Kasakurassa / kaikkialla oli vain / nostokurkia

Lukupiirissä oli taas käyty keskustelua siitä mitä se runous nyt sitten oikein on, ja kun edellinenkin merkintä täällä aiheuttaa saman kysymyksen, että mitä se runous nyt sitten oikein on, niin palataan kysymyksen pariin.

Epäilemättä maailma on täynnä runouden määritelmiä joita viisaat ja enemmän tai vähemmän vakavat miehet ja naiset ovat laatineet, mutta toistaiseksi olen pakotettu kategorisesti hylkäämään ne kaikki. Ainakin ne vähät joihin olen törmänneet ovat olleet enemmän dogmaattisia kehitelmiä siitä mitä runouden pitäisi olla, epämääräisiä maailmansyleilyjä siitä kuinka kaikki voi olla runoa (mutta jos kaikki on runoutta, mikään ei ole), tai muuten vain tyydyttämättömiä malleja.
Empirismin hengessä haluan hylätä keskiaikaisen käsityksen siitä, että tieto löytyy omien havaintojen sijaan Aristoteleen kirjoituksista ja kysyn mitkä ovat ne merkit jotka saavat lukijan tunnistamaan tekstin runoksi.

Runomitta ja riimit ovat tietysti ominaisuuksia jotka yhdistetään nopeasti runouteen ja tiukemmat klassisistit pitävät niitä vähimmäisvaatimuksina. Mutta moni moderni runoilija on ne hylännyt, ja toisaalta moni vanhempi eeppinen runoelma on lähempänä klassista proosaa kuin huomattava joukko modernia proosaa...
Lisäksi mittaa ja riimejä käytetään myös laulujen teksteissä, jotka tapaavat noudattaa omaa estetiikkaansa. "I should be so lucky / lucky lucky lucky / I should be so lucky in love" tai "savukala hyvä kala / kapakala makupala" toimivat hyvin laulettuina mutta vaikea niitä on runoutena pitää...joskus toki rajanveto on hieman hankalaa, kuten voi huomata vaikkapa Bob Dylanin mainitsemisesta Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Painetuissa teksteissä voi huomata myös sen, että rivit eivät ulotu palstan oikeaan laitaan, ja että kirjoissa on paksut marginaalit. Noiden mainitsemista voidaan pitää ehkä lapsellisena panetteluna, mutta väitän silti että suurelle osalle ihmisistä nuo ovat signaaleja jotka yhdistyvät selvimmin runouteen. Tuolla yllälinkittämässäni lukupiiri-keskustelussa kokeilin kirjoittamalla alun Jorge Luis Borgesin novellista Lottery in Babylon katkottuna ja siroteltuna lukuisille riveille, ja kyllä se antoi selvästi runomaisen ilmeen tekstille. Sinänsä yksinkertaisella kikalla lukija pystyi lukemaan tekstiin sellaista mitä siihen ei oltu kirjoitettu.

Runouden (johon lasketaan tässä myös proosa joka antaa "runollisen" vaikutelman) ulkoisista tuntomerkeistä voi huomata myös varsin vapaamuotoisen suhtautumisen kielioppiin, mm. välimerkkeihin joihin koneaikana kuuluu myös rivinvaihto. Sisäisistä tuntomerkeistä voi huomata voimakkaan subjektiivisuuden, fragmentaarisuuden ja sanoilla leikittelyn.
Toisaalta moni näistä piirteistä on yleisiä myös huonossa proosassa, josta pääsemme kysymykseen josko bipolaarisuus proosan ja runouden välillä on oikeutettu: onko runous huonoa proosaa? Onko huono proosa hyvää runoutta? Millaista on huono runous?

Arja Tiainen - Tää tojota ei lähe liikkelle (2006)

Tiaisella on sympaattisen jutusteleva kirjoitustyyli, ja tästä kirjasta joka pyörii autoilun, ajokortin ja muiden samojen teemojen parissa (alaotsikkona kirjalla on "ajopäiväkirja") tulee epäilemättä hyvälle tuulelle. Puhekielestä ja monologisuudesta tulee teksteihin myös lausunnan tuntu, vaikka toisaalta ääneen kuultuina monesta näistä varmanakin menisi terä...

Mutta lukija on pakotettu kysymään että onko tämä nyt sitten oikeasti runoa. Tämä voisi mennä myös fragmenttimuistiinpanoista aiheiksi kolumnisarjaan johonkin autolehteen...

Rakkaus koneisiin

Eihän kukaan nyt koneisiin rakastu?

