilla on useimmiten kompleksinen rakkauselämä, joku rakastaa jotakuta joka ei rakastakaan takaisin tms. Joskus käy huonosti, joskus paremmin.

Nyt on ehkä väärä aika lukea tätä kirjaa, olen itse kasvanut pois tämän kirjan keskeisestä elämänvaiheesta että kykenisin samaistumaan, mutta se on silti liian lähellä että pääsisi kunnolla nostalgioimaan. Koska tiettyä osuvuutta ja zeitgeistiä näissä tarinoissa on, tämän kirjan voisi antaa sitten niille lastenlapsille luettavaksi että tällaista se oli vuosituhannen vaihteessa kun isoisä oli nuori.
Ja vaikka lukukokemus olikin yleisesti ottaen positiivinen ja sujuva niin vähän persoonattomaksi tämä jäi, Honkasalo on nuori 2000-luvun suomalainen naiskirjailija, mutta mikä erottaa niistä kaikista muista, en tiedä.

Eeva Tenhunen - Keisari seisoo palatsissaan

Tenhuselta olen aiemmin lukenut kaksi kirjaa, Mustat kalat ja Nuku hyvin Punahilkka, ja sen verran niistä pitänyt että kun tämä kirja (vuodelta 1971) tuli vastaan niin pitihän se lukea.

Dekkaristina Tenhunen on Suomessa vähän harvinaisempaa cozy-tyyppiä, eli kirjojen päähenkilönä ei ole poliisi tai edes yksityisetsivä vaan tavis, näissä kolmessa kirjassa kaikissa nuori nainen joka sattuu sotkeentumaan johonkin epämääräiseen ja uhkaavaan, mahdollisesti murhaan. Vakiohenkilöitä ei käytetä, varmaankin jotta perinteistä pulmadekkaria on voitu laajentaa reilummin trillerin suuntaan.

Itse asiassa tässä tapauksessa huomasin vasta kirjan luettuani että päähenkilön nimeä ei taideta mainita kertaakaan (kirjassa on pari viittausta Maxim de Winteriin, ja Daphne du Maurierin Rebecassa käytettiin samaa kikkaa, nimettömäksi jäävää minäkertojaa).
Tällä kertaa nimetön minä on kirjallisuuden opiskelija joka on valmistelemassa gradua parikymmentä vuotta sitten kuollesta menestyskirjailija Erik "Keisari" Brenneristä, joka näppärästi on myös sulhasensa isoisä. Niinpä avautuu mainio tilaisuus viettää kesää tämän kotipaikassa tämän perheen parissa, samalla saa hyvää materiaalia graduun. Vastaanotto on lämmin vaikka pian alkaakin vaikuttaa siltä että eräs muutaman kuukauden takainen kuolemaan johtanut onnettomuus talossa ei ole ollutkaan onnettomuus...

Tietoisia viittauksia Rebeccaan ja Agatha Christieen löytyy (paitsi yleisenä pulmadekkarina ja joinain tarkempina esimerkkeinä, kirjan nimi on viittaus lastenloruun joka oli Christiellä suosittu modus operandi, ja loppupuolen ratkaisukin on sellainen josta Christietä on usien syytetty), mieleen tuli tietysti myös toinen fiktiivisen menestyskirjailijan ja tämän eksentrisen lähipiirin ympärillä tapahtuva mysteeri, Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olisikin kiinnostava tietää tunteeko Jääskeläinen tämän kirjan (ja tunnustaisiko jos tuntee).
Kiinnostava piirre niin tässä kuin noissa aiemmin lukemissani Tenhusissa on tuo mainitsemani, perinteisestä pulmadekkareista on otettu askeleita trillerien suuntaan ja ajoittain tyylilaji lähentelee jo kauhua; päähenkilö tulee hyvin tietoiseksi että on nyt sotkeentunut johonkin jonka joku muu haluaa pysyvän salassa, ja se joku muu on lähellä ja tappanut jo ainakin kerran...vaihtelua törmätä cozy-sankariin joka oikeasti pelkää, ainakin jossain vaiheessa kirjaa.

Mainio kirja kuten nuo aiemmatkin, Tenhusen tuotannon parissa pitänee jatkaa.

Edit: tuolta wikipediasta huomasinkin että niin, olihan tässä kirjassa mukana ollut poliisi Martti Halla myös Mustissa kaloissa. Mutta vaikka nimi onkin sama niin tässä kirjassa Halla ei ole naimisissa eikä edes seurustele...

thechineseroom - Dear Esther

Ahkerinta lukemista ovat viime aikoina rajoittaneet vähän muut harrastukset. Elokuvien ohella olen herätellyt itsessäni kiinnostusta tarkastaa että onko niitä muitakin pelaamisen arvoisia tietokonepelejä kuin Civilization-sarja ja pari muuta monien vuosien aikaista tuttua.
Kirjauduin siis Steamiin ja vuodenvaihteessa nappasin sitten jotain kiinnostavan oloisia nimikkeitä alennusmyynnistä, yksi niistä Janoksen varsin kiinnostavasti kuvailema pieni indiepeli Dear Esther.

Tässä tapauksessa peli on hyvin kiinnostava myös kirjallisuuden näkökulmasta, ja toisaalta on ilmeisesti herättänyt suht paljon keskustelua siitä onko kyseessä oikeasti "peli". Alussa hahmo seisoo kalliosaaren kivisellä laiturilla, edessä näkyy autio talo ja kaukana välkkyy radiomasto. Ympäristöä katsotaan hahmon näkökulmasta joten ei käy edes ilmi kuka "minä" on. Taustalla tuntematon kertoja lukee otteen kirjeestä Esther-nimiselle naiselle.
Niihin "varsinaisiin" peleihin verrattuna hahmo pystyy tekemään varsin vähän. Hahmon katsetta voi kääntää kolmiulotteisissa maisemissa, ja hahmo voi kävellä eteenpäin, taakse tai sivuttain. Siinä se. Edes hyppääminen tai juokseminen ei ole mahdollista, ja ympäristön esineisiin ei tietenkään kykene vaikuttamaan. Niinpä "peli" koostuukin lähes täysin tällä pienellä kalliosaarella vaeltelusta ja vaihtelevin väliajoin ilmestyvistä kertojaäänen lukemista tekstinpätkistä, jotka aluksi vaikuttavat aika fragmenttisilta mutta joista pikkuhiljaa alkaa muodostua tarina samalla kun ympäristöstä huomaa kaikenlaisia vihjeitä että mitäs onkaan oikein tapahtunut...
Saari on oikein kaunis, henkien Hebridien jylhyyttä ja melankolista rappiota, joten oma nautintonsa on jo pelkässä vaeltelussa ja maisemien katselussa, mutta myös tarina onnistuu vetämään mukaansa. Tekstipätkien sävy on varsin kirjallinen, ja ympäristön visuaaliset viittaukset ja peliulottuvuus, kokijan oleminen liikkuvana hahmona tarinassa sai aikaan hyvin toimivan immersion siitä huolimatta että aitoa interaktiivisuutta ei olekaan. 

Peli on suhteellisen kompakti, kuljin sen läpi n. puolessatoista tunnissa ja kun halusin selvittää tarkemmin miten peli toimii pelasin sen myös toiseen kertaan. Perusjuoni pysyy samana mutta joko hahmon kulkema reitti tai jonkinlainen satunnaisgeneraattori tai molemmat avaa jonkin verran eri tekstinpätkiä ja myös ympäristöön on toteutettu jonkin verran muuttuvia elementtejä. Lisäksi ne alkupään tekstit ja muut vihjeet ymmärsi nyt eri tavalla kun tiesi mitä tapahtui. Uudelleenpelattavuus toimii siis ainakin kahdesti kuten Agatha Christien romaanien lukeminenkin, ensimmäisen kerran lukee että saisi selville mistä on kyse ja toisen kerran voi sitten lukea että saa selville miten kirja on laitettu kasaan.

Juonesta en kommentoi sen enempää, sen aukeneminen on osa kokemusta :)

Kiinnostava lajityyppiavaus ja erilaisen kerrontatekniikan esittely, pelien ja kirjallisuuden rajapinnasta saattaa ehkä tulevaisuudessa ponnistaa muutakin kiinnostavaa.

Gloomy bastard

Ekalla pelikerralla vieressä oli toinen kirja

Monenlaisia maisemia saarella riittää

Arja Tiainen - Lapsilta kielletty

Tiaisen edellinen oli hilpeä temaattinen kokoelma autorunoja, tässä uudessa kirjassa selvitellään elämää laajemminkin mutta kirjoittamisen jutusteleva puhesävy säilyy. Tunnelma on haikeampi, mm. leskeyttä pohditaan usean runon verran ja useimmiten ironisesti (ainakin toivottavasti) myös "vanha kellarissa valittaa"-materiaalia riittää.
Niinkuin tuossa edellisessäkin kirjassa, monet runot tuntuvat aika luonnosmaisilta, yksittäisistä jupisevista tekstinpätkistä ei aina ota selvää että mitä niissä ollaan sanomassa ja jotkut runot etenevät kuin sana-assosiaatiolla tehdyt listat (laittomista lakoista siirrytään lakkojen poimintaan jne). Toisaalta Tiaisen tekstien viehätyksessä on rosoisuudella suuri osuus eli kai se on otettava mitä kirjailija antaa.

Myös Jaana on lukenut tämän.

Mammutintappajat

Hänen jälkeensä en voi ketään rakastaa.
Ainakaan niin että heti järjen veit.
Piinallista olla sillä lailla vanki.
Taivaallista tietysti.

Pilvi laskeutuu yllemme.
Aika pysähtyy.
Olemme syyntakeettomat
alkuihmiset, mammutintappajat.
Asetumme eläimentaljalle,
nukumme sylikkäin. Emme pelkää
sapelihammastiikereitä, emme mitään.

David Stenn - Clara Bow, Runnin' Wild

Satunnaisena elokuvaharrastajana makuni kallistuu suurelta osin klassisen Hollywoodin suuntaan, mutta sivujuonteena tulee sitten kiinnostus vielä vanhempiin elokuviin, varsinaiseen mykkäkauteen ja sitä edeltäneeseen primitiivielokuvaan (suosittu rajapyykki on DW Griffithin Birth of a Nation vuodelta 1915). On kiehtovaa seurata kokonaisen taidemuodon syntyä ja kehitystä epämääräisistä kikkailuista taiteeksi ja teollisuudeksi, ja tätä prosessia seuraa parhaiten paitsi katsomalla elokuvia myös tutustumalla historiikkeihin (erityisesti koska huomattava osa aikakauden elokuvista on osittain tai kokonaan tuhoutunut tai vaikeasti saatavilla, ja niin paljon kiinnostavaa tapahtui valkokankaan ulkopuolella).
Mykkäelokuvan perusteos on Kevin Brownlow'n The Parade's Gone By, tiiliskivi jonka tekijä kokosi 1968 ja ehti näin ollen myös haastatella isoa osaa aikakauden tekijöistä. Kirja painottuu Hollywoodin syntyyn ja tekniseen kehitykseen. Tähtiin keskittyy taas Jeanine Basingerin mainio Silent Stars -teos, joka tarkastelee tähtikultin muodostumista esimerkkien kautta.
Asia, johon Basinger kiinnitti huomiota varhaisissa elokuvatekijöissä, erityisesti naisissa, että nämä tulivat usein varsin köyhistä oloista. Isättömät perheet tai olosuhteet joissa tyttö joutuu aikaisin hankkimaan elantonsa itselleen ja mielellään perheelleen oli tyypillinen lähtökohta. Tässä tilanteessa elokuva-ala on oikein hyvä jos tytöllä sattuu olemaan vähän ulkonäköä: kukaan kunniallinen ihminen ei tietenkään alalle pyri ja minkäänlaista koulutusta tai muuta alalle ei tarvita, sen kun aloitat työt ja opit sitten jos opit. Varhaisissa elokuvatekijöissä onkin sitten huomattava määrä varsin lujatahtoisia ihmisiä jotka suhtautuivat elokuvatekoon työnä josta sai rahaa, taiteellinen taso on kiva plussa muttei välttämättömyys ja glamourhaaveiden ei kannata sumentaa päätä. Huomattavimpana esimerkkinä ensimmäinen oikea filmitähti Mary Pickford.

Clara Bow täyttää joitain tämän tyypin tunnusmerkkejä. Hän oli kotoisin kurjista oloista, luultavasti kurjemmista kuin kollegansa, koulutusta ei ollut ja Bow suhtautui työhönsä työnä, puheissa oli jo varhain lopettaa näytteleminen sitten kun pitkäaikainen sopimus studion kanssa päättyy (ja työmoraalinsa oli korkea, studiosysteemissä tehtiin pitkiä päiviä ja työviikkoja ja neljä elokuvaa vuodessa oli keneltä tahansa täysin normaali määrä, ja Bow loppuaikojaan lukuunottamatta hoiti työnsä hyvin).
Mutta mikään kovapintainen bisnesnainen hän ei ollut, ennemminkin itsetunnoltaan nujerrettu ja yksinäinen tyttö jonka elämässä riitti hyväksikäyttäjiä. Myöskään myöhemmin diagnosoitu äidiltä perintönä tullut skitsofrenia ei tehnyt elämää helpommaksi ja elokuvauransa jälkeen Bow eli suurelta osin erakkona. Kovin aurinkoinen kirja tämä elämäkertansa ei siis ole vaikka humoristisia tapahtumiakin toki riittää: Bow itse oli todennut myöhemmistä julkisuuskuvasta tarkemmista tähdistä "they're sensible, and end up with better health. But we had more fun" (Bow symppasi kuitenkin myöhempää vastinettaan Marilyn Monroeta: "a sex symbol is a heavy load to carry when one is tired, hurt, and bewildered.")

