William Shakespeare - Timon Ateenalainen

 

Lauri Tähkä kertoo että maailma on renki mutta vanhempana ja kokeneempana Timon Ateenalainen jo tiesi että maailma on kuppainen huora.

Näytelmän alussa Timon, rikas ja ylettömän antelias mies, on ystävien (tai miksikä heitä nyt sitten haluaakaan kutsua) ympäröimä, juhlitaan ja jaetaan timantteja eikä puhuta lainojen takaisinmaksuista, ne ovat lahjoja. Mutta kun tuollaisella taloudenpidolla ajautuu ongelmiin niin tokihan ne eiliset ystävät vuorostaan auttavat, auttavathan? No, jos tekosyyt olisivat timantteja niin niitä toki piisaisi velkojen maksuun ja ylikin, mutta muuta ei niiltä ystäviltä ole luvassa, ja Timon pettyneenä ihmisiin lähtee erakoksi erämaahan.
Erämaassa Timon löytää lisää kultaa mikä tietysti houkuttaa taas ihmisiä mutta Timon on oppinut kuinka paljon ihmisiin on luottamista...

Timon Ateenalainen on William Shakespearen vähemmän tunnettuja ja esitettyjä näytelmiä, ja sitä pidetään yhteistyönä toisen kirjoittajan, Thomas Middletonin, kanssa. Yhteistyö ei ole saumatonta, eri tyylit ovat aika ristiriitaisia ja perinteiseen viiden näytöksen rakenteeseenkin Timon sopii huonosti, niinpä suomentaja Lauri Sipari on päätynyt jättämään näytelmän seitsemäksitoista kohtaukseksi ilman näytösjakoa.

Lisäksi näytelmä itsessään ei oikein tyydytä tragedian periaatteita muttei ole lainkaan tarpeeksi hauska komediaksi, ennemmin se kuuluu ongelmanäytelmien joukkoon: vaikka se joskus tragediaksi lasketaankin, sellaiseksi se on kovin epätyydyttävä, siinä on liikaa satiirin piirteitä ja toisaalta näytelmän loppu ei vastaa tragedian perinteitä...mutta kun minä olen niistä muistakin ongelmanäytelmistä yleensä pitänyt niin ristiriitaisuus ja ambivalenttius kelpaavat kyllä.

Tosin on myös todettava että sellaisenakin Timon on heikompia Shakespearen näytelmiä. Näytelmän perusidea muistuttaa paljon Kuningas Learia, paitsi että Lear toteuttaa paremmin idean rikkaasta miehestä joka uskoo liikaa imartelijoihinsa, ja Raamatun Jobin kirjaankin tässä tunnutaan viittaavaan mutta lähdettä heikommin. Rakenteellisesti tämä tosiaan on aika heikko, alkupuoli on hyvinkin energinen jonka jälkeen Timonin ihmisviha metsässä käy nopeasti itseään toistavaksi, hahmo ei kehity, ja näytelmän loppu on mitätön. Ja kyynisinä yhteiskunnallisina satiireina Coriolanus, Venetsian kauppias ja Troilus ja Cressida ovat olleet kiinnostavampia.

Noihin kolmeen näytelmään tätä kuitenkin vertaan. Coriolanus käsittelee politiikkaa, Venetsian kauppias oikeuslaitosta ja Troilus ja Cressida sotalaitosta, kun taas Timonin keskeinen aihe on raha, talouselämä, kapitalismi.

Mitä tässä on?
Kultaa? Keltaista, kiiltävää, kallista kultaa?
Ei, jumalat, en kuulu tämän palvojiin:
anna juuria, sinä kirkas taivas. Tämän paljous
muuttaa mustan valkeaksi, pahan hyväksi,
väärän oikeaksi, alhaisen jaloksi, vanhan nuoreksi, aran urheaksi.
Hah, te jumalat! Miksi tätä, miksi, jumalat?
Tämähän vie teiltä pappinne ja palvojanne,
tämä nappaa raavaan miehen tyynyn
hänen päänsä alta, tukehduttaa hänet siihen.
Tämä keltaorja
yhdistää ja kaataa uskontoja, siunaa kirottuja,
saa jumaloimaan harmahtavaa lepranaamaa,
panee varkaat virkoihin, antaa tittelit ja
arvostuksen, pokkuroinnit senaatissa.
Tällä pääsee kuiva leski uusiin naimisiin;
muijan, jonka visvahaavat yököttävät 
sairaalassa kävijöitä, tämä salva ehostaa
kevään kukoistukseen heidän silmissään.

