Richard Brautigan - In Watermelon Sugar

(Kannen yläkulma oli repeytynyt, ei siis oikeasti kuulu näyttää tuolta)

Kirjan kertoja kirjoittaa kirjaa. Tämä on se kirja. Edellisen kirjan kirjoittamisesta on jo päälle kolmekymmentä vuotta. Kirjoja on yhteensä parisenkymmentä. Yksi taisi kertoa pöllöistä. Toinen männynneulasista. Se ei ollut kovin kiinnostava kirja. Opettaja ehdotti että tämä kirja voisi käsitellä säätä.
Tämä kirja ei käsittele säätä.

We made a long and slow love. A wind came up and the windows trembled slightly, the sugar set fragilely ajar by the wind.
I liked Pauline's body and she said that she liked mine, too, and we couldn't think of anything to say.
The wind suddenly stopped and Pauline said, "What's that?"
"It's the wind."

Richard Brautiganin kirja on aika...outo. Se kertoo jonkinlaisesta utopia-yhteisöstä nimeltä iDEATH jossa melkein kaikki on tehty kivestä, puusta ja vesimelonisokerista, aurinko paistaa erivärisenä eri päivinä, sillat ylittävät jokia ja kaikki tiikerit ovat kuolleet. Ja ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat, kuten vaikka päähenkilö joka päätti kirjoittaa kirjan patsaiden tekemisen ja kukkien istutuksen välissä (Päähenkilön majapaikan lähellä on patsas joka esittää perunaa. iDEATHin seuduilla on kymmenen patsasta jotka esittävät eri kasviksia. Niiden tekijä varmaan piti kasviksista).

Kirjasta tuli vähän mieleen Leena Krohn: lyhyitä lukuja, ei selvää juonta, spefistinen miljöö joka perustuu enemmän filosofiseen pointtiin kuin konkreettiseen realismiin, ja ajatus joka tuntuu olevan koko ajan melkein ulottuvilla mutta joka koko ajan pakenee otetta...
Braustiganin kirjoittamisessa on myös hieman proosarunouden otetta, vähäisen tarinan kuljetus tuntuu perustuvan enemmän runon kuin proosan logiikkaan...ja kieli on myös omalla tavallaan erikoislaatuista, perustuen selvästi yksinkertaiseen peruslauseeseen ja hyvin konkreettisiin ilmiöihin, haluttomana tarttumaan abstrakteihin käsitteisiin (takakansiteksti sanoo että tämä on "a story of love and betrayal", moista kieltä ei kirjassa käytettäisi). Mutta toisaalta peruslauseillakin saadaan paljon aikaan ja niiden jukstapositiolla hyvinkin vaikuttavia mielikuvia (ja toisaalta lukija joutuu epäilemään joidenkin konkreettisten sanojen todellista merkitystä...)

Kirja on 60-luvulla kirjoitettu ja viittaukset hippikulttuuriin ovat ilmeisiä, joskin vaikka utopiasta onkin kyse niin mukana tuntuu olevan myös aikamoista hippiaatteen parodiointia ja kritiikkiä: peace-and-love on jalostunut intohimottomaksi puuhasteluksi, historiattomaksi välinpitämättömyydeksi.
Mutta ei tämä kuitenkaan omaan aikakauteensa rajoittunut. Itse tuolla jokunen postaus takaperin olin pahoillani doublespeakin korrutoivuudesta ja tässä kirjassa onkin vaellettu utopiaan jossa kaikenlaiset hankalat käsitteet ovat kuluneet käyttökelvottomiksi ja jäljelle jäävät vain sanat jotka merkitsevät juuri sitä mitä merkitsevät. Id on tapettu, haudattu ja unohdettu.
Melonin maku on nytkin maistettavissa.

En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon.

Sándor Petőfi - János Sankari

Taannoisen lukumaratonin jälkimainingeissa jäi houkutus jatkaa seikkailuja eeppisen runouden parissa, ja joitain otollisia teoksia on tullut jo silmäiltyä, yhtenä tämä viehättävä divarilöytö: Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin herooisesta runoelmasta János Sankari (Manninen näköjään suomensi enemmänkin kirjailijan tuotantoa 20-luvulla).
Petőfi taas näkyy olevan Unkarin kirjallisuuden (ja vähän myös politiikan) voimahahmo 1800-luvulla.

27-lukuinen, noin satasivuinen kirja alkaa pastoraali-idyllillä: Maissi-Jancsi paimentaa lampaita ja rakastaa Iluska-neitoa, joka myös vastaa rakkauteen...mutta Iluskan paha äitipuoli kurittaa tyttöä ja pitää huolen että tämä ei aikaile turhia ankarassa raadannassa, ja samalla Jancsi huomaa että kuhertelun huumassa lammaslauma on lähtenyt karuun ja osa lampaista päätyy ties minne. Tämähän ei tietenkään miellytä Jancsin isäntää joka antaa pojan tietää huutia, ja kun paimenen toimi ei suju ja Iluskan kohtelu säälittää niin Jancsipa lähtee etsimään onneaan maailmalta.
Seikkailemisen alkulämmittelyn ryövärien leirissä jälkeen Jancsi kohtaa joukon husaareita ja liittyy joukkoon kun nämä ovat matkalla Ranskaan, jota turkkilaiset ahdistavat. Viimeistään tässä vaiheessa tuodaan ilmi että tarinaan kannattaa ehkä suhtautua enemmän satuna kuin yritelmänä historialliseksi kertomukseksi, magyar-poikien reitti pustalta Ranskaan on maantieteellisesti varsin...erikoinen.
Ranskaan kuitenkin päästään ja siellä sodassa kunnostaudutaan:

Suurivatsa Turkin pasha parviansa
järjestävi taistoon merkin kuultuansa;
rintama se tekee tenät aika tuimat,
husaarit kun hyökkää, magyar-pojat huimat.

Hyökkäys eip' ollut lastenleikki mikään,
julma sekasorto siell' on kohta ikään:
saivat turkkilaiset hikoella verta,
kenttä vihreä jo punaista on merta.

Turkanen! Sai kuuman päivän turkkilaiset,
maass' on ruumiita jo vuoret kokonaiset-
Vaan viel' eloss' on tuo lemmon lellumaha,
Maissi-Jancsin miekkaa tähtää pasha-paha.

Maissi-Jancsi tuot' ei leikiks ota, karkaa
karjaisten hän kohti Turkin pasha-parkaa:
"Liikaa yhdeks olet pojan pullukaksi:
sinust', äijä, maltas, teen mä niitä kaksi!"

Näin käy, Jancsi pelastaa Ranskan kuninkaan tyttären ja saisi tämän puolisokseen mutta mielessä väikkyy yhä ihanainen Iluska. Kuninkaalta saa kuitenkin uuden nimen, tästedes Maissi-Jancsi tunnetaan János Sankarina, ja saa myös kultaa ja laivan jolla purjehtia takaisin Unkariin (sanoinko mä jotain maantieteestä).
No, paluumatkakaan ei suju ihan ongelmitta, mutta perille päästään...mutta voi, paha äitipuoli on rääkännyt Iluskan kuoliaaksi ja nyt tämä makaa haudassa jolla kasvaa ruusupensas.
Murheen murtama János taittaa mukaansa ruusun ja lähtee nyt uudestaan seikkailemaan, tällä kertaa etsien suloista kuoloa koska elämässä ei ole enää mieltä, kohtaa jättejä ja noitia ja, no, ei niin yllättäen Iluskakin saadaan lopulta takaisin...

Tarinan esittäminen mitassa, onko tuo nyt kuusipolvinen trokee, vaatii toki aika ajoin lauserakenteita ja sanoja jotka vaativat hieman avaamista mutta yleisesti ottaen kieli on varsin sujuvaa ja tarina on tosiaan hilpeä satufantasia, usein varsin leikkisä ja humoristinen (ei tosin kannata ihan liikaa ahdistua siihen että ihmisiä tapetaan läjäpäin, tämä on sankarifantasiaa).
Voisi tällaista enemmänkin lukea.

Elokuun luetut

Ellen Gilchrist - In the Land of Dreamy Dreams
Friedrich Dürrenmatt - Lupaus
Ryu Murakami - Sixty-Nine
Wendy Cope - If I Don't Know
Carl-Johan Vallgren - Herra Bachmannin esite
Viktor Rydberg - Singoalla
Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär
Jaroslav Seifert - The Early Poetry of
Penelope Fitzgerald - The Golden Child

Gregory the Great - Forty Gospel Homilies
Washburne & Derno (ed.) - Bad Music

Ja ison kasan monenlaista sarjakuvaa.

Tulihan kirjoja taas luettua. Pohjoismaa-haaste etenee ristiriitaisella mutta ansiokkaalla lisällä Ruotsille (tosin saa nähdä tuleeko enää paljoa lisää, ei ainakaan jos keskityn nyt omassa hyllyssä oleviin kirjoihin) ja muitakin ajatuksia herättäneitä kirjoja osui kohdalle.

	mies	nainen	muu
englanti	65	62	1	128
suomi	41	35		76
ranska	21	8	2	31
japani	25	6		31
italia	25			25
ruotsi	16	6		22
saksa	15	1		16
venäjä	9	1		10
tsekki	10			10
norja	9			9
espanja	6		1	7
tanska	4			4
unkari	2		1	3
puola	1	2		3
islanti	1		2	3
serbo-kroatia	3			3
muu			3	3
viro	2			2
arabia	1		1	2
portugali	1	1		2
hollanti	1			1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
	263	123	13	399

--------------------------------
Ajatusten Tonava joka on FB-sivuni tuotti bloggausilmoitusten lisäksi seuraavanlaisia juolahduksia:

"Nätti kesäsää tänään joten päätin lähteä koluamaan Etelä-Helsingin divareita jotka on sen verran syrjässä normaaleilta kulkureiteiltä ettei niihin usein vahingossa päädy vaikka kiinnostavaa valikoimaa niissä onkin.
Ja tulihan niitä sitten löydettyä Yrjönkadun Johanneksesta, Vuorimiehenkadun Kauppamakasiinista, Pursimiehenkadun Välkesalmelta ja Fredan Hagelstamilta (parissa muussa poikkesin myös mutta niistä ei tällä kertaa löytynyt mitään otollista).
Pari sellaista kirjaa jota olin vähän hakemassakin: Pär Lagerkvistin novelleja på svenska, kokeillaan kuinka hyvin ruotsinope Silmiksen opit ovat yhä hallussa, ja yksi kirja jota ei tässä blogissa käsitellä...
Jotain tuttujen kirjailijoiden teoksia joita en varsinaisesti ollut hakemassa mutta ilahduin kun löysin tai jotka olivat mielessä "pitäisi joskus"-kirjoina (Almost Transparent Blue, In Watermelon Sugar, Sciasciaa, Rollandia, Goethea...)
Ja pari josta en ollut ikinä kuullutkaan mutta jotka vaikuttivat kiinnostavilta ("1800-luvun alun italialainen kirjeromaani? Tää on varmaan hyvä")

Noin välähdyksenä mitä on lähikuukausina luvassa. Nyt on kesken tai seuraavaksi aloitettavana kyllä vielä muita kirjoja."

"Katson elokuvaa jonka DVD:n takakansitekstistä löytyy mm. seuraavaa: "Kun hänen appisammakko yhtäkkiä kuolee, Shrekin edessä on jälleen uusi seikkailu, jossa Aasi ja Saapasjalkakissa auttavat Shrekiä löytämään oikeutetun tiensä kruununvaltiaaksi. Elokuvassa on mukana kaikkien suosikkihahmojen lisäksi myös taikavoimia omaava, harhaanjohdettu Merlin[...]"
Joo, katson Shrek 3:a (ja vieläpä vapaaehtoisesti), mutta elokuvan törkein kielenkäyttö on päätynyt näköjään levyn kanteen, tuon pitäisi olla vähintään K-18. Suomenkielistä tekstitystä en ole edes uskaltanut vilkaista (myönnän että valitsen DVD:ssä yleensä englanninkielisen tekstityksen kun se on tarjolla, kielen lyhyemmät sanat mahdollistavat joustavamman tekstityksen kun tila on rajallinen)"

"Telkkarista näkyi tulevan eka Harry Potter -leffa, satuin näkemään loppupuolelta pätkän.
Onko kukaan muu miettinyt että Dumbledore hoitaa tuon tupamestaruus-jutun loppupisteytyksen aika paskamaisesti ja on epäilemättä omalla henkilökohtaisella panoksellaan vaikuttamassa siihen että Luihuinen tuottaa pahisvelhoja?" (vastaus: muutkin olivat miettineet samaa)

"Kirjastosta otin luettavaksi albumillisen Unshelved-nettisarjakuvaa (http://www.unshelved.com/), What Would Dewey Do?
Vähän samaan tyyliin kuin kotimainen Kirjaston kissat, tämä on sarjakuva josta varsinaiset sarjakuvaintoilijat tuskin suuremmin pitävät, piirrostyyli on aika amatöörimaista (näkyy muuttuvan myöhemmin vähän siloitellummaksi, mutta ei nuo uudetkaan mitään visuaalisuuden riemujuhlaa ole) ja kerronta ei muutenkaan perustason yläpuolelle nouse...
Mutta sisällön vuoksi kirjastojen kanssa usein tekemisissä olevat, joko työntekijöinä tai asiakkaina, varmaan tämän parissa viihtyvät."

"Kävin pyörähtämässä Taiteiden yössä. Tällä kertaa pysyen poissa keskustasta, täällä kantakaupungin laitamilla.
Ensin iltapäivällä piipahdin Mäkelänkadun Emmauksessa sanomassa hei tutuille ja vähän järjestämässä hyllyjä. Ja ohimennen haukuttiin yksi lastenkirjakuvittaja jonka tyyliä inhosin pienenä ja inhoan nykyäänkin, enkä ole ainoa.
Sieltä sitten Sörnäisiin Helsinki Night Marketille (näin myöhäisiltapäivän kirkkaassa auringonpaisteessa). Mutta en oikein tykkää tällaisista toritapahtumista, porukkaa oli paljon ja siihen kiinnostavimpaan kohteeseen, eli tiskille jossa myytiin paistettuja heinäsirkkoja, oli ihan tolkuton jono, joten lähdin aika nopeasti pois.

Seuraava kohde oli taidegalleria Kalleria, jonne oli kuratoitu kooste suomalaisen YouTube-taiteen teoksista, sieltä oudommasta päästä. Viihdyttäviä pätkiä katsoin muutaman ja otin mukaan listan kaikista koosteen teoksista, pitänee jatkaa kotona tutustumista
(maistiaisia: https://www.youtube.com/watch?v=P-87WBh_s2k ja https://www.youtube.com/watch?v=da9gtMHfH0I)
Täältä suuntasin Villa Kiveen jossa paneelikeskusteluissa ruodittiin eri vuosikymmeniä. Itse osuin kuulemaan Maarit Niiniluodon juontaman 70-luku-keskustelun, puhujina Anita Konkka, Torsti Lehtinen ja Arja Tiainen.
Yleinen mielikuva tuntui olevan että 70-luku oli koko lailla kauhea, Konkka näki siinä vähiten hyvