22.8.16

Unto Kupiainen - Kalvan laulu

 

Palaamme pitkästä aikaa Unto Kupiaisen tuotannon pariin, nyt varhaisemmasta päästä: kirjan runot ovat peräisin pääosin vuodelta 1940 ja vaikka runot on ilmeisesti kirjoitettu monenlaisiin tarkoituksiin (ja mukana on myös pari käännöstä Bertel Gripenbergiltä ja Jarl Hemmeriltä) niin teema on yhtenäinen, puheena on sota ja sävy paatoksellisen isänmaallinen.

No, mitallisen runouden Kupiainen toki osaa mutta kun muuten suosikkipiirteenä tuotannossaan on piilevä ironisuus, itse- ja ilman, ja tyylien sekoittaminen, tasapainoilu ylevän ja groteskin välillä, niin tätähän ei näin yksirekisterisessä kirjassa sitten löydy. Kailas teki jo ylevän patetian paremmin, ja myöhemmistä vaikka Yrjö Jylhä ja Lasse Heikkilä osuvat vakavampina siihen mitä soisi Kupiaiseltakin odottaa...

Tosin alkusanoissa Kupiainen itsekin suhtautuu näihin aika vähättelevästi, todeten niiden kuvastavan enemmän aikakautta ja sen tunnelmia ja toiveita kuin olevan "suurta runoutta", ja että ei ole juuri niitä jälkeenpäin tyylitellyt ja kokoelmassakin ne ovat suunnilleen kirjoitusjärjstyksessä.
Tässä on siis ehkä kyse käyttörunoudesta, tietyn aikakauden tarpeisiin laaditusta ja jos on niin onnellinen että ei niitä tarvitse, hyvä niin: historiallisen ymmärryksen lisääminen lienee suurempi syy lukea tätä kuin taiteellinen ansiokkuus (ja tekisi myös mieli kysyä: ketkä nykyaikana kirjoittavat käyttörunoutta? Iskelmäsanoittajat?)
Ja näköjään seuraavana vuonna julkaistavaksi tarkoitettu kokoelma taas tarttui sosasensuurin hampaisiin liian morbidina: joitain runoja päätyi sitten myöhempiin kirjoihin. Täytyy niitäkin kai vilkaista.

He palaavat

He tulevat miehinä hiljaisina,
he saapuvat hangen ja haudan takaa.
Heist' outoa täällä on kiire ja kina,
he katsovat kauaksi tuijottavina,
monet toverit heiltä mullassa makaa.

He ryhtyvät jälleen rakennustyöhön,
monen koti on jäänyt taakse rajan,
monen koti on savunnut pommitusyöhön.
Käsi tulijan tapaa puukkovyöhön,
ovat kylmiä rauniot rakkaan majan.

He seisovat hetken, lähtevät siitä
pihan ylitse, pientaren poikki ja ojan.
Isoisien käsky on: kylvä ja niitä!
Ja hartaus, jolle ei sanoja riitä,
pyhän hetken pyyhkii polulle pojan.

Ja on kuin astuisi outoon tahtiin
mies kotipintaren pellonpäätä,
kuin jotakin jäis kotirannan lahtiin,
sydän pysähtyis sinne ja syttyis vahtiin,
ja ei olis missään elämän jäätä.

He katsovat kauas, ei haasta kieli.
On pohjalla poven hartaus uusi.
Ovat miehet vaiti, ei miesten mieli.
On nouseva uusikin pihtipieli,
on kuiskiva uusien kotien kuusi:
             SUOMI ELÄÄ!

20.8.16

Klára Jarunková - Vaitelias veli

 

Vaikka tämä kirja kuuluukin ihan toiseen julkaisusarjaan niin NTK-haasteen vaikutuksesta sitä kuitenkin vilkaisin, kun se näpsästi näyttää osuvan myös Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen: Klára Jarunkován slovakiankielinen nuortenromaani ilmestyi 1967 ja Kirsti Sirasteen lyhennetty suomennos 1974.