Timon oppii kullan todellisen arvon ja tämä intouttaa mm. runsaaseen allegoriointiin prostituoiduista ja näiden levittämistä sukupuolitaudeista. Tiettävästi tämä näytelmä nauttii kuitenkin Karl Marxin arvostusta (ja on ilmeisesti siteerattu Pääomassa).

Esipuheessa Harri Virtanen huomioi Timonin ekstremistisen ihmisvihan yhteyksistä tuolloin uutisissa olleisiin Anders Breivikiin ja Pekka-Eric Auviseen. Vertaus ei näytelmän puitteissa ihan toteudu (Timon ei lopulta suoraan tee mitään vaikka ohjaakin sotapäällikkö Alkibiadesta toimiin) mutta sanoisin kuitenkin että näytelmän filosofinen ydin löytyy Timonin, Alkibiadeen ja kyynikkofilosofi Apemantuksen kolmiosta.
Näistä Apemantus on ollut johdonmukaisen ivallinen rahan valtaa yhteiskunnassa kohtaan alusta alkaen, ja myöhemmin syyttää Timonia pinnalliseksi matkijaksi ja itsesäälissä rypijäksi. Toisaalta, onko Apemantus itsessään pinnallinen hipsteri joka sillai turvallisesti mukakapinoi tekemättä oikeasti mitään ja Timon sitten vie aatteen oikeasti rehellisesti eteenpäin?
Alkibiades taas ei misantropiaa harrasta mutta on todella toimeenpaneva voima. Mutta olisiko sotaretkensä hajonnut alkutekijöihinsä ilman Timonin kehoitusta (ja rahallista tukea), ja korruptoituuko vallankumous ilman aatetta? Lopussahan Alkibiades sulautuu näppärästi osaksi systeemiä joka ilmeisesti jatkaa lopulta toimintaansa niinkuin ennenkin.
Moniselitteinen on myös Timonin persoona ennen romahdusta: onko hän aidosti jalomielinen ja avoin ja hyväksikäyttäjien onneton uhri, vai yrittääkö hän ostaa ystävyyttä ja arvostusta ollen samalla myös hyväksikäyttäjä? Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia.

Kuten näkyy, riittää heikommassakin Shakespearessa pureskeltavaa joten hyvä niitä on lukea Lukuharjoituksia-haasteeseen.

Shuri Kido - Harhakuvien äiti

 

Tällainen bongautui kirjaston hyllystä, japanilaisen uudemman runoilijan Shuri Kidon teos Mayu Saaritsan kääntämänä.
Tämä on myös yhtenäinen teos, ei siis valikoima niin suomennoksen kuin alkuteoksen puolesta: aiheena on Kidon vaellus synnyinseutunsa jokea pitkin ja tämän limittyminen pariin muuhun jokeen, ja näitä kuvia puidaan sitten koko kirjan verran.

Periaatteessa liikutaan siis luontorunouden piirissä, joskin näissä on tilan ohella korostuneesti mukana myös aika: kun keskeinen aihe on joki, niin se virtaa, se syntyy jossain ja myös katoaa. Vuoretkin joilla se syntyy muuttuvat ja samoin kun ajoittain tuodaan esille tämä on runoilijan syntyseutua, ja vaikka ihminen onkin mukana vähän abstraktisti niin on kuitenkin, historiana jossa yksittäiset kasvot virtaavat.
Toinen joki josta puhutaan halkoo hiekka-aavikkoa parin kuukauden ajan vuodessa kun jäät sulavat, ja muuten on poissa.
Ja tietysti joet liittyvät vuoriin, meriin ja muihin isoihin kuviin: Risto Rasa tämä ei ole, puhe on isoista systeemeistä. Tietysti tämä innostaa myös kommentoimaan hieman ihmisyyttä ja elämää, ja siinä ollaan ajoittain vähän tylsiä ja banaaleja.
En nyt ihastunut mutta lukihan tämän, varsinkin kun se sopi Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Kuolematon meri (ote)

ja yhä kuolleiden itkua kerrotaan kuuluvan
Taklamakanissa matkalaisten hautausmaalla
aurinko laskee ikään kuin sen ainoa tarkoitus olisi pidentää varjoja
se terävöittää hiekan lukemattomat särmät
ja hioo niitä loputtomiin
vaikka ihminen täällä seistessään voi nähdä maan reunalle saakka
ei hän kuitenkaan näe mitään
vain hiekkaa
mihin tahansa hän katsookin on kaikki samaa
hiekkatasanko levittäytyy
ääretön maisema levittäytyy

Miksi ihmiset kyntävät hedelmätöntä aavikkoa

Lukumaraton VIII 7.8.

