Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

 

On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).

Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...

Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.

Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)

John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London

Nämä Penguinin pikkumustat ovat näppärää kesälukemista, kulkevat hyvin mukana kun käy ulkona kävelyllä ja kaipaa jotain lukemista hetken istahtamisille...
Nyt vuorossa oli käyttöön sopivasti John Gayn kävelyopas 1700-luvun alusta, jossa laajan runoelman muodossa ohjeistetaan mitä kannattaa ottaa huomioon kun kävelee Lontoon katuja, talvella tai kesällä, päivällä tai yöllä, millaiset kengät on hyvät, miten ennustaa tulevan sään, kenelle annetaan jalkakäytävän seinäpuoli, miten vältetään maalattuja seiniä, miten tunnistaa prostituoidut...ja tietysti kuinka mukavaa käveleminen on.

Omalla tavallaan hilpeä pikku teos, ei tosin aina kovin helppoa luettavaa kun kielen koukerot tuovat oman haasteensa ja samoin tekevät viittaukset Lontoon paikkoihin ja 1700-luvun elämään, ja samalla nuo tietysti myös ovat teoksen kiinnostavinta antia. Sympaattinen pikku teos (John Gayn se tunnetumpi teos odottaa hyllyssä lukemista, kuullette siitä lähitulevaisuudessa).

Of pick-pockets (ote)

Where the mob gathers, swiftly shoot along,
Nor idly mingle in the noisy throng.
Lur'd by the silver hilt, amid the swarm,
The subtil artist will thy side disarm.
Nor is the flaxen wig with safety worn;
High on the shoulder, in the basket born,
Lurks the sly boy; whose hand to rapine bred,
Plucks off the curling honours of the head.
Here dives the skulking thief, with practis'd slight,
And unfelt fingers make thy pocket light.
Where's now thy watch, with all its trinkets, flown?
And thy late snuff-box is no more thy own.

Lukumaraton 8.7.

Taas on aika kesäisen lukumaratonin, tämä on jo aika mones riippuen vähän lasketaanko esim. parit novellimaratonit mukaan...
Tämä on taas kirjablogien yhteinen maraton, kirjoja luetaan näinä päivinä monessakin blogissa. Ideahan on omistaa 24 tunnin jakso ensisijaisesti lukemiselle (nukkua saa tietysti välissä ja syödä ja mitä pakottavaa kenenkin päivään nyt sitten tulee) niin että ainakin osa niistä tunneista on tänä lauantaina.
Alunperin ajattelin aloittaa vasta illalla, mutta aloitankin jo nyt (ja menen sitten huomenna iltamessuun enkä jo tänään niinkuin normaalisti).

Eli kello 14 alan lukea János Aranyn Toldia, päivittelen sitten välillä postausta miten edistyy.

15.45

Eeppinen runous on aika reipasta tahtia luettavaa, niinpä unkarilaisen János Aranyn Toldin (suom. Otto Manninen) sain jo luettua, eli sivuja 147.
Miklós Toldi on kunniakkaan isän nuorempi poika, joka on elänyt maatilalla samalla kun kiero vanhempi veljensä Gyorgy on ollut kuninkaan hovissa, ja nyt suunnittelee hankkiutuvansa veljestään eroon...ja kun kiistelyssä Miklós surmaa veljensä apurin (heittämällä tätä myllynkivellä...niin, Miklós on varsin vahva) niin pitää lähteä lainsuojattomana karkuun, mutta tilaisuus kunnostautua tulee nopeasti vastaan...

"Enpä syntynyt ma sammakoksi soitten,
loikkijaks, sen tunnen, lokakaislikoitten;
orjaks en lie luotu, joka ajaa lantaa,
kanssa kaikenlaisten heinät kasaan kantaa.
Varron vain nyt, kunnes päivänlasku kerkee,
väki vainioilla heilumasta herkee,
silloin astelen ma, minkä riittää maata,
sanaa minust' enää tuulikaan ei saata."

Puhe tuo kuin veitsi vihloi Bencze-parkaa:
pikku isäntäkö maailmalle karkaa!
Vait on kauan, itkuun ratkee, kynnellänsä
piirtää ristejä hän pieksukenkähänsä.
Vihdoin suunsa avaa, kaunihisti anoo,
ettei Miklós herra suuttuis, jos hän sanoo,
että päähänpisto tuo on hullu tuiki:
otapas ja suinpäin karkutielle puiki!