Monen muun viime aikoina luetun nuortenromaanin tapaan tämä on episodimainen kertomus varsin arkisesta elämästä jossain Tsekkoslovakian vuorilla, jossa päähenkilö Pavolin perheellä on majatalo (ja kuten odottaa sopii, perheellä on myös kaksi koiraa). Episodimaisuudesta johtuen on myös aika vaikea sanoa kuinka paljon tätä on lopulta lyhennetty, tarina oli aika hyppivä joka tapauksessa.

Kirjan nimi viittaa 13-vuotiaan Pavolin vanhempaan veljeen Jurkoon eli Hukkaan, joka on teini-iän kourissa varsin omapäinen ja omissa oloissaan viihtyvä: Pavol ihailee veljeään ja kunnioittaa myös tämän etäisyyttä: perheessä on myös nuorempi sisar Elena. Kirjassa kuvataan varsin arkisia seikkailuja, jossa tapahtumapaikalla, vuoristolla, on tärkeä osa: sellaisena se voisi suht vähäisin muutoksin tapahtua myös vaikkapa Itävallassa tai muualla missä nyt vuorilla lasketellaan, itäblokkius ei juuri tule esiin.
Esille tuodaan luonnon karuus ja ankaruus (vaikka tietysti myös kauneus), ja samaa karuutta pesiytyy luonnostaan tietysti myös ihmisiin, mutta perhe on tietysti aina perhe.

Arkea ja perhe-elämää tässä siis riittää ja seikkailut ja muut dramaattiset tapahtumat jäävät aika yksinkertaisiksi, joskin on todettava että loppupuolella tapahtuva Hukan tyttöystävän Janan kuolema lumivyöryssä tuli odottamattomana yllätyksenä (vaikka se sinänsä sopikin kirjan teemoihin).

Vaikken nyt varsinaisesti ihastunut niin luettava kirja, kiinnostavan miljöön puolesta olisi voinut lukea enemmänkin.

19.8.16

Ludvig Holberg - Jeppe Niilonpoika




Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko siis ihme, että juon?

Ludvig Holbergin näytelmä on eittämätön skandinaaviklassikko ja Holberg Tanskan ja Norjan kirjallisuuden isiä: alunperin norjalainen mutta tuotantonsa ilmestyi pääosin Tanskassa ja tanskaksi 1700-luvun alkupuoliskolla.
Holberg näköjään tosiaan kanavoi eurooppalaisia perinteitä, matkoillaan oli tutustunut ajan ranskalaiseen komediaan, Shakespearestakin on kaikuja ja ilmeisesti myös antiikin komedioista, ja toisaalta kun tätä luin oli vaikea olla ajattelematta Aleksis Kiveä, esim.  Nummisuutareita, ja muutenkin tämä oli suomalaisesta näkökulmasta hyvin tutunoloista materiaalia...

Nimihenkilö Jeppe Niilonpoika on talonpoika, entinen sotilas, laiska ja viinaksiin menevä. Äkäinen vaimonsa Nilla lähettää tämän kaupunkiin ostamaan saippuaa mutta matkan varrella haetaan kapakasta vahvistusryyppy, ja sitten toinenkin, ja pian makaa Jeppe tienposkessa sammuneena.
Ohi kulkeva paroni seurueineen suvaitsee pilailla, ja Elämä on unta -tyylisesti laittaa tämän heräämään linnassaan uskotellen että tämä onkin paroni ja talonpoikaiselämä on vain unenhouretta. Jeppe sopeutuu ilomielin tilanteeseen mutta osoittaa pian varsin julman tyrannin piirteitä ja on aika palauttaa mies takaisin maantielle...

Varsin tuttua menoa siis, osittain tietysti koska samoja elementtejä ovat myöhemminkin muut käyttäneet, mutta sujuvasti tilanteet muuttuvat ja mainiosti Holberg kirjoittaa (ja V. Tarkiainen suomentaa). On hieman vaikea kuvitella tätä nykyään teatterin näyttämölle, sen verran puskafarssia tässä on, mutta komedianäyttelijöille nimirooli on varmasti herkullinen ja muissakin saa jotain aikaan...
Tietysti tähän kannattaa tutustua myös bongatakseen myöhemmän skandinaavisen ja suomalaisen komedian DNA:ta (tai vaikka pohtiakseen sitä että kysymyksen "miksi Jeppe juo" vastaus on ilmeisesti "yhteiskunnan vika"). Ja saadakseen lisäosuman Lukuharjoituksia-haasteeseen jossa olen näköjään edennyt mesenaatin asteelle.