Elämä on kiinnostava, kirjasta itsestään en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut. Kirja on julkaistu 1988, ja David Stenn on haastatellut lukuisia Clara Bown lähipiirin ihmisiä ja käynyt läpi myös laajasti dokumentteja, kirjeenvaihtoa yms. Mutta kovin objektiiviselta hän ei vaikuta, pyrkimys tuntuu olevan dramatisoiden liioitella tapahtumia ja kuvata monia muita henkilöitä kovin yksiulotteisesti, pahiksina tai melkein hyviksinä, ja he jotka on pahiksiksi määritelty kuvataan yksinomaan pahantahtoisina hyväksikäyttäjinä. Tämä subjektiivisuus vaikeuttaa erityisesti monimutkaisen Daisy DeVoen oikeudenkäynnin kuvausta, Stennin kuvaamat motivaatiot tuntuivat hankaavan vastaan faktuaalisen informaation kanssa. Faktoissakin on joitain omituisia korostuksia vaikka suoranaisia virheitä en huomannut (mm. muutama viittaus Hays officeen, joka oli toki olemassa mutta jonka nousi merkittäväksi vasta 1933 jälkeen, jolloin Bown elokuvaura oli jo ohi). Kirjassa toimintaa kuvataan myös useassa kohdassa dialogilla paikoissa joissa on vaikea uskoa että mitään aikalaistallennetta on olemassa, ja itse en liikaa luottaisi siihen mitä ihmiset sanovat sanoneensa vuosikymmenten jälkeen...

Niin, tämä kirja sopii muuten Elegian vasta-aloitettuun Mielenterveys-haasteeseen. En ole varma otanko laajemmin osaa mutta mainitaan nyt tässä.

Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day

Miss Pettigrew Lives for a Day -kirjalla on ollut varsin mielenkiintoinen elämänkaari. Winifred Watson, newcastlelainen konekirjoittaja, kirjoitti 30-luvun loppupuolella kuusi kirjaa jotka olivat ilmeisesti aikanaan varsin suosittua hömppää (käytän sanaa Hömpän helmet -henkisesti, en arvottavana terminä) mutta sota keskeytti kirjoittamisen, Watson ei palannut uralle sodan jälkeen ja aikojen muuttuessa edellisaikojen viihde päätyi unohduksiin, niin tämäkin kirja.
Kirjallisuustutkija Henrietta Twycross-Martin tuli aikanaan lukeneeksi kirjan äitinsä suosituksesta ja koska piti lukemastaan suositteli sitä myöskin Persephone -kustantamon julkaistavaksi vuonna 2001 (kustantamo on muutenkin erikoistunut hivenen tuntemattomampien, vanhempien ja unohdettujen kirjojen uudelleenjulkaisuun, erityisesti naiskirjailijoilta, ja totta kyllä kun vilkaisin läpi kustantamon julkaisulistaa niin en kyllä sieltä oikein mitään tunnistanut), ja uudelleenjulkaisu saikin varsin positiivisen vastaanoton ja päätyi myös 1001 Books You Must Read Before You Die -listalle ja elokuvaksi.
Tuolta 1001 Books -listalta sen minäkin luettavaksi bongasin, muutama henkilö oli tämän maininnut yhdeksi listan viihdyttävämmistä ja hyväntuulisemmista kirjoista.

Neiti Pettigrew on keski-ikäinen ja heikosti menestyvä kotiopettajatar vailla perhettä, sukua, omaisuutta tai tulevaisuutta, jonka työnvälitystoimisto lähettää hakemaan pestiä neiti LaFosselta (neiti? No, hänellä on ehkä pieniä kasvattilapsia edesmenneiltä sukulaisilta tai jotain). Heti asunnon oven auettua neiti Pettigrew imaistaan sisään selvittelemään yökerholaulajatar Delysia LaFossen elämää jossa on liikaa miehiä ja sekasortoa ja kohtuullisesti cocktaileja, seurapiirejä, kokaiinia, koruja yms. ja tällä kertaa neiti Pettigrewin käytännöllisyys ja järkevyys pääsevät oikeuksiinsa, samalla kun neiti itse saa huomata että tarkkojen sosiaalisten konventioiden noudattamisella jää helposti luu jakajan käteen

Kuten kirjan nimi kertoo, tapahtumat sijoittuvat yhteen vauhdikkaaseen päivään, ja ankaran yhteiskunnallisen realismin sijasta valittu tyylilaji on ehdottomasti aikuisempi versio Tuhkimo-sadusta. Ei, ei tämä ole vakavaa ja suurta kirjallisuutta edes yritä olla, onpahan viihdyttävä ja hyväntuulinen kirja.

'Well, I acted the lady,' said Miss LaFosse. 'No lipstick, no legs showing. You know. Aloof and keep your distance. None of the come-hither about me. I saw him next week with a bitch of a woman, all lipstick, legs and lust.'
'My dear,' broke in Miss Pettigrew. 'I mean, well, you know, there are other words,'
'Than lust? Well, teach me a worse. I'm willing to use it.'
'No, no,' said Miss Pettigrew, blushing; 'the - er - female dog.'
'But she wasn't a female dog. She was a mongrel bitch.'