25.9.16

Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

 

Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.

Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...

Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...

Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)

Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.

23.9.16

Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä

 

Aloitan pikatiivistyksellä: kolmas lukemani Dürrenmattin kirja, hyvä ja yllätyksekäs vaikka nostaisin silti aiemmin lukemani Lupauksen ja Haaverin vielä vahvemmiksi. Lisää tuotantoaan tullee myöhemmin blogiin...

Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen Dürrenmattin kirjoittama dekkari, ja se alkaa ihan perinteellisesti, sveitsiläinen kyläpoliisi löytää pikkutien varrelta auton jonka kuski on ammuttu. Murhattu mies paljastuukin siviiliasuiseksi berniläiseksi poliisiupseeriksi Schmiediksi, jonka esimies Bärlach apulaisensa Tschanzin kanssa alkaa sitten selvitellä mitä mies oikein onkaan seuduilla ollut hakemassa ja mitä on tapahtunut...

JA TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

IHAN KAUHEITA SPOILEREITA

Siinä missä noissa Lupauksessa ja Haaverissa oli esillä idea suhteellisen pienistä ja mitättömistä jutuista, jotka kaaosteorian omaisesti paisuvat ja johtavat traagisiinkin lopputuloksiin, sekä jossain määrin epätyydyttävästä ratkaisemattomuudesta, tässä kirjassa osaset loksahtelevat paikalleen ja tapahtumat ovat manipuloitavissa kuin shakkipelissä. Mukana on omalla tavallaan vähän hömelö klisee vuosien takaisesta nemesis-hahmosta "so, mr Bärlach, we meet again"-hengessä, moraaliton nihilisti joka nauttii tehdä rikoksia joista Bärlach on tietoinen mutta joille tämä ei voi mitään,  mutta tilanne kääntyykin kun myöskään Bärlach ei enää pelaa ihan sääntöjen mukaan, hän asettuu tuomariksi joka tuo peliin oman pyövelinsä...
Mainittakoon, että minulla oli kyllä hyvin vahva aavistus Schmiedin murhaajasta, mutta kirja pääsi silti yllättämään siinä kuinka hyvin Bärlach oli tilannetta manipuloinut. Tietyllä, vähän kierolla tavalla, tästä tuli mieleen Agatha Christien Hercule Poirot -kirjat, mukaanlukien ja erityisesti niiden viileä salonkipyöveliys, ja tavallaan pyövelin idea heijastui myös siinä, että tähän työhön valittiin usein muita rikollisia, jotka sitten välttivät oman rangaistuksensa. Tai kuten käy ilmi, rangaistus tulee ehkä eri muodossa...

Kirjan on lukenut myös Mia.

20.9.16

Richard Brautigan - The Pill Versus the Springhill Mining Disaster


Vaikuttavan In Watermelon Sugarin ja varsin kiinnostavan Taimenenkalastuksen Amerikassa jälkeen jatkamme Richard Brautiganin tuotantoon tutustumista, tällä kertaa kokoelmalla valittuja runoja 1957-68.

Aihevalinnat ja niiden käsittely leviävät ympäriinsä, mukana on toteavaa ja arkea havainnoivaa juttua (ja myös pari metarunoa runojen kirjoittamisesta), arvoituksellista oivaltavuutta, aivan kuin zen koaneja modernimmasta Amerikasta ja surrealistista lentoa, ja kaikista tyyleistä löytyy myös kiinnostavia esimerkkejä. Reiluun sataan sivuun mahtuu melkein sata runoa, muutama kolmen tai neljän rivin mittaisia mutta mukana on myös pitempi The Galilee Hitch-Hiker, mitta on vapaa mutta ainakin osan kuulisin mielelläni lausuttuina (kuten kirjan aloittavan "All Watched Over by Machines of Loving Grace"n).

Aikakausi näkyy ja kyllähän tästäkin tulee ilmi miksi ajan underground- ja hippikulttuuri Brautiganista innostui, ja siinä missä lennokkaammat osiot tuovat mielene nuo aiemmin lukemani kirjat, tulee tästä myös läpi paljon näkyvämmin kirjoittajan omaa elämää. Sävy on usein aika maanisdepressiivinen, jossa molempia puolia sävyttää erikoinen yhdistelmä mustaa huumoria ja naiviutta.