Tämä on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toista osaa ei ole suomeksi julkaistu mutta kolmas on ja sen ajattelin myös jossain vaiheessa maratonia lukea (odottaa siis hyllyssä). Ei ihan niin hillitön kuin János Sankari, mutta viihdyttävähän tämäkin on.

Mutta vaihdanpa proosaan, muutama tarjokas on hyllyssä...mitenköhän olisi vaikka tuo Mandelbaumin portti?

17.15

Muriel Sparkin ainoa suomennettu romaani, Mandelbaumin portti (suom. Juhani Jaskari), on lähtenyt liikkeelle. Kirja sijoittuu 60-luvun Jerusalemiin, jossa Israelin puolella aikaansa viettää Barbara, 37-vuotias brittiläinen vanhapiikaopettaja, juutalaisäidin ja anglikaani-isän lapsi ja katolinen käännynnäinen, jolla on suhde Jordanian (maiden rajat ovat hieman eri paikoissa kuin nykyään) puolella työskentelevän arkeologin kanssa, mutta suhde, ja Barbara, ja Jerusalemkin, elää monien rajojen halkomina epämääräisessä, etsivässä tilassa...

He kirjoittivat akateemisten intellektuellien rakkauskirjeitä; toisin sanoen ne eivät oikeastaan olleet rakkauskirjeitä lainkaan. Hänen viittauksensa heidän rakkauteensa olivat keveitä ja kevytmielisiä, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin jolla ei ollut pohjimmiltaan merkitystä vaan joka oli pelkkä sivilisaation ylellisyystuote. Osittain hän uskoikin näin. Harryn kirjeet olivat vitsikkään karkeita. Pohdittaessa kysymystä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Barbara oli vakava ja käytännöllinen, keräsi ja esitti väitteitään viileän järjestäytyneesti. Heidän rakkaussuhteensa luonne muuttui tämän kirjeenvaihdon aikana. Joskus Barbaran kirjeet muistuttivat teologisia tutkielmia. Hän piteli täytekynäänsä tiukoin, jännittynein sormin.

57 sivua takana, aika monta vielä edessä.

19.30
"Minun isäni, blaa blaa. Eläköön Ben Gurion! Eläköön Nasser! Eläköön Islam! Eläköön kaikki lihavat miehet! Israel! Minun äitini panee kaiken päivää kvaak kvaak."

Sivulla 130 Mandelbaumin portilla: siinä missä muut lukemani Sparkit ovat olleet parinsadan sivun mittaisia niin tässä onkin mittaa reilu 350 sivua, mutta tarina etenee totutun merkillisesti: nyt huomio on ollut enemmän Freddy Hamiltonissa ja Abdul Ramdezissa, kun Barbara Vaughan on merkillisesti kadonnut muutama päivä sitten, eikä kukaan oikein tiedä minne (paitsi että nyt viimeksi lukemani luvun lopussa vihjataan taas aiheesta).
Vaikka Spark kirjoittaakin humoristisesti ja vakavista aiheista huolimatta jopa kepeästi, eivät nämä ole varsinaisesti juonivetoista hömppää. Sen voin sanoa ettei minulla ole oikein mitään käsitystä mihin suuntaan kirja on menossa...

Mutta historiallisille muureille levitetty pyykki oli edistyksen, valistuksen ja uutteruuden merkki, kuten se oli ollut ikimuistoisista ajoista saakka; se merkitsi asutusta ja yhteiskuntaa, joka tunsi huolta huomisesta, vaikkapa vain huomispäivän puhtaasta paidasta, aivan päinvastoin kuin erämaan paikkaa vaihtavat ja teltoissa asuvat yhteisöt; ja niin valottomia kuin rannan luolamaiset kodit olivatkin, beduiineihin verrattuna ne olivat askelta ylempänä, ainakin omissa silmissään, joskaa eivät niiden turistikameroiden mielestä, jotka jatkuvasti kuvailivat beduiinipaimenia mutta paheksuivat Acressa kuivuvaa pyykkiä.

Jatketaan...

22.00
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä
Minä en ollut vastuussa itse operaatiosta, vain kuljetuksesta...
Müller tarvitsi Himmlerin suostumuksen.
Olin asemassa jossa en voinut tehdä ehdotuksia, vain totella käskyjä.
Ja teknilliset kuljetusongelmat.
Yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Minun tehtäviini kuuluivat yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä-IV-B-4.

Niin, Mandelbaumin portin taustalla vilahtelee myös käynnissä oleva Adolf Eichmannin oikeudenkäynti.
Sivulla 221, ja olinkin jo alkanut ihmetellä että etenevätkö kirjan tapahtumat oikeasti kronologisessa järjestyksessä, runsas ajallinen eteen- ja taaksepäin viittailu kun on Sparkin tuotannossa yleistä...ja tokihan sitä löytyy myös tästä, tämä lukemani pätkä alkaa selvittää miten Barbara katosi ja mikä on Freddyn rooli asiassa, ja kerronnan kronologisuus laitetaan tehokkaasti palasiksi.

Ja jotain tässä sanotaan elämän ja olemisen paradoksaalisuudesta mutta sen verran leveästi että sitä ei voi tiivistää kivaksi aforismiksi, kirjan mittainen on ajatusten punos.

Kirjan toinen osa alkaisi tästä, mietin jatkaisinko suoraan vai otanko nyt loppuillaksi jotain muuta luettavaa ja säästän toisen osan huomiseksi.

Ja sisäisesti hän oli ollut tuskastunut, samoin kuin asuessaan viime kesänä serkkujensa luona, kun hän oli rakastellut Harry Cleggin kanssa siellä, itse talossa, ja he omahyväisessä hävyttömyydessään olivat jättäneet sen huomaamatta. Ja miksi? Entistä kiukkua tuntien hän ajatteli nyt: mitä oikeutta heillä oli ottaa minut sellaisena kuin näytin olevan? Jokaista vanhaapiikaa oli pidettävä syyllisenä siksi kunnes hänet viattomaksi osoitetaan, sehän on vain normaalia kohteliaisuutta. Ihmiset, hän ajatteli, uskovat mihin haluavat uskoa; he uskovat mihin hyvänsä mieluummin kuin ravistelevat käsityksiään.

9.15

Luin eilen illalla osan János Aranyn Toldin ehtoosta, ja nyt aamulla loput. Kyseessä on siis trilogian kolmas osa, tämäkin Otto Mannisen suomentama, ja tässä Miklós Toldi on jo vanha mies...tarina alkaa mainion dramaattisesti, Toldi on kotitilallaan (kuninkaan kanssa käydyn kiistan vuoksi syrjässä hovista) katselemassa läheistensä hautoja ja alkaa sitten palvelija Benczen kanssa kaivamaan uutta kuoppaa, viittaillen että tässä on nyt oma hauta kyseessä...mutta vielä tulee viesti pääkaupungista että sankaria tarvittaisiin ja Toldi tarttuu toimeen.

Ammollaan suut, silmät, katsoo ihmetellen
kaikki, urhon kätten voimaa ihaellen.
Taiaks uskoo, kuiskii, murisee jo väki:
Jumalast' ei lie se, mitä silmät näki.
Joku munkin Toldiksi uskois, vaan jo heistä
käyttämään hän liian vanha moist' on peistä;
kuollut on, niin toiset vannoi valat kovat,
vanha Miklós - olleet peijaissakin ovat.

Niit' on kyllin myös, joill' into ison matkaa
ihmejuttuja ain' ihmeemmiks on jatkaa,
jopa, muilta kuullut kummat jos ei riitä,
itse keksiä ja levitellä niitä.
Tääpä satu päähän pälkähti nyt jonkin,
Toldi-vainajan ett' aave siinä onkin;
pelko tarttuu, täyttää sydämet sen valta, -
sekään, jok' ei usko, pääse ei sen alta.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli nuorekasta innokkuutta niin tätä leimasi suurempi raskaus ja elämänväsymys, vaikka humoristisempiakin sävyjä toki on mukana, eli dramaattiset erot ovat tuntuvia ja tuosta eeppisen runon poljennosta tietysti pidän. Nyt hieman harmittaa että keskiosa "Toldin rakkaus" on jäänyt kääntämättä, olisin senkin mielelläni lukenut. Pitää ehkä katsoa jos olisi vaikka englanniksi Project Gutenbergissa tai jossain (unkariahan en tietenkään osaa).
Sivuja tässä oli 140, ja ohimennen nappaamme Helmet-lukuhaasteesta vielä kohdan 21. Sankaritarina.

Mutta sitten palataan Pyhälle Maalle vuoteen 1961.  