Ei vai, tunnen monia. Vaihtaisivat koska tahansa
ikävän ihmissuhteensa hyvään autoon.
Parempaan tietokoneeseen. Purjeveneeseen.
Veneet kyllä käsitän, ne on romanttisia.

Ihmisiin voi pettyä, mutta autokin voi tuottaa
harmia, jättää tielle. Siinähän istut ojanpenkalla,
harmin kyyneleet poskilla. Ohiajajat katsoo.
Kyllä on tyhmä, on ostanut fiaskon.
Lupaava työpaikka menee sivu suun.
Selitä siinä sitten. Joku vaijeri katkes.

Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä (1985)

Hotakaiselta tämä on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut. Juu, jotenkin olen onnistunut missaamaan ne Finlandia-palkitut ja ehdotetut romaanit, ja jotenkin assosioin herran niihin sekalaisiin jutusteluihin joihin törmäili siellä täällä 90-luvun vaihteessa Lastenkirjan yhteydessä.

Mutta tämä, toinen kokoelmansa. Vaikka nämä tekstit tulis vastaan missä muodossa tahansa eikä tietäisi yhtään mitään kirjailijasta niin tekijäksi voisi ehdottaa nokkelasti sanailevaa suomalaista miestä. Joskus aikoinaan jossain näin kommentointia siitä miten eri maalaiset ihmiset harrastavat seksiä, jossa mainittiin suomalaisen miehen rakastelevan tiedostaen kuolevaisuutensa. Tuo ajatus summaa tämän kirjan aika hyvin.

Kansa taisteli I

Ote hänen keskenjääneestä
kirjeenvaihdostaan, joka julkaistiin
postuumina vähän ennen
hänen kuolemaansa,
joulumarkkinoille:
"Tänään tuli vähän lunta,
joka myöhemmin osoittautui
vedeksi. Ritva lähti sanomatta
sanaakaan: Murre ei syönyt kunnolla.
Vessassa vetää.
Tänään aion panna elämän
sekaisin.
Viimeksi kun laitoin sen
järjestykseen,
en viihtynyt siinä."

Signal to noise ratio

Eräs lukupiiriläinen arveli alkuvaiheessa että tämä projekti olisi pelkkää itseterapointia, jonkin sellaisen josta en pidä itsetarkoituksellista haukkumista.
Asiahan voisi olla niin jos suhtautuisin asiaan dogmaattisesti. Luonnontieteellisestä pohjasta johtuen käsittelen asiaa kuitenkin empiirisesti: anekdoottisista kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä ("olen lukenut pääosin epäkiinnostavia runoja -> runous on yleisesti ottaen epäkiinnostavaa"), mutta samalla on hyvä pohtia onko siihen asti kerätty data edustava otos, ja tarvittaessa muuttaa johtopäätöksiä kun kertynyt data antaa siihen aihetta.

Tähän asti kerätty ja täällä esitelty data viittaa siihen että alkuperäinen näkemykseni ei ole täysin väärä: merkittävä osuus runoudesta jota olen lukenut on ollut ikävystyttävää sanahelinää, yltiöhenkilökohtaista läpitunkematonta mietettä joka ei anna lukijalleen enempää kuin satunnainen puppugeneraattori, tai banaalia mitättömyyttä.
Mutta poikkeuksiakin löytyy, jokaisesta käsitellystä kokoelmasta on löytynyt ainakin se yksi pätkä joka ei ihan hirveä ollut ja jonka voi vaikka lainata tänne, joillakin oli jopa valinnanvaraa.
Kvalitatiivinen analyysi antoi myönteisen tuloksen, mutta on syytä jatkaa määritettäessa voidaanko S/N:n huipuista johtaa minkäänlaisia trendejä.

Eila Kivikk'aho - Niityltä pois (1951)

Kivikk'ahon Nocturneen olen jossain aiemmin törmännyt ja siitä pitänyt, joten tartuin tähän kirjaan hivenen positiivisimmilla ennakko-oletuksilla.
Kirjana on huomiotava, että tässä on varmaankin eniten tyhjää tilaa mitä olen hetkeen nähnyt, runojen vähät rivit (alkusarja on tankoja, loput eivät paljoa pitempiä) ovat karanneet sivun alalaitaan, kukin omalla sivullaan tai jopa kahdella tai kolmella. Mikä taloudellisesti hinta/merkki-laskelmana on toki huono, tyhjästä paperista maksaminen, mutta sisältö lie painavaa...
Ennakko-odotukset eivät pettäneet: tätä oli ilo lukea. Tiivistä ja tarkkaa ilmaisua, taitavaa sanankäyttöä ja fraseerausta, vaikuttavia kuvia. Tätä minä lyriikalta haluan.
Ei tässäkään ihan täydellisiä olla mutta silti...