Parhaimmillaan erinomaisen oivaltavaa ja viihdyttävää (ja hivenen häiritsevää), huonoimmillaan nopeasti ohi, eli kyllähän minä tästä pidin.

Death Is a Beautiful Car Parked Only

Death is a beautiful car parked only
to be stolen on a street lined with trees
whose branches are like the intestines
   of an emerald.

You hotwire death, get in, and drive away
like a flag made from a thousand burning
   funeral parlors.

You have stolen death because you're bored.
There's nothing good playing at the movies
   in San Francisco.

You joyride around for a while listening
to the radio, and then abandon death, walk
away, and leave death for the police
   to find.

18.9.16

Gottfried Keller - Seitsemän legendaa

 

Wikipedia mainitsee sveitsiläisen Gottfried Kellerin saksankielisen realismin huomattavaksi edustajaksi, mutta sitä puolta ei tässä kirjassa paljoa näy, tämä on kokoelma ihmesatuja vähän aiemmin lukemani Lagerlöfin Legendoja Kristuksesta tapaan (suomentajana on Lauri Viljanen): eikös tämä ole enemmän romantikkojen heiniä?

Keller tosin tarinoi enemmän pyhimyksistä, neitsyt Maria on aktiivisena toimijana muutamassa kertomuksessa ja muissakin on pyhiä tai sinne päin suuntaavia, joilla tosin ei aina asiat mene niin kuin suunnitellaan...pari tarinaa viittaa jonnekin epämääräiseen pseudokeskiaikaan, jotkut taas alkukirkon tietämille vainojen aikaan (ei välttämättä tosin kauhean suurella historiallisella tarkkuudella, anakronismejahan tuli bongattua mutta menköön).
Kuten aiemminkin, pidän yhä tällaisesta legenda-tarina-tyylistä ja näissä oli ihan novellimittaakin. Kaksi viimeistä meni ehkä vähän liian tuonpuoleiseksi mutta erityisesti Eugenia, Neitsyt ritarina ja Neitsyt ja nunna olivat kiintoisia kertomuksia.

16.9.16

Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki


Siirrymme taas NTK-haasteen pariin, tällä kertaa luettavana oli ruotsalaisen Hans-Eric Hellbergin lastenkirja Onnenlakki (suom. Ulla Lehtonen)
Tommin (alkuteoksessa Björn) paras ystävä Yngve on kuollut ja niinpä Tommi on varsin masentunut ja yksinäinen. Mutta eräänä päivänä Tommi löytää vanhan miesten huopahatun joka päässä tapahtuu onnekkaampia asioita, Tommi saa uuden ystävän ja löytää myös itsestään lisää rohkeutta...

Juoneltaan kirja on aika yksinkertainen kirja, tärkeämpää on mitä Tommin pään sisällä tapahtuu. Suru ystävän kuolemasta ja yksinäisyys ovat voimakkaita alussa mutta pikku hiljaa niistä päästetään irti ja siirrytään eteenpäin elämässä, uusien ystävien kanssa ja vähän myös uutena itsekin.
Samoin kiinnostavalta tuntui kirjassa esitetty näkökulma jossa monilla esineillä on talismaaninen, fetisistinen luonne ja kuinka niihin suhtaudutaan: hattu koetaan taikahatuksi jonka käsittelyssä on omat lainalaisuutensa, ja joissain muissakin esineissä on vastaavia piirteitä, ja vastaavasti fyysiset esineet kuvaavat myös elämäntilanteita, kun suru Yngven vuoksi alkaa jäädä taakse niin se kuvataan nimenomaan esineillä ja niidne käsittelyllä.

Niinkuin LTK-kirjat tapaavat olla niin tämäkin oli aika nopealukuinen, mutta ehkä tämä on ollut tärkeä teos jollekulle joka on ollut samassa elämäntilanteessa...

12.9.16

Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia

 

Muutama kuukausi sitten luin Boris Vasiljevin Ja ilta oli rauhaisa -kirjan, ja pidin siitä sen verran että kun tämä toinen kirjansa sattui löytymään niin piti napata mukaan (suom. Pirjo Laine).