Vielä on kesää jäljellä ja vielä sopii viettää yksi lukumaraton, vaikka kuukauden takaisen sijaan olenkin liikkeellä nyt ihan itsekseni.
Periaatehan on sama kuin ennenkin, eli 24 tunnin aikana harrastetaan ensisijaisesti lukemista, siinä välissä sitten vähän nukkumista, syömistä yms. Aloitushetkenä on tänään 20.00 ja lopetus siis huomenillalla, ja lukemisistani laitan väliaikatietoja tänne.

Tällä kertaa päätin pysyä proosassa mutta lähteä silti hakemaan vähän suurempaa sivumäärää kuin tavallisesti, eli nyt keskitytään NTK-haasteen nuortenkirjoihin: pöydällä odottaa pino NTK- ja LTK-sarjan kirjoja ja paria muutakin lähisarjaa, niitä olisi tarkoitus muutama lukea.
Ja kun varsinaista prioriteettia näissä ei ole niin aloitetaan vaikkapa aakkosjärjestyksen ensimmäisellä, eli Carol Ryrie Brinkin Villin lännen Katilla.

22.15
Villin lännen Kati luettu: Carol Ryrie Brinkin kirja (suom. Anja-Liisa Vartiainen) kertoo Kati Woodista (Caddie Woodlawn), wisconsinlaisen uudisraivaajaperheen kolmanneksi vanhimmasta lapsesta 1860-luvulla: Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä jossain kaukana, lähempänä on huhuja intiaanikapinoista.
Woodin perhe on kotoisin Bostonista, ja äidin ja vanhimman siskon tavat ovat myös sen suuntaiset siinä missä isä taas viihtyy rajaseudulla, niin myös poikatyttö Kati. Muuten tässä on vissiin vähän samaa henkeä kuin Laura Ingallsin Pieni talo preerialla -sarjassa, vähän arkista elämää ja sillai hieman jännitystäkin, ja kirja ilmeisesti perustuu jossain määrin kirjailijan isoäidin lapsuuteen.
Ihan mukavahan tämä oli, amerikkalaisuutta ja uudisraivaajuutta ihaillaan reippaasti ja toisaalta intiaanitilanteen kuvaukset tuovat vähän ambivalenttiutta puhtoiseen kuvaan...

Kukaan ei kiinnittänyt asiaan paljonkaan huomiota. Onnettomuudet olivat alituisesti uhkaamassa uudisraivaajan lapsia, heidän oli osattava selviytyä odottamattomista tilanteista.

Sivuja 161, seuraavaksi vuorossa Betsy Byarsin Keskiyön kettu.

7.40
Mä luultavasti tulen olemaan ainoa lapsi maailmassa, jonka karitsalauma on tallannu kuoliaaks.

Byarsin Keskiyön ketun luin eilen illalla loppuun ennen kuin nukahdin. Tomin vanhemmat ovat lähdössä matkalle ja Tom, ehdoton kaupunkilaislapsi, lähetetään vähemmän innostuneena pariksi kuukaudeksi sukulaisten maatilalle.
Oleskelu siellä on aika tylsää, kunnes Tom sattuu kiinnostumaan näkemästään mustasta ketusta ja seurailee sen tekemisiä, mutta kun Millie-tädin kalkkuna katoaa ja lähdetään kettujahtiin niin jotain pitäisi tehdä sen pelastumiseksi...

Tomin kertojaääni näkyy tuollaisena kevyenä puhekielisyytenä (suom. Pirkko Lokka) joka minun korvaani kuulosti yhä ihan toimivalta (nykyteineistä en tiedä) ja kun kirja alkoi muistelevalla viittauksella loppupuolelle niin tämä on kuitenkin yhtenäinen tarina eikä niin episodimainen kuin vaikka tuo aikaisempi Brinkin kirja.
Ja Tom on pohdinnoillaan varsin hauska hahmo ja muutenkin, tarina on aika yksinkertainen mutta hyvällä hahmokuvauksella.
Sivuja 122, kokonaissivuja siis 283.