16.8.16

Alberts Bels - Häkki

 

Tämä oli varsin satunnainen löytö divarissa, oikeasti katsoin ensin sen vieressä ollutta teosta (en nyt enää muista mikä se oli) mutta päätin sitten vilkaista tätäkin.
Olen aiemmin jo postannut että dekkarit eri kulttuureista voivat olla otollinen näkökulma kyseiseen kulttuuriin, genrekonventioissa saattaa olla samoja piirteitä mutta miten niitä käytetään on kiinnostavaa, ja mm. nämä keski-itä-Euroopan maat ovat yksi kiinnostava alue (ja jos jostain löytyisi vaikka afrikkalaisia tai etelä-amerikkalaisia dekkareita niin kelpaisi).
Tämä Alberts Belsin kirja ei vaikuttanut varsinaiselta dekkarilta mutta keskiössä on kuitenkin poliisitutkimus eli kelpaa, ja kun Latviasta en ennestään tiedä juuri mitään (Viro on tutuhko ja Liettuastakin tietää jotain mutta mikä se siinä välissä on) niin olihan tämä ihan pakko lukea. Ja hei, lisää materiaalia Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.

Urallaan hyvin edistynyt nuori arkkitehti Edmunds Berzs on vieraillut vanhempiensa luona maalla mutta ei tulekaan takaisin, ja vaimo Edite tuo huolestuneena jutun miliisi Valdis Strugan tutkittavaksi. Strugan tutkimukset etenevät hitaasti mutta varmasti, juttu vaikuttaa ryöstömurhalta mutta kun juttu alkaa ratketa käykin ilmi että Berzsiä ei surmattukaan vaan hänet lukittiin metsässä olevaan häkkiin...

Ihan selvä dekkari tämä ei tosiaan ole, rikosmysteeriä käytetään vähän hyväkseen mutta rytmityksessä on vähän outoja piirteitä, yhtenä selkeä kaikkitietävän kertojan käyttäminen kuvailemaan hyvinkin laveasti keskeisiä henkilöitä: Struga, hänen elämänsä, persoonansa ja tapansa kuvataan hyvin laveasti ensimmäisillä sivuilla, ja myöhemmin samanlainen aukikirjoitus tehdään parille muullekin keskeiselle henkilölle.
Kirjassa tuntuu olevan myös jotain merkillistä filosofista pohjavirettä, piirteitä joita ei tehdä avoimeksi mutta jotka läpättävät silmäkulmassa. Onko se tärkeää että Berzs muistuttaa varsin paljon Strugaa? Onko häkki jonkinlainen symboli, filosofine tai yhteiskunnallinen, ja mitä sillä tarkoitetaan? Ainakin häkki ja häkkeys saa hyvin paljon huomiota kirjan loppupuolella...muitakin vastaavia hivenen outoja vihjeentapaisia löytyi vaikka juoni sinänsä etenikin juuri niin kuin dekkareilta sopii odottaakin.

Ensilemmen tuoreus, ensimmäinen aamu ja ensimmäinen yö, ensimmäinen leipäviipale, ensimmäinen ilo, ensimmäinen nautinto, ensimmäinen mäki, ensimmäinen rakennus, ensimmäinen tunnustus ja ensimmäinen arvostelu, ensimmäinen vuolas joki, harmaa sirkusponi, ensimmäinen häkki, ensimmäinen ja viimeinen hiilellä vedetty viiva häkin betonilattiassa, häkki on viimeinen, ne olivat vain sanoja ja hämäriä kuvia, mitään, mikä on haihtunut ajan häkissä, ei voi palauttaa entiselleen.