13.15

Mandelbaumin portti luettu: jälkimmäinen osa käsitteli sitten täysin Barbaran pyhiinvaellusta Jordanian puolella rajaa, käänteitä riitti, vakoilua, valheita, piileskelyä ja ties mitä ja kuitenkin matka oli pyhiinvaellus.
Ja Spark tietysti harrastaa sitä missä on aina niin hyvä, sekoittaa kronologiaa niin että puhutaan yhtäaikaa tulevista ja menneistä tapahtumista vihjauksin ja viittauksin ja sivulauseissa paljastettavin yksityiskohdin, ja silti toiminnan kuvaus pysyy täysin luontevana ja selkeänä, näinhän tämä pitääkin kertoa. Jo pelkästään tämän taidon perusteella Sparkia kannattaa lukea.

Pojan palatessa Joe oli jo kutakuinkin saanut arvioiduksi neiti Rickwardin ulkoisen olemuksen, ja matkustelevista englantilaisnaisista saamansa pitkäaikaisen kokemuksen avulla hän laskelmoi, että halvast, muodottomasta vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavasta pumpulipuvusta, leveistä ruskeista sandaaleista, suuresta vanhasta tummanruskeasta nahkaisesta olkalaukusta, lakkaamattomista sormenkynsistä, lyhyestä tummasta kiharasta tukasta, sään punehduttamista kasvoista, hivenestä huulipunaa, länsimaisen henkisen kompromissin värisistä harmahtavista silmistä ja kellertävistä runsaasti paikatuista hampaista koostui jonkin verran arvovaltaa ja varallisuutta omaava nainen.

Tavallaan ymmärrän että juuri tämä kirja olisi käännetty Sparkilta, kirja kerrontansa puolesta sopii kuitenkin vähän paremmin koivuklapirealistiseen perinteeseen kuin jotkut muut teoksensa, Israel-Palestiina-rajankäynti on ollut ajankohtaista ja "turistina Israelissa"- ja "Pyhä Maa"-näkökulma lienee ollut helpompi kuin tiukasti brittiläiseen kulttuuriin sijoittuvat kirjat.
Ja toisaalta vaikka Lähi-Idän tilanne ei ole rauhoittunut, niin kirja kuitenkin keskittyy tiettyyn ajanjaksoon (vuoteen 1961), ja "Pyhä Maa"- ja pyhiinvaelluskeskeisyys taas tuntuvat monesta nykylukijasta varmaan vaikeasti ymmärrettävältä ja vieraalta, jonka johdosta kirja on jäänyt täällä unohduksiin. No, tappio ei ole minun, minä olen nyt lukenut tämän.

Vielä ehkä olisi hetki lukaista joku novelli tai jotain mutta enpä taida viitsiä, ehkä maraton on hyvä päättää tähän kun sain luettua ne jotka aioin.
János Arany - Toldi (147 sivua)
János Arany - Toldin ehtoo (140 sivua)
Muriel Spark - Mandelbaumin portti (362 sivua)

Yhteismääränä siis 649 sivua, mihin olen varsin tyytyväinen.

Hömpästä

Kun mm. eilisen runokävelyn yhteydessä tuli Ompun kanssa puheeksi taannoinen Ylen Kirjojen Suomen juttu hömppäkirjoista (Omppu suhtautuu aiheeseen kriittisesti, linkittäen Antti Hurskaisen kommentteihin aiheesta) niin pitää minunkin jotain asiasta kirjoittaa.

Itse pidin Ylen jutussa ongelmallisena että se sekoittaa termejä, puhuen yhtäaikaa tietyntyyppisestä kirjallisuuslajista ja tavasta lukea, ikäänkuin nämä olisivat täysin toisissaan kiinni ja erottamattomia, niin ettei jutusta oikein saa kiinni mitä siinä haetaan.

Olen sen verran Kirsti Ellilän juttuja lukenut, että olen omaksunut jossain määrin saman määritelmän hömpälle mitä hän käyttää (erityisesti vanhassa mainiossa blogissa Hömpän helmet): erityisesti naisille suunnattua viihdekirjallisuutta. Laatua ei ole sen tarkemmin määritelty, "viihde" viitannee tässä erityisesti juonivetoisuuteen ja lukemisen pintatason sujuvuuteen ja mikään "aivot narikkaan"-lukeminen ei ole oletuksena (vaikka osaa saattaa ehkä lukeakin myös sellaisessa moodissa). Tähän suuntaan viittaa alussa myös Ylen juttu mutta sitten keskitytäänkin täysillä "aivot narikkaan"-puolelle.