Seuraavaksi voisi olla vuorossa Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua.

10.00

 Eipä näiden lukemisessa kovin kauaa mene kun alkaa lukea, nyt on luettu myös Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Mäyräkoira Diogenes asustaa Pariisissa siltojen alla kulkuri Clodomirin kanssa, mutta kun Clodo päätyy keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan lähtee Diogenes karkuun ja päätyykin Välimeren rannalle, jossa saa uusia ystäviä...

Taas peruspremissin jälkeen edetään varsin episodimaisesti, vaikka laajempikin koko kirjan kattava kuvio on tässäkin mukana (ja sinänsä näiden kirjojen juonenkäänteet eivät ihan valtavia yllätyksiä tarjoa).
Noin laajemminkin voisi huomioida kuinka kovin ymmärtäväisiä nämä kirjat ovat ihmisiä (ja tietysti myös eläimiä) kohtaan, kaikki ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja silloinkin kun eivät ole niin parantavat tapansa tai heitäkin ymmärretään, ja konfliktit ovat enemmän olosuhteiden vaikutusta kuin puhdasta ilkeyttä tai oman voiton hakemista, varsinaisia pahiksia näissä on vähänlaisesti (no, tässä Tassut-kirjassakin oli yksi mutta oli niin vähän aikaa mukana että varmaan tällekin olisi keksitty jotain jos vain sivuja olisi riittänyt).

Hieman myös mietityttivät jotkut käännösratkaisut, tuon Villin lännen Katin nimi oli tosiaan yksinkertaistetti Kati Woodiksi Caddie Woodlawnista, ja tässä Tassut kohti seikkailua (suom. Marja Makkonen) puhutaan Pariisin Pyhän Sydämen kirkosta ja Yhteisymmärryksen aukiosta. Nykyään ei kai moista harrastettaisi?

Sivuja tässä oli 140, eli yhteissivumäärä 423.

Rikotaanpas aakkosjärjestystä kun haetaan lisää vaihtelua amerikkalaisiin, miten olisi Helge Törnrosin Luolaheimon sankari.

12.40
Luin vähän matkaa Helge Törnrosin kirjaa (suom. Hedi Järvenpää), kävin ulkona kävelemässä ja sitten luin kirjan loppuun. Luolaheimon sankarin nimi (ja kansi, jonka näette jahka sen myöhemmin kuvaan) kertoo jo että kyseessä on paleofiktio, seikkaillaan jossain kivikaudella. Ja paleofiktion tapaan päähenkilö Harg tietysti on tavattoman taitava, nerokas keksijä jne jne. (eipä silti, kyllä tässä muutkin jotain pääsevät tekemään ja keksimään).
Ja taitavuus onkin tarpeen kun eteläisen jousiheimon väki hyökkää alussa luolaheimon maille ja ottaa ison joukon heimolaisia vangiksi, ja 14-vuotiaan Hargin pitää sitten lähteä pelastusretkelle...
On kyllä todettava että tämä ei ollut mitenkään kauhean kiinnostava osuus, sellaista "Harg tekee sitä, Harg tekee tätä" ja väliin jotain yksityiskohtia eletystä maailmasta. Vähän mietitytti ovatko luolaheimolaiset neandertalilaisia, sen verran ulkoisesti erilaisiksi nämä kuitenkin kuvattiin verrattuna jousiheimolaisiin...
Kirjan jälkimmäinen puolisko jossa oli hieman kiinnostavampi, kun siinä kuvattiin heimon myöhempää elämää, mutta noin yleisesti ottaen tämä on sellainen kirja josta olisin ehkä pitänyt kymmenvuotiaana mutta jota ei ehkä sen jälkeen olisi ollut tarvis lukea...

Sivuja 131, yhteissivumäärä 554.

Olisiko sitten Beverly Clearyn Henrin ja Petulan vuoro?