Jegor Poluškinin kylä sijaitsee alueella jossa on aikoinaan ollut isoja metsämassiiveja, nykyään niistä on lähinnä jäljellä vain pieni suojeltu alue Mustalammen luona. Jegor itse, sekatyömies, on aikamoinen taivaanrannan maalari, elää läheisessä vuorovaikutuksessa luonnon, kasvien ja eläinten kanssa (ei häntä pure vihaisinkaan koira) mutta ihmisten kanssa on sitten hankalampaa...
Jegor on kyllä kova työmies mutta omapäinen, haluaa tehdä työnsä hyvin mutta omien määritelmiensä mukaan, mikä aiheuttaa tietysti kaikenlaista kitkaa muiden kanssa, niinpä ei Jegoria kovin kauaa missään työssä pidetä ja kylällä nimitetään pahanilmanlinnuksi joka tuo harmia tullessaan. Ja kotona on äkäinen vaimo Haritina ja poika Kolja joka on kyllä perinyt isänsä ajatuksia ja tapoja.
Samassa kylässä asuvat myös Haritinan sisaren perhe, sisaren mies Fedor on paljolti sellainen mitä Jegor ei ole, osaa ottaa oman menestyksensä varsin häikäilemättömästi. Ja Koljan opettaja Nonna Jurjevna, vaikka vielä nuori onkin niin vanhaksipiiaksi jo katsotaan, ja uusi metsänhoitaja Juri Petrovitš ja sekalainen joukko muita sivuhenkilöitä...

Vasiljev kirjoittaa hyvin henkilöitä, reilun parin sadan sivun mittaisessa romaanissa saadaan jo värikäs ensemble kokoon: keskeinen kontrasti on Jegorin ja Fedorin välillä ja laajemmin luonnonsuojelun sekä moraalin ja lyhytnäköisen omanvoitonpyynnin sekä korruption välillä: aatteellinen tendenssi on tietysti mukana ja näkyvänä mutta Vasiljev kirjoittaa sen verran hyvin että manipuloiduin ihan ilokseni.
Ja taustalla sitten Nonnan ja Jurin tarina, joka on sen verran ilmeinen että kirjan alussa ja lopussa esiintyvä metatasoinen kertoja työntyy myös keskelle kirjaa ilmoittamaan että itse asiassa kirja voisi päättyä tässä kohtaa, kun uusi metsänhoitaja ensimmäistä kertaa tulee tapaamaan opettajatarta...

Itse asiassa tuli mieleen että Vasiljevissa on vähän samaa kuin Agatha Christiessä, ei kirjoita dekkareita mutta samoja taitoja, vahvuuksia ja keinoja on käytössä. Ja Vasiljevkin oli suosittu ja tämäkin kirja on näköjään filmattu.
Ei tämä ihan niin kovaa vaikutusta tehnyt kuin Ja ilta oli rauhaisa, mutta sen verran mainio että se kolmaskin suomennettu kirjansa, Ei kaatuneiden luettelossa, pitänee joskus lukea. Ei ehkä  Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa mutta joskus.

Hänelle taputettiin uudelleen ja kaikki alkoivat hälistä. Jegor vilkaisi syrjäsilmällä lasia, joka oli tuotu häntä varten. Kun vesi lakkasi poreilemasta siinä, hän hörppäsi lasista ja nyrpisti suutaan: vesi oli suolaista.
"Kaikki me asumme yhtä taloa, mutta emme kaikki voi olla isäntiä. Ja minkä tähden on näin? No kaikkihan menisi sekaisin. Toisaalta opetetaan, että luonto on meidän rakas synnyinkotomme. Mutta kuinka toisaalta kuitenkin käy? Toisaalta me valloitamme luontoa. Ja luonto kärsii. Se kärsii kauan ja kuolee sitten hiljaa. Eikä ihminen ole mikään luonnon herra. On vahingollista kutsua ihmistä luonnon herraksi. Ihminen on ikään kuin luonnon poika, sen vanhin lapsi. Siis olkaamme järkeviä, ettemme saata äitiämme hautaan."