Ehkä on oikein

Ehkä on oikein että pilvet peittävät maan,
että halla hiipii kylmänä ojia pitkin,
että kylmä hiipii julmana sydäntä kohti,
että julma saa voiton.

Sillä maa on paljossa vajaa.

Omenankukkien valkea laulu
siunasi vain vähän aikaa
ja sitä seurasi raakileitten repivä riita,
raakileitten ahne nälkä,
kasvun levottomuudet,
ja mato pääsi puuhun
eikä sadosta tullut virheetöntä.

Matojen vuoksi
joita maa ei toivonut
on edessä loppu
jota maa ei tahdo.
Kirves on pantu jokaisen puun juurelle
ja pakkanen kaikkien päitten päälle.

Gil Scott-Heron - Small Talk at 125th and Lenox (1970)

Tämä on siis levy, ei kirja. Ja samanaikaisten Last Poetsin, Watts Prophetsin ja parin muun ohella Gil ansaitsee tällä aseman rapin kummisetänä.
Myöhemmin ilmeisesti näitä tyylejä lainaten on tullut kaikenlaisia poetry slam -tapahtumia yms (en tiedä, en ole ollut paikalla) mutta silti mietin että kuinkakohan moni muu runoilija on tehnyt levytyksiä lausuntatilaisuuksista ja julkaissut niitä.

Koska sitä tämä on, pari pätkää on laulettu mutta loput lausuttu, rummutustaustalla. ja aiheet ovat ajan henkeen sopivasti tottakai jyrkän poliittisia, Vallankumous tulee, Malcolm X, jne. Huumoria kuitenkaan unohtamatta vaikka se usein onkin varsin pisteliästä. Tiedostava nykykuuntelija saattaa myös hermostua "The Subject Was Faggots"-raidasta, itse kuittaan sen ajankuvaksi.

Mutta joo. En ole lausuntatilaisuuksissa juuri käynyt, niinpä asetan tämän vähimmäisvaatimukseksi tasosta. Ja toisaalta en tiedä miten hyvin nämä jutut toimisivat kirjasta luettuina...

Scott-Heronin se tunnetuin teksti on linkissä,
The Revolution Will Not Be Televised

Gregory Corso - Sanansaattaja (1981)

Toinen käsiteltävä käännöskirja, tällä kertaa amerikkalaiselta beat-runoilijalta ja kääntäjänä Markku Into. Ja siinä missä aikaisempi Quasimodo kirjoitti varsin riisuttua kieltä, Corson puhekielisyys ja viehtymys mystiseen sanailuun vaatii luultavasti mahdottomia: kuvaava on kirjan nimi, joka alkukielellä on Herald of the Autochthonic Spirit ja suomeksi siis Sanansaattaja.

Runoja lukiessa tulee mieleen että nämä varmastikin kuulostaisivat paremmilta ääneen luettuina, ryöpsytyksinä bongo-rummun kera jossain savuisessa kahvilassa jossa baskeripäiset tytöt napsuttelevat sormiaan sanoen "cool scene, daddy-o" (mainittakoon, että mielipiteeseeni beatnikeista on vaikuttanut suuresti Pia Zadoran roolisuoritus Hairspray-elokuvassa). Tässä tapauksessa Corso ottaa jo etäisyyttä ilmiöön, mutta tyyliä on yhä siellä, mukaanlukien taipumus heittää valtavat määrät tekstiä siinä toivossa että jokin siellä osuisi...ja kyllähän niitä osumia riittää.

Miten kuolema vältetään

Jos tunnen
ihmisten seurassa kuoleman kolkuttavan
pyydän anteeksi ja sanon
"Täytyy tästä lähteä!"
"Mihin ihmeessä?" ne tahtoo tietää
En vastaa
Lähden vaan veke
pois porukasta
koska jotenkin
ne tajuu että jotain on pielessä
eikä ne tiedä mitä pitäis tehdä
niitä pelottaa semmonen äkkinäisyys
Miten karmeeta
istua vain perseellään
ja ne utelee
"Oletko kunnossa?"
"Voitaisko me antaa sulle jotain?"
"Tahdotko levätä hetken?"
Voi teitä jumalat! ihmiset!
kuka nyt tahtoo kuolla ihmisten parissa?!
Varsinkaan kun ne ei osaa tehdä asialle paskaakaan
Elokuviin - kuviin
minä kiidän
kun tunnen olevani kuolemaisillani
Tähän asti se on toiminut