Bels kirjoittaa hyvin, kirja veti mukanaan mutta jätti myös pureskeltavaa, ja tietysti tässä sai myös mainion otoksen elämään Latvian neuvostotasavallassa. Martti Rauhala on tämän kääntänyt viron kautta, ja käännöksessä on mukana joitain outoja ratkaisuja (tai ehkä ne olivat tyypillisempiä sanavalintoja 70-luvulla? En tiedä), mutta silti ilahduttavaa että Neuvostokirjallisuutta-sarjaan on tällainenkin teos päätynyt, ja antoisa lukukokemus se on nytkin. Suosittelen.

14.8.16

Niccolò Ammaniti - Me and You

 

Tällä Ammanitin kirjalla on joitain samoja piirteitä kuin aiemmin lukemallani Minä en pelkää (josta noin ohminennen sanottuna pidin): teinipojalle paljastuu uusia puolia elämästä ja kasvua aikuiseksi tapahtuu. Toki pojat ja perheensä ovat aika erilaisia näissä kirjoissa...
Kirjoille on yhteistä myös rajatapailu ovatko nämä nuortenkirjoja vai eivät, olisivatpa nämä kirjastossa aikuisten tai nuorten osastoilla kirjastoissa niin olisivat vähän erikoistapauksia kummassakin ja syitä käydä ekskuilemassa oman viiteryhmän ulkopuolisilla hyllyillä.

Tämä on aika lyhyt kirja, 150 sivua suht väljää fonttia, ja tarinasta ei viitsi ihan kauheasti kertoa kun sen avautuminen on osa kirjan viehätystä. Mutta perusideana 14-vuotias Lorenzo on lähdössä ystäviensä kanssa viikoksi laskettelemaan, mutta kun vanhemmille on sanottu hyvästi kääntyykin hän salaa takaisin ja majoittuu talon kellariin jossa ei yleensä käydä. Vähän ajan kuluttua kellariin tulee käymään myös vanhempi sisarpuoli Olivia, johon Lorenzolla ei ole aiemmin ollut oikein mitään yhteyttä...

Päähenkilö Lorenzo on kiinnostava hahmo, hänellä on mahdollisesti narsistinen persoonallisuushäiriö jonka seurauksena hän ei ole erityisen kiinnostunut muista ihmisistä mutta on sujuva valehtelemaan ja esittämään mitä ei oikeasti ole (vanhemmat ovat harvoja ihmisiä joista hän välittää ja näitä ilahduttaakseen hän on kehitellyt fiktion että ystävät olisivat pyytäneet hänet mukaan laskettelemaan). (maalaa teksti hiirellä näkyviin)
Olivia sen sijaan jäi vähän juonielementiksi oikean henkilön sijaan, ehkä tarkoituksella, mutta sen seurauksena alkupuoli kirjasta toimii paremmin mutta loppupuoli ei ihan lunasta annettuja lupauksia.
Viihdytti mutta Minä en pelkää on parempi. 

12.8.16

Bulgarialaisia kertomuksia


Kun bongasin tällaisen divarista niin olihan se selvä että tähän pitää tutustua, kun on tuollainen kansi, hintakaan ei päätä huimannut ja käynnissä on Leningrad - Ost-Berlin -haaste.

Kyseessä on siis pienimuotoinen antologia bulgarialaisia novelleja seuraavilta kirjailijoilta: Ivan Vazov, Jelin-Pelin, Ljudmil Stojanov, Kalina Malina, Zdravko Srebrov, Angel Karaliitshev, Krsystju Belev, Stojan Daskalov, Ivan Martynov, Vasil Vodenitsharski. Vazov on ymmärtääkseni bulgarialaisen modernin kirjallisuuden perusta ja myös tämän kokoelman varhaisin kirjailija (syntynyt 1850), Vodenitsharski taas on nuorin (syntynyt 1918). Samoin julkaistut novellit kattavat aikaa vanhasta turkkilaisajasta hitleriläisruttoon asti ja sodan jälkeisiin aikoihinkin.