9.9.16

Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni

 

Olin tästä Millerin kirjasta jossain määrin tietoinen (alkuteos A Canticle for Leibowitz, suomennos Martti Montonen), että se oli scifiklassikko maailmasta joka on ydinsodan jälkeen hajalla ja sääntökunnan luostarista johon kerätään sotaa edeltävän kulttuurin jäänteitä, mutten sitten oikein enempää.
Niinpä olikin yllätys että se mitä olin aluksi luullut mausteeksi olikin kirjan sisällön keskeinen osa: teos on spekulatiivista fiktiota mutta spekulaatio painottuu suurimmaksi osaksi teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Fiat Homo, Fiat Lux ja Fiat Voluntas Tua, joissa kaikissa on sama tapahtumapaikka, jossain lounais-Yhdysvalloissa sijaitseva albertiaanisen sääntökunnan luostari. Aikaskaala sen sijaan on mittava, ensimmäinen osa sijoittuu noin kuudensadan vuoden päähän valtavasta tulenpaisumuksesta jonka jälkeen maailma on taantunut muistuttamaan suunnilleen Rooman hajoamisen jälkeistä Eurooppaa, sitä seuraava osa taas kuusisataa vuotta eteenpäin jolloin ollaan edistytty jo renessanssiin ja viimeinen osa vielä kuusisataa vuotta eteenpäin uuteen atomiaikaan. Ei siis kannata tottua liian läheisesti henkilöihin tai varsinaiseen "juoneen", päähenkilö on ihmiskunta ja juoni historia.

"Ja tuohon aikaan", jatkoi lukijaveli,
"maan ruhtinaat olivat paaduttaneet sydämensä Herran lakia vastaan eikä heidän ylpeydellään ollut rajoja. Ja kukin heistä ajatteli itsekseen, että parempi olisi, jos kaikki tuhoutuisivat kuin että hän itse joutuisi toisten ruhtinaiden alamaiseksi. Sillä maan mahtavat taistelivat keskenään ylivallasta; varastamalla, pettämällä ja juonittelemalla toisiaan vastaan koettivat he hallita ja sotaa pälkäsivät he suuresti ja vapisivat sen edessä, sillä Herra oli antanut tuon ajan viisaiden keksiä keinot, joilla koko maailma voitaisiin tuhota, ja heidän käsiinsä oli annettu arkkienkelin miekka, jolla Lucifer syöstiin taivaasta, jotta ihmiset ja ruhtinaat pelkäisivät Jumalaa ja nöyrtyisivät kaikkein mahtavimman edessä. Mutta he eivät nöyrtyneet.
Ja saatana puhutteli erästä ruhtinasta näin sanoen: 'Älä pelkää käyttää miekkaan, sillä viisaat miehet ovat pettäneet sinua sanoessaan, että koko maailma tuhoutuisi. Älä kuuntele heikkojen neuvoja, sillä he pelkäävät ylen määrin sinua ja sitomalla kätesi tekevät palveluksen vihollisillesi. Iske, ja saat olla varma, että sinusta tulee koko maailman kuningas.'"

Kuten sanottu, keskiössä on Albertus Suuren mukaan nimetty uusi sääntökunta jonka muuan Isaac Leibowitz perusti pian ydinsodan jälkeen: sotaa seuranneessa sekasortoisessa tilanteesta väkijoukot olivat alkaneet suhtautua suurella epäluuloisuudella ja vihamielisyydellä tiedemiehiin ja kirjoituksiin jotka olivat tuhoon johtaneet, ja nyt vuorostaan ne pyrittiin mahdollisimman laajasti tuhoamaan, vaikka katolinen kirkko onnistuikin varsin hyvin väistämään tuhoamisen...Leibowitzin luostari keräsi, salakuljetti ja piilotti niin paljon kuin pystyi ja vaikka ymmärrys kerättyjen tekstien sisällöstä onkin käytännössä kadonnut niin niitä säilytetään ja kopioidaan odottamaan rauhallisempaa aikaa jolloin taas löytyy ihmisiä jotka kykenevät ymmärtämään niiden sisältöä. Ja yleisen rauhattomuuden, maantierosvojen yms ohella luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Toisessa osassa ymmärtäviä ihmisiä sitten jo löytyy, ei vielä sotaa edeltävällä tasolla mutta tarpeeksi että ymmärtää luostarin kokoelmasta löytyvän paljon tärkeää ja hyödyllistä, ja näitä ihmisiä on sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Kolmannessa osassa tieteellinen kehitys on sitten jo saavuttanut luostarin memorabilian ja mennyt joiltain osin jo ohikin. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Oppinut veti kiihkeästi henkeään. "Epäsuhdan sellaisten ihmisten välillä, joita me katselemme ikkunasta, ja sellaisten kuin historioitsijat uskottelevat heidän kerran olleen. En voi hyväksyä tällaista näkemystä. Miten olisi suuri, oppineiden ihmisten rakentama sivilisaatio voinut tuhota itsensä noin täydellisesti?"
"Olemalla aineellisesti suuri ja viisas, mutta ei mitään muuta", sanoi Apollo. Hän meni ja sytytti talilampun, sillä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi. Hän ahersi tulusten kanssa, kunnes onnistui iskemään kipinän ja puhalsi varovasti taulaan.
"Ehkäpä", sanoi Taddeo, "mutta epäilen sitä."
"Te siis hylkäätte kaiken historian pelkkänä myyttinä?"

Aikaskaalan lisäksi yllättävä piirre kirjassa oli tosiaan kuinka teologis-filosofisen pohdinnan täyttämä se oli. Kirja heijastelee kirjoitusaikaansa, kylmää sotaa ja ydinsota-ahdistusta, mutta keskeinen aihe oli lopulta ihmisen kykenemättömyys: mitään ei opita aiemmista virheistä, vaan vääjäämättä suunnataan kohti uutta tuhoa kun edellisen jäljet on saatu paikattua.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta huomionarvoista on että tämä ei kuitenkaan ole synkän misantrooppinen kirja: suurin osa henkilöistä on omissa lähtökohdissaan ihan fiksuja ja älykkäitä (ja poikkeuksilla ei puolestaan ole niin inflatoitunut ego että luulevat muuta) ja samoin suurin osa henkilöistä pyrkii omissa lähtökohdissaan siihen mitä pitää hyvänä. Mutta teoilla, hyviksikin tarkoitetuilla, on seuraamuksia jotka leviävät kauaksi ja usein odottamattomilla tavoilla...tässä kirjan pitkä aikaskaala pääsee oikeuksiinsa, jälkimmäisissä osissa näkyy kaikuja edellisten osien teoista vaikka niiden tekijät ja heidän vaikuttimensa ja kontekstinsa olisivatkin jo unohtuneet...

Kirja ei ole misantrooppinen jos sitä lukee perisynnin käsitteen kautta, ja siihen läheisesti liittyvän toivon hyveen.
Lukija joutuu kysymään oliko Leibowitz alunperinkin väärässä, olisiko ollut parempi vain antaa kaiken mennä ja tuhoutua eikä yrittää säästää mitään jälkipolville, antaa periksi epätoivolle. Tai olisiko silläkään ollut merkitystä jos ilmankin Memorabiliaa lopputuloksen mahdollisuudet olisi kehitetty ehkä vähän hitaammin mutta kuitenkin. Ja oliko se sivuhenkilönä vilahtava vanha ukko puheistaan huolimatta aina eri ukko, tai ilmestyvä Leibowitz, tai Lasarus tai Ahasverus, tai Saatana? Miller ei vastaa, lukijan pitää itse, ja vastaus riippunee suhtautumisesta maailmaan, ihmisyyteen ja toivoon (ihmettelin toisaalla näkyvää mainintaa että tämä olisi dystopia. Ei ole, tai sitten todellisuus on dystopia jolloin koko termi on merkityksetön. Toisaalta jos hyväksyy perisynnin käsitteen, myös utopia on mahdottomuus).

Tämän keskusaiheen ympärillä ja osin siihen linkittyen on sitten mukana runsaasti juttua mm. kirkon ja valtion sekä uskonnon ja tieteen suhteista (tieteen ja valtion suhteet, jotka lopulta ovat ne ongelmallisimmat, ovat jääneet toisten kirjojen pohdittaviksi) sekä ihan vaikuttava valikoima sivujuonteita vokaatioista, kirkon käsitteestä, kanonisaatiosta, uskonnollisesta taiteesta, eutanasiasta jne (eli jos ei ole tippaakaan kiinnostunut uskonnollisesta/kristillisestä ajattelusta niin tämä lienee aika tuskastuttava kirja, mutta se on sitten oma tappio).
Minusta tämä oli loistava.