Tässä miten itse hömpän näen, siihen ei sisälly mitään erityistä arvolatausta: joukossa on kirjoja jotka ensisilmäyksellä eivät innosta lukemaan (tosin joskus ensisilmäykset ovat harhaanjohtavia), mutta toisaalta myös kirja jonka olen maininnut yhdeksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Olen täällä blogissa myös intoillut lajityypistä jota olen kutsunut eksistentialistiseksi hömpäksi, kirjallisuudeksi jonka yhteydet juonivetoisiin kepeisiin ihmissuhderomaaneihin ovat ilmeiset mutta joissa pinnan alla puidaan ihmisenä olemisen peruskysymyksiä: mm. Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor, Penelope Fitzgerald (tämä tuntuu olevan erityisesti brittikirjailijoiden juttu, joskin yllämainittu Ellilä kyllä liikkuu myös samoilla alueilla, ja tekisipä mieli mainita myös vaikkapa Françoise Sagan). 
Mutta miksi lukea noita mitenkään "aivot narikkaan"-asenteella, silloinhan missaisi sen mikä tekee Austenista, Pymistä tai Bowenista niin hyvän.

Tämänvuotinen Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste on myös vienyt jonkin verran hömpän puolelle (tasoltaan vaihtelevin mutta sinänsä antoisin kokemuksin) joskin samalla olen kyllä huomannut että joitain kirjoja myös markkinoidaan "hömppänä", "viihteenä" tms ja sijoitetaan noille alueille kirjastossa jos ne ovat naisten kirjoittamia ja käsittelevät naisten ihmissuhteita, vaikka tyyli tai kerronta ei olisikaan viihdekirjallisuuden suosimaa juonivetoisuutta, tai joskus eroaa siitä hyvinkin paljon...
Ja juonivetoinen viihdyttävyys ei tietenkään ole vain naisten tai hömpän erikoisuus, viime aikoina luetuista mainitsen vaikkapa Kultaisen aasin.

"Aivot narikkaan"-fiiliksessä ei yleensä tule luettua kirjoja, tai jos tulee niin silloin jotkut aikaisemmin luetut ovat parhaita, erityisesti esseet. Tai sitten voi selailla vaikka keittokirjoja katsellen josko heräisi inspiraatio laittaa lähipäivinä jotain uutta ruokaa.
Tai sitten selailla jotain lehtiä tai ratkoa sudokuja tai pelata pasianssia, tai lähteä vaikka kävelylle.

Mutta nyt kuitenkin julkaisen blogatuista kirjoista seitsemän ansiokasta hömppää, kirjailijan mukaan aakkostettuna:
Elizabeth Bowen - A World of Love
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Penelope Fitzgerald - Offshore
Stella Gibbons - Cold Comfort Farm
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day 

Runon ja suven juhlaa

Kuten parin päivän takaisessa bloggauksessa mainostettiin, järjestettiin tänään runokävely Helsingin  keskustassa: kävimme tervehtimässä J.L. Runebergin, Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Larin Parasken muistomerkkejä ja sieltä Kansalaistorille ja Sanomatalon kahvilaan.

Runoutta hehkuvan Runebergin luo alkaa kertyä ihmisiä

Vaikka aamupäivällä näyttikin vielä huonolta, niin sää olikin dynaamisen yllätyksellinen, aurinko paistoi suuren osan matkaa ja välissä sitten keveitä sadekuuroja. Ja vaikka hieman pohdituttikin että tuleekohan paikalle ketään muita kuin me järjestäjät (tai meistäkään kaikki) niin tulihan meitä ihan mukavan kokoinen joukko, bloggareita, runoilijoita tai muuten vaan kiinnostuneita, osa ollen mukana osan aikaa ja osa koko reissun (siitä ei sitten ole niin varmuutta että kiinnittivätkö satunnaisemmat ohikulkijat mitään huomiota...). Ja mukana oli myös Helmet-kirjastojen kirjastopyörä, jonka valikoimissa oli mukava kattaus monenlaista runoutta (olivat myös lainattavissa, ja lainattiinhan niitä myös).

Ja luettiin runoja, muistomerkilliset olivat tietysti edustettuina mutta myös paljon nykyrunoutta, ja puhuttiin runoista ja lukemisesta, innostuneesti silloinkin kun joku "ei ollut mun juttu" (koska ei kaikki voi olla), ja juttua olisi varmaan voinut jatkaa pitempäänkin...(itse luin Olli Kymäläistä, Aleksis Kiveä, Larin Paraskea, Heidi Rundgrenia, Juho Niemistä, Katri Valaa, Uuno Kailasta)
Kivaa oli, tehdääs tämä uudestaan.