13.50
Beverly Clearyn Henri ja Petula -kirjassa on näköjään kanssa harrastettu muidenkin kuin lempinimien suomennoksia, Henri Holt on alunperin Henry Huggins ja näköjään muissakin nimissä on hieman muutoksia. Ja tietysti mietitytti muutama muukin Kerttu Piskosen suomennoksen sanavalinta tai sellaisen puuttuminen, vuoden 1967 suomalaislapsille ehkä sellaiset käsitteet kuin barbecue, cheerleader tai supermarket ovat saattaneet olla tietysti hieman vieraita (ainakin oletan että noista oli alkukielisessä puhe).
Noin muuten tämä on siis lajityyppinä amerikkalaista lähiökomediaa, taas kerran aika episodimaista vaikka yleisenä juonena onkin Henrin halu hankkia polkupyörä, ja sitä varten siis myös rahaa. Ja itse asiassa tämä oli varsin hauskaa lähiökomediaa (ja kuten näkyy, aika nopeasti luettu).

Sivuja 122, yhteissivumäärä 676 (ollaan siis tässä vaiheessa jo samoissa sivumäärissä mitä luin esim. viime maratonilla ja lukuaikaa on vielä reilusti jäljellä...)

Seuraavaksi taas Skandinaviaan, Finn Havrevoldin Pusikatti järjestää.

15.45
Kun edellisissä viidessä kirjassa yhden päähenkilönä oli koira ja kolmessa päähenkilöllä oli lemmikkikoira vaihtelevassa roolissa (viidennessä oli kettu) niin kiva että kissatkin saavat vähän huomiota, tässä Finn Havrevoldin kirjassa (suom. Eeva Heikkinen)
Kirjassa on myös aika vakava sävy ja draamaa: Espenin äidillä on joku Andersen, jonka vuoksi muutetaan kaupunkiin, taloon jossa ei hyväksytä lemmikkieläimiä, mutta Espenhän ei kissastaan halua luopua ja niin hän lähtee pois, ja seuraan lyöttäytyy naapuruston Miriam jolla on omia ongelmiaan...
Okei, noin laajalti saattoi arvata miten kirjassa käy mutta miten sinne päädyttiin tuotti kyllä joitain yllätyksiä, kuten karkuretken lyhyys, varsin toteava suhtautuminen Miriamin vanhempien juopotteluun tai kohtaus jossa Evensen yrittää hukuttaa Pusikattia (spoilereita, maalaa hiirellä näkyviin). Vinkeä teos.

Sivuja 140, kokonaissivumäärä 816.

Tässähän ollaan menossa yli tuhannen sivun, mutta ei vielä seuraavalla kirjalla, joka voisi olla Erich Kästnerin Töpö ja Anton.

17.30
Mutta silloin tuli kolmas poliisi keittiöstä, ja rouva pokka mumisi: "Menetän järkeni."
Töpö asettui hänen eteensä ja pyysi: "Voi, teepäs se, äiti, tee se!"
"Eipä siinä enää ole paljoakaan menettämistä", sanoi Bertta. Se oli oikeastaan melko hävyttömästi sanottu, mutta rouva ei ymmärtänyt yskää ja herran aika meni päivittelemiseen.

Joka ilta kadulla kerjäämässä ja tulitikkuja myymässä on nuori tyttö ja hänen sokea äitinsä. Mutta tyttö onkin oikeasti rikkaan johtaja Pokan tytär Töpö ja sokea äiti hänen hoitajansa neiti Hurskainen. Merkillistä tilannetta selvittelee Töpön ystävä, saman kadun varrella kengännauhoja myyvä Anton Kesti (jonka perheellä on oikeasti rahasta tiukkaa).
Erich Kästnerin kirja (suom. Toini Jännes) edustaa sitä omalaatuista saksalaista huumoria joka on tuottanut myös mm. Heinrich Böllin ja Nikke Knattertonin, vähän kuivakkaa ja hyvin ironisen metatietoista: tässäkin kirjassa joka luvun jälkeen seuraa lukuun liittyvä "opetus" joka on toisaalta ihan asiallista ja toisaalta kieli reippaasti poskessa. Ja Töpö on tietysti mitä hauskin henkilö (Anton on se vakavamielisempi). Minuun toimi hyvin (varsinainen kohderyhmä voi ehkä sitten suhtautua tähän ihan vakavissaan).

Ai niin, Töpölläkin on lemmikkikoira. Muistutus kaikille vanhemmille, hankkikaa lapsellenne koira ja parannatte tämän mahdollisuuksia päätyä vanhemman lanukirjan päähenkilöksi jolle käy lopussa hyvin, ja junaryöstäjätkin saadaan kiinni.
Koirattomuus sen sijaan saattaa johtaa dystooppisiin murhapeleihin ja kimaltavaan vampyyrivävyyn. Just saying.

Sivuja 152, kokonaissivumäärä 968.

Mitäs sitten, lähtisikö takaisin Norjaan, Bernt Lien Sven Hankatuulen seuraan.

19.30
Paluu Norjaan, tällä kertaa vähän vanhempaan koulumaailmaan Bernt Lien Sven Hankatuulen pariin (suom. Eino Voionmaa).
Sven on viidennen luokan koululainen, varsin keskinkertainen oppilas jolla olisi päätä parempaankin mutta ei niin paljoa kiinnostusta: arvailemalla ja sinnepäin tekemällä pääsee yleensä läpi.
Mutta kun koulussa esittää pienen yhden valheen, niin sitä paikkailemalla kasvaakin kokonainen ongelmavyyhti jossa joutuvat kärsimään sivullisetkin:

Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.

Svenillä ei ole lemmikkikoiraa, joten arvaahan sen että saa kärsiä ja hävetä (ihan hyvin tässä siis kuitenkin lopulta käy). Ja noin muuten, no, katsaus reilun sadan vuoden takaiseen koulumaailmaan jossa ruumiillista kuritustakaan ei säästellä.

Sivuja 124, kokonaissivumäärä 1092. Vielä varmaan ehtisi jonkun kymmenen sivua lukemaan mutta eiköhän tämä ole ihan hyvä päättää tähän kun tuhannen sivun haamuraja ylitettiin: palataan noihin lukematta jääneisiin muutamaan joskus myöhemmin.

Mukavasti taas meni maraton, suht antaumuksella sain taas luettua. Kahdeksasta kirjasta suosikiksi taisi nousta tuo Töpö ja Anton, mutta muitakin kiintoisia ja antoisia toki löytyi...

Ja muistakaa koirat!

Geoff Ryman - The Child Garden

 
Bees admired cancer, as we would admire flowers; for their life, for their beauty.  For them, it burned like a white light. They could feel its escape from order as a break for freedom by individual cells.
They followed Milena, entranced.
"It sings," they would sigh.
"Milena! You are a Garden!" they would call to her. "Full of flowers!"

Pidin aiemmin lukemastani Geoff Rymanin The Unconquered Countries -kirjasta sen verran että muutakin tuotantoaan piti lukea, nyt tämä varhainen scifiromaaninsa The Child Garden. Se kertoo tulevaisuuden Lontoosta, joka on kehittynyt hieman Uljaan uuden maailman tyyliseksi utopiaksi jossa bioteknologia on kehittynyt pitkin harppauksin (suuri osa ihmisistä yhteyttää, opetus tehdään viruksilla yms), sosialistinen vallankumous on poistanut köyhyyden ja maailmaa hallitsee Consensus-joukkomieli johon kaikki ihmiset on luettu ja joka näin kollektiivisesti tekee päätökset (luennan yhteydessä ihmisistä myös poistetaan kaikenlaisia non-konformistisia piirteitä).

Tai siis jostain syystä ainakaan Milenaa ei ole luettu (eikä näin ollen hänen Bad Grammariaan korjattu...tuo ei liity kielioppiin). Milena on näyttelijä, ei ehkä kovin hyvä, suurelta osin immuuni monille viruksille (eli hänen täytyy oppia asioita muilla tavoin) ja on muutenkin aika outo ja ulkopuolinen. Ja kerran hän kohtaa Rolfan, geenimanipuloidun naarasjääkarhuihmisen ja se on rakkautta ensi silmäyksellä. Rolfa rakastaa musiikkia ja oopperaa ja kun Milena saa selville tämän säveltäneen koko Danten Jumalaisen näytelmän oopperaksi, haluaa hän saada sen myös esitetyksi...

Ryman heittelee lukijaa monenlaisilla ideoilla, monia ei ihan liikoja selitellä (vaikka omalla tavallaan uskottavia ovatkin) eli tarvitaan virran mukana menemistä, ei pidä liikaa takertua outouksiin ja yksityiskohtiin. Ja kirjan tarina polveilee moneen suuntaan, lopulta kattaen useita vuosia Milenan elämästä (Rolfa on tärkeä henkilö mutta lopulta mukana aika pienessä osassa kirjaa), kirja viittailee Jumalaiseen näytelmään muutenkin kuin esitettävänä teoksena ja myös syöpä (tai yleensäkin huonojen ja hyvien asioiden läheinen liittyminen toisiinsa ja keskinäinen riippuvuus) on keskeinen symboli.
Mutta tuntui kyllä myös että osa kirjasta meni ohi ja osa ei ehkä toiminut niin kuin oli tarkoitus. Tarpeeksi hyvää on mukana että kirjaa luki mielellään eteenpäin mutta "se jokin" oli myös vähän hukassa, terävöittäminen olisi ollut eduksi. Kirja antoi kuvan että sen kirjoittaja on epäilemättä ansiokas, taitava ja hyvä mutta kirja ei ihan saavuta lupauksiaan.
Mutta Rymania pitää varmaan kuitenkin lukea lisää.

And suddenly Rolfa turned and attacked a rose. She snatched the stem despite the thorns and twisted it, breaking it off. Maybe it was the clumsiness, maybe it was the anger, but Milena was shocked without quite knowing why.
Rolfa turned, and holding the rose perfectly upright, gave it to Milena. She said something slurred and embarrassed. It took a moment for Milena to realise that she had said, "A rose for a rose."
She shouldn't have been able to do that, thought Milena. That is a public rose. If Rolfa had been anyone else, the viruses would have stopped her taking it. Rolfa is immune as well.

Barbara Pym - Jane and Prudence

 
"What a nice idea to have refreshments," said Mrs Crampton as the rattle of china was heard outside the door. "We never had them in Canon Pritchard's time."
"Well, it seemed a good idea," said Jane from the open doorway, "I always think when I am listening to some of these tense, gloomy plays on the wireless, Ibsen and things like that, oh, if only somebody would think of making a cup of tea!"

Barbara Pymin varhaisia romaaneja, tämä oli kolmas julkaistu romaani ja Pymin tuntomerkit ovat paikallaan: epämääräinen joukko henkilöitä joiden tekemisiä kuvataan lämmöllä mutta ironisesti, osoittaen ristiriitaa odotusten ja kuvitelmien ja banaalin todellisuuden välillä. Ja teetä juodaan (sodan jälkeinen aikakausi taas näkyy langattoman lisäksi mm. suurella huomiolla ruoan säännöstelylle, lihan ja kananmunien syömisestä on suht paljon juttua).
Nimihenkilöt ovat kaksi opiskeluaikaista ystävystä, vanhempi Jane on papin rouva jonka sopeutuminen rooliinsa on hieman horjuvaa yrityksestä huolimatta, ja nuorempi Prudence taas viehättävä nuorempi nainen (muttei niin nuori ettei naimattomuudesta pitäisi osoittaa jo lievää huolestumista) joka on taas kerran ihastunut täysin väärään mieheen...

Taas kerran teos on viihdyttävä mutta samalla jotenkin muodoton, vaikka kaikissa kirjoissaan on aina mainioita ensemblejä niin huomion jakaminen tasaisesti kahdelle keskushenkilölle ei tässä toimi, kumpikin jää lopulta vähän tyngäksi. Joitain elementtejä on kierrätetty aiemmin kirjoitetusta mutta postuumisti julkaistusta Crampton Hodnetista, sen kaksi keskushenkilöä on tässä sivuhenkilöinä ja nimistöä on myös käytetty uudestaan...(ja sinänsä minusta neidit Doggett ja Morrow olivat kiinnostavampia keskushenkilöitä)
Hauskoja tilanteita ja erinomaisia sitaatteja toki riittää mutta sanoisin kyllä myös että tämä on heikompia lukemiani Pymin kirjoja, enemmän kompletisteille (satunnaiset lukijat lukekoot ennemmin vaikka Excellent Womenin tai The Sweet Dove Diedin). 

"Yes, it seems suitable that things like that should go on in London," Jane agreed. "It is in better taste somehow that a man should be unfaithful to his wife away from home. Not all of them have the opportunity, of course."
"Poor Constance was left alone a great deal," said Miss Doggett. "In many ways, of course, Mr Driver is a very charming man. They say, though, that men only want one thing - that's the truth of the matter." Miss Doggett again looked puzzled; it was as if she had heard that men only wanted one thing, but had forgotten for the moment what it was.

Hilja Haahti - Ikiaartehet / Idän tietäjät / Kymmenen neitsyttä

 

Lukeeko kukaan enää Hilja Haahtia? No, minä nyt, tämän kolmen tekstin kokoelman.

Lajityyppiä on aika vaikea määritellä, liikutaan jonkinlaisen dramatisoidun runon, mysteerinäytelmän ja kuvaelman välimaastossa. Kaikki tekstit ovat runomuotoisia ja dramatisoituja vuorosanoiksi yms. mutta toisaalta rooleja on paljon ja toisaalta suurin osa niistä on varsin abstrakteja ja näyttämöohjeita näissä ei ole, joten on jotenkin vaikea kuvitella miten nämä oikein toteutettaisiin (jonkinlaisina kuoroteoksina, oratorioina tms nämä voisivat toimia jos ne olisivat sävellettyjä).
Tai ehkä nämä ovat näytelmärakennetta käyttäviä tekstejä jotka on ensisijaisesti sopivia luettavaksi eikä näyteltäväksi?

Kahden jälkimmäisen tekstin nimet kertovatkin jo mistä on kyse, laajennettuja uudelleenkerrontoja Raamatun tarinoista, ja Ikiaartehet taas kertoo kristillisen alkukirkon vainosta Roomassa: aiheisiin ei sinänsä tuoda mitään uutta näkökulmaa, mutta paikoin mukana on varsin viehättäviä säkeitä, ja vaikka en ole kovinkaan varma että kerronnan rakenne on onnistunut, on se ainakin kiinnostavalla tavalla epäonnistunut.
(vaikka onkin kovin vaikea kuvitella kovin monen nykyaikana tätä lukevan, enkä minäkään tiedä voinko suositella tätä).

Merkkaan tämän nyt kuitenkin Lukuharjoituksia-haasteeseen sopivaksi. 

Heinäkuun luetut

Marguerite Duras - Lol V. Steinin elämä
Fay Weldon - Watching You, Watching Me
Michel Tournier - Meteorit
Penelope Fitzgerald - The Bookshop
Henry Kuttner & C.L.Moore - No Boundaries
Pu Songling - Wailing Ghosts
Christina Rossetti - Goblin Market
Marie de France - The Lais of Marie de France
Aphra Behn - Oroonoko
Vera Panova - Naisen sydän
Bram Stoker - Dracula

Heinäkuu näkyy olevan naisvoittoinen, naistenviikon ollessa edustettuna mutta ei pelkästään, ja nimikemäärä on myös ihan mallikas. Naistenviikon ohella tuli vietettyä myös yksi lukumaraton (toisen voisi vielä viettää, vaikka ensi viikonlopun tienoilla) ja vähän muutakin sessiolukemista, ynnä klassikkohaasteeseen isompi klassikko joka on ollut yhtenä huomattavana aukkona lukemisissa (vaikka on noissa muissakin kuun luetuissa vähän tuntemattomampia mutta klassikoiksi laskettavia).
Ja vielä on kesää jäljellä, parastaikaa kesken kolme kirjaa joista kuullette pian (ja pari tietokirjaa joista ehkä ette kuule).

	mies	nainen	muu
englanti	77	74	2	153
suomi	43	35		78
ranska	27	10	2	39
japani	30	8		38
saksa	27	2		29
italia	27			27
ruotsi	17	8		25
venäjä	17	2	1	20
tsekki	12	1		13
norja	9	1		10
espanja	8		1	9
puola	3	3		6
unkari	4		1	5
arabia	4		1	5
viro	4			4
tanska	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	1		2	3
slovenia	2		1	3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
slovakia	2			2
hollanti	1	1		2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	330	149	15	494

----------------
FB-kanava ei ole ollut kovin äänekäs, bloggausilmoitusten lisäksi ainoa kommentti on ollut:
"Sarjassamme "kirja vai elokuva": ilmeisesti kohtalaisen moni Douglas Sirkin elokuva perustuu johonkin kirjaan, esim. juuri katsomani Magnificent Obsession. En ole kyseisiä kirjoja lukenut mutta käyn läpi Sirk-DVD-boksia ja nämä tarinat ovat niin soopaa että vaikea uskoa että niitä lukisi edes vitsinä, mutta elokuvina nämä ovat niin

 
Imitation of Life on tietysti huippu, leffa jonka lopussa voi laulaa Mahalia Jackson ilman että se tuntuu liioitellun dramaattiselta. All That Heaven Allows on hieno myös.
Boksista on vielä näkemättä Tarnished Angels, ja Written on the Wind pitäisi kai katsoa uudestaan."