Antologia on alunperin julkaistu venäjäksi 1950 ja tämän painoksen siis venäjästä suomentanut U. Ruhanen ja se on julkaistu Karjalan SNT:ssa Petroskoissa vuonna 1954, mikä antaa teokselle leimallisen ominaissävyn: A. Sobkovitshin alkulauseen aatteen palo on väkevyydessään jo varsin huvittavaa kuvaillessaan kuinka paljon kärsinyt veljeskansamme kesti turkkilaishallinnon, fasistit, Hitlerin jne jne: "Bulgarian historia on sen kansan vuosisatoja kestäneen raskaan taistelun historiaa oikeudesta vapaaseen ja onnelliseen elämään. Tämä taistelu päättyi voittoon."

Sama linja leimaa myös varsinaisia tarinoita, joissa keskitytään paljon taisteluihin, turkkilaissortoon jne. ja ainakin osa tarinavalinnoista on varmasti tehty enemmän aatteellisen sisällön kuin varsinaisen kirjallisen laadun johdattamina...mutta näilläkin reunaehdoilla kyllä Ivan Vazov pitää puolensa ja myös Stojan Daskalovin kolme tarinaa erottuivat edukseen, ja Zdravko Srebroviltakin olisi voinut lukea enemmän kuin yhden lyhyen...

Epäilemättä tämä teos on kuriositeetti mutta olkoon.

10.8.16

William Shakespeare - Timon Ateenalainen

 

Lauri Tähkä kertoo että maailma on renki mutta vanhempana ja kokeneempana Timon Ateenalainen jo tiesi että maailma on kuppainen huora.

Näytelmän alussa Timon, rikas ja ylettömän antelias mies, on ystävien (tai miksikä heitä nyt sitten haluaakaan kutsua) ympäröimä, juhlitaan ja jaetaan timantteja eikä puhuta lainojen takaisinmaksuista, ne ovat lahjoja. Mutta kun tuollaisella taloudenpidolla ajautuu ongelmiin niin tokihan ne eiliset ystävät vuorostaan auttavat, auttavathan? No, jos tekosyyt olisivat timantteja niin niitä toki piisaisi velkojen maksuun ja ylikin, mutta muuta ei niiltä ystäviltä ole luvassa, ja Timon pettyneenä ihmisiin lähtee erakoksi erämaahan.
Erämaassa Timon löytää lisää kultaa mikä tietysti houkuttaa taas ihmisiä mutta Timon on oppinut kuinka paljon ihmisiin on luottamista...

Timon Ateenalainen on William Shakespearen vähemmän tunnettuja ja esitettyjä näytelmiä, ja sitä pidetään yhteistyönä toisen kirjoittajan, Thomas Middletonin, kanssa. Yhteistyö ei ole saumatonta, eri tyylit ovat aika ristiriitaisia ja perinteiseen viiden näytöksen rakenteeseenkin Timon sopii huonosti, niinpä suomentaja Lauri Sipari on päätynyt jättämään näytelmän seitsemäksitoista kohtaukseksi ilman näytösjakoa.

Lisäksi näytelmä itsessään ei oikein tyydytä tragedian periaatteita muttei ole lainkaan tarpeeksi hauska komediaksi, ennemmin se kuuluu ongelmanäytelmien joukkoon: vaikka se joskus tragediaksi lasketaankin, sellaiseksi se on kovin epätyydyttävä, siinä on liikaa satiirin piirteitä ja toisaalta näytelmän loppu ei vastaa tragedian perinteitä...mutta kun minä olen niistä muistakin ongelmanäytelmistä yleensä pitänyt niin ristiriitaisuus ja ambivalenttius kelpaavat kyllä.

Tosin on myös todettava että sellaisenakin Timon on heikompia Shakespearen näytelmiä. Näytelmän perusidea muistuttaa paljon Kuningas Learia, paitsi että Lear toteuttaa paremmin idean rikkaasta miehestä joka uskoo liikaa imartelijoihinsa, ja Raamatun Jobin kirjaankin tässä tunnutaan viittaavaan mutta lähdettä heikommin. Rakenteellisesti tämä tosiaan on aika heikko, alkupuoli on hyvinkin energinen jonka jälkeen Timonin ihmisviha metsässä käy nopeasti itseään toistavaksi, hahmo ei kehity, ja näytelmän loppu on mitätön. Ja kyynisinä yhteiskunnallisina satiireina Coriolanus, Venetsian kauppias ja Troilus ja Cressida ovat olleet kiinnostavampia.

Noihin kolmeen näytelmään tätä kuitenkin vertaan. Coriolanus käsittelee politiikkaa, Venetsian kauppias oikeuslaitosta ja Troilus ja Cressida sotalaitosta, kun taas Timonin keskeinen aihe on raha, talouselämä, kapitalismi.

Mitä tässä on?
Kultaa? Keltaista, kiiltävää, kallista kultaa?
Ei, jumalat, en kuulu tämän palvojiin:
anna juuria, sinä kirkas taivas. Tämän paljous
muuttaa mustan valkeaksi, pahan hyväksi,
väärän oikeaksi, alhaisen jaloksi, vanhan nuoreksi, aran urheaksi.
Hah, te jumalat! Miksi tätä, miksi, jumalat?
Tämähän vie teiltä pappinne ja palvojanne,
tämä nappaa raavaan miehen tyynyn
hänen päänsä alta, tukehduttaa hänet siihen.
Tämä keltaorja
yhdistää ja kaataa uskontoja, siunaa kirottuja,
saa jumaloimaan harmahtavaa lepranaamaa,
panee varkaat virkoihin, antaa tittelit ja
arvostuksen, pokkuroinnit senaatissa.
Tällä pääsee kuiva leski uusiin naimisiin;
muijan, jonka visvahaavat yököttävät 
sairaalassa kävijöitä, tämä salva ehostaa
kevään kukoistukseen heidän silmissään.

Timon oppii kullan todellisen arvon ja tämä intouttaa mm. runsaaseen allegoriointiin prostituoiduista ja näiden levittämistä sukupuolitaudeista. Tiettävästi tämä näytelmä nauttii kuitenkin Karl Marxin arvostusta (ja on ilmeisesti siteerattu Pääomassa).

Esipuheessa Harri Virtanen huomioi Timonin ekstremistisen ihmisvihan yhteyksistä tuolloin uutisissa olleisiin Anders Breivikiin ja Pekka-Eric Auviseen. Vertaus ei näytelmän puitteissa ihan toteudu (Timon ei lopulta suoraan tee mitään vaikka ohjaakin sotapäällikkö Alkibiadesta toimiin) mutta sanoisin kuitenkin että näytelmän filosofinen ydin löytyy Timonin, Alkibiadeen ja kyynikkofilosofi Apemantuksen kolmiosta.
Näistä Apemantus on ollut johdonmukaisen ivallinen rahan valtaa yhteiskunnassa kohtaan alusta alkaen, ja myöhemmin syyttää Timonia pinnalliseksi matkijaksi ja itsesäälissä rypijäksi. Toisaalta, onko Apemantus itsessään pinnallinen hipsteri joka sillai turvallisesti mukakapinoi tekemättä oikeasti mitään ja Timon sitten vie aatteen oikeasti rehellisesti eteenpäin?
Alkibiades taas ei misantropiaa harrasta mutta on todella toimeenpaneva voima. Mutta olisiko sotaretkensä hajonnut alkutekijöihinsä ilman Timonin kehoitusta (ja rahallista tukea), ja korruptoituuko vallankumous ilman aatetta? Lopussahan Alkibiades sulautuu näppärästi osaksi systeemiä joka ilmeisesti jatkaa lopulta toimintaansa niinkuin ennenkin.
Moniselitteinen on myös Timonin persoona ennen romahdusta: onko hän aidosti jalomielinen ja avoin ja hyväksikäyttäjien onneton uhri, vai yrittääkö hän ostaa ystävyyttä ja arvostusta ollen samalla myös hyväksikäyttäjä? Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia.

Kuten näkyy, riittää heikommassakin Shakespearessa pureskeltavaa joten hyvä niitä on lukea Lukuharjoituksia-haasteeseen.