Eino Leino - Väinämöisen laulu

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yksi sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ ja tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä -
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti
jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

Josephine Tey - The Man in the Queue

 

Olen lukenut näitä Teyn dekkareita hyvin sekalaisessa järjestyksessä, viimeiseksi kahdeksasta kirjastaan on minulla jäänyt tämä esikoisensa (kolmesta muusta olen blogannut aiemmin).

Kun suositun teatteriesityksen ovet avataan ja väki alkaa rientää sisään, huomataan että jonon tungeksinnassa on murhattu mies, veitsellä selkään pistämällä. Kuka mies on, ja mitä on tapahtunut, siinäpä setvittävää Scotland Yardin tarkastajalle Alan Grantille, jossa taitavaan työskentelyyn liittyy ajoittainen taipumus intuitiivisiin loikkiin.

Mielessäni vertailin tätä teosta ja Teyn muutakin tuotantoa muihin aikakauden brittidekkareihin, keskeisimpänä vaikkapa Christie ja Sayers (tämä teos ilmestyi alunperin 1929, ja tämän jälkeen oli muutaman vuoden tauko ennen seuraavaa). Vaikka arvoitusdekkareita nämä periaatteessa ovatkin, on suhtautuminen lajityyppiin aika vapaata, Christien tiukkoja ja taloudellisia rakenteita ei harrasteta, Sayers on parempi vertailukohta polveilevuudessaan ja kirjojen vetämisessä enemmän lukuromaanien suuntaan, ja toisaalta teoksissaan Tey kuitenkin keskittyy runsaaseen kuvaukseen poliisityön etenemisestä, ja hahmona Grant on värittömämpi ja inhimillisempi kuin lordi Peter Wimsey (mutta kukapa ei olisi), eli tässä ollaan jo poliisidekkarien puolella nerokkaiden yksityisetsivien sijaan.

Tässä ja seuraavaksi ilmestyneessä A Shilling for Candles -kirjassa alussa löytyy selkeä murhatapaus, myöhemmissä kirjoissa Tey alkaa suosia suurempaa epämääräisyyttä, kysymystä onko mitään oikeasti tapahtunutkaan: henkilö katoaa mutta onko hän kuollut tai liittyykö tapaukseen rikos, henkilö on kuollut mutta onko kyseessä onnettomuus vai murha, menikö historiallinen legenda ihan niin kuin väitetään, yhteisön yllä leijuu uhka mutta purkautuuko se mitenkään...
Tähän liittyy usein aiheena myös ihmisten halukkuus uskoa epämääräisiä juoruja ja epäilyjä jotka vahvistavat omia ennakkoluuloja, ja vaikka faktoja kaivettaisiinkin esiin niin niistä ei välitetä, tätä kritisoidaan useammassakin kirjassa.

Näihin myöhempiin teoksiin verrattuna The Man in the Queue on suhteellisen perinteinen dekkari, vaikka siinäkin aloitetaan sumuisasti kun uhrin henkilöllisyydestä ei ole tietoa jolloin motiivikin pysyy hankalana selvittää, ja murhasta ei ole oikein havaintoja vaikka se niin julkisella paikalla tehtiinkin. Ja sitten kun juttu etenee ja etenee hyvinkin tehokkaasti, ja epäilty on saatu kiinni ja vaikuttava kasa todisteitakin puhuu vastaan, niin silti Grantille jää epämääräinen olo että nyt on jotain pielessä, tämä ei mennyt näin.
Ja Tey ei Grantia omatoimisesti epämääräisyydestä vapauta, todellinen ratkaisu tulee aika lailla puskista toisen henkilön toimesta, ja samantyylistä ratkaisua Tey käyttää myöhemminkin. Grant henkilönä tekee virheitä ja jättää asioita huomiotta, ja tässäkin todellinen ratkaisu nostaa esiin yksityiskohtia jotka joku Hercule Poirot olisi tietysti hoksannut.

Tavallaan tästä tulee kirjalle varsin omalaatuinen painotus, suuri osa kirjasta onkin siis kuvausta tutkimuslinjasta joka johtaakin väärään lopputulokseen, ja muissakin kirjoissa on aikamoista vinoutta (suosikki-Teyni on suomentamaton Miss Pym Disposes, jossa kuolemantapaus-joka-saattaa-olla-murha-tai-ehkä-ei sijoittuu kirjan jälkimmäiselle puoliskolle, tätä ennen keskitytään täysin kuvaamaan yhteisöä ja näiden keskeisiä jännitteitä). Jotkut eivät tästä tyylistä pidä, minä taas pidän.

Runous, helppoa ja hauskaa?

Kun kirjallisuudesta olen keskustellut monenlaisessa seurassa, niin olen huomannut että lajityypeistä runous koetaan usein hankalaksi, kokonaiseen kirjallisuuden lajiin suhtaudutaan kuin johonkin järkälemäiseen monoliittiin johon on hyvä pitää etäisyyttä.

Varsin monta kertaa olen kuullut, että runous on jotenkin niin tavattoman vaikeaa ja haastavaa että eihän sitä voi ymmärtää ja yrittäminenkin on niin kovin raskasta. Tätä asennetta ei suinkaan helpota, että on myös lukijoita joille runous on egopönkityksen väline, koska he lukevat runoja he ovat parempia ihmisiä (joukko ei ole lukuisa mutta äänekkäämpi kuin määränsä tai totuudellisuutensa soisi).

Tietty elitismin leima on jossain määrin jopa perusteltua, ainakin perusteluja on esitetty. Olen aiemmin kirjoittanut T.S.Eliotin näkemyksestä runouden tehtävästä uudistaa kieltä, ja runous joka tämän parhaiten toteuttaa on väistämättä pienen yleisön juttu: runous joka nauttii yleistä hyväksyntää on kielen kannalta niin valtavirtaa ettei se enää sitä uudista, ja runouden vaikutusten tulisikin näkyä laajemmin vain välillisesti.
Ymmärrän pointin ainakin sillä tasolla että on runoutta (ja muutakin taidetta), joka luonteensa puolesta pysyy pienten piirien juttuna ja jonka tavoitteet ovat jossain muualla kuin laajan yleisön tavoittelussa (toisaalta sitten ei ole syytä valitella kun laaja yleisö ei tavoitu). Ja läpitunkematonta obskurantismia ei Eliotkaan arvosta, runon täytyy puhua edes sille pienelle yleisölle.
Toisaalta väitän kuitenkin, että runouden ainoa tehtävä ei voi olla uudistaa kieltä kollektiivisella tasolla. Ainakin huomauttaisin, että sama kielen uudistamisen tavoite voi rajoittua myös yksilötasolle, yksittäinen henkilö, minä tai sinä tai hän, löytää tavan verbalisoida jotain jonka tietää, tuntee tai kokee mutta jota ei ole osannut sanoiksi pukea: tämä pätee erityisesti alueilla joissa konkreettinen termistö koetaan riittämättömäksi. Lukija voi myös kohdata itselle uusia ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia jotka ovat aiemmin välittyneet vain huonosti konkreettisen kielen avulla (uskonnollisessa mystiikassa runous on joskus ainoa tapa puhua, mutta myös Alkon viinihyllyjen kuvaukset soveltavat lajityyppiä).
Kieli elää käyttäjistään ja kieli on jokaisen käyttäjän joten runouden tehtävä ulottuu jokaiseen, ja tällöin yleisön suuruudella ei ole merkitystä, ennemminkin niin yleisön kuin runouden laaja-alaisuudella.
(Runoudella voi olla myös muita tehtäviä, esim. asioiden muistamisen helpottaminen kun ne laitetaan runomittaan...)

Edellisestä aiheesta johtuen on totta, että runous tapaa vaatia aktiivisempaa lukemista kuin monet muut tekstilajit, lukijan pitää tuoda vahvemmin itsensä mukaan olemaan vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, neutraalilla vastaanottamisella ei yleensä saada mitään. Tämä tarkoittaa vaatimusta tulkintaan. Ainakaan itse en kuitenkaan tahdo ajatella, että tulkinta tarkoittaisi jonkinlaista ristisanan ratkontaa, jossa kun kuvavihjeet on keksitty oikein pystyriville muodostuu salasana mitä runoilija on tarkoittanut (pidän ristisanoista, mutta ne ovat oma juttunsa). Runoilijan intentio on eittämättä tärkeä asia, mutta lopulta itse pidän lukijana keskeisempänä lukijan kokemusta. Ja sitä ei synny jos lukija pitää itsensä piilossa.

Joskus tämä kokemusyhteys syntyy nopeasti, joskus se vaatii hieman hakemista ja kontemplointia, ja joskus se jää syntymättä. Sitten ei auta kuin siirtyä eteenpäin, ei kaikki ole kaikille.

Olen arvellut ja arvelen nytkin että varsin merkittävä syy runouden välttelyyn nykykulttuurissa, jopa muuten paljon lukevien keskuudessa, on runouden marginaalinen näkyvyys. Joskus aikoinaan vähän jokaisen vähänkään juhlallisemman tilaisuuden ohjelmaan kuului runonlausuntaa, ja monissa lehdissä oli (usein palstantäytteenä mutta kuitenkin) siroteltuna runoja. Epäilemättä tuo oli usein pompöösiä ja jäykkääkin, mutta samalla se kuitenkin piti huolen että runous oli esillä vähänkään lukevan tai kulttuuritapahtumissa käyvän henkilön elämässä.
Nykyään monelle keskeisin, ja mahdollisesti viimeisin, runouskokemus on koulussa laadittu runoanalyysi, jossa edellämainitun ristisanamaisesti ratkotaan intentioita ja keinoja ja suoritus pisteytetään ja vaikuttaa arvosanaan. Äidinkielenopettajat, arvostan suuresti teitä ja työtänne, mutta...

Toinen ongelma on että kaikkea runoutta ei välttämättä sellaiseksi huomata. Suomessa lauletun runouden traditio on pitkä ja yhä jatkuva, laulujen sanoihin on perinteisesti panostettu (täällä ei popeinkaan kappale helposti pärjää "uu beibi jeah"-tasoisilla sanoituksilla) ja myös runojen säveltäminen lauluiksi on ollut hyvin yleistä.
Joskus niin että yhteys on jo hämärtynyt. Kun olen viime aikoina selaillut runoantologioita niin oma hupinsa on ollut huomata tuttuja tekstejä joista ei ollut varsinaisesti ajatellutkaan että niillä on tunnetut runoilija-kirjoittajat. Jaakko Juteini kirjoitti Arvon mekin ansaitsemme, Valter Juva Karjalan kunnailla, J.H.Erkko No onkos tullut kesä...hauskinta oli huomata tässä blogissa ääneen arvostamani Unto Kupiaisen kirjoittaneen sanat Teinilauluun, opiskelijapiireissä tunnettuun juomalauluun (toisen tunnetun juomalaulun, joka tunnetaan nimellä Eino Leinon juomalaulu, nimi on virheellinen: kirjoittaja on Heikki Asunta ja oikea nimi Pieni episodi).
Toisaalta osa nykyrunoilijoista pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin runollisuuden arkielämän kokemuksissa, esim. löydetyissä teksteissä, hakukonerunoudessa yms. Joskus näissä on ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun makua, mutta usein myös oivaltavuutta (ja tekstimuotona nämä voivat olla aika helposti tutustuttavia myös lukijoille joilla ei ole laajaa perehtyneisyyttä runouden kaanoniin).

Oma ongelmansa on myös runoudesta kirjoittaminen ja esim. kritiikkien lukeminen. Kriitikko voi kirjoittaa teoksen suhteesta muuhun runouden traditioon, käytetyistä keinoista, rytmiikan ja kuvien yms. tärkeydestä mutta jos lukija etsii tietoa onko runo tai niiden kokoelma hyvä vai huono, niin saanee pettyä...jos runous vaatii lukijan aktiivista osallistumista, niin kokemuksen saa kokemalla, ei lukemalla kokemuksesta. "Mitä kannattaisi lukea"-suosituksia ei kannata ihan kauheasti kuunnella ennen kuin on jotain käsitystä itsestä runojen lukijana, ja tämä on tietysti helposti ahdistavaa henkilölle joka ei runoja ole lukenut (trust me, I've been there).

------------------------------------------

Näistä ajatuksista saa tulla olemaan samaa tai eri mieltä ensi torstaina 6.7. Helsingin keskustassa järjestettävälle Runokävelylle, tai muuten vaan juhlistamaan sitä että runous on helppoa ja hauskaa silloinkin kun ei ole.

Aloitamme Runebergin patsaalta kello 16, sieltä jatkamme kahdelle muulle muistomerkille joissa kussakin vietetään noin vartti ennen asettumista Kansalaistorille (jos sää on huono, olemme sisällä Sanomatalossa). Myös päivänsankari Eino Leino on tietysti huomioitu.

Tapahtuman kynnykset pyritään pitämään matalina, varsinaista lausuntaa tai esitelmöintiä ei ole luvassa mutta keskustelua ja lukemista itsekseen tai ääneen. Tai hengailua ja sen katselemista ja kuuntelemista kun muut lukevat runoja.  

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:
1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!
#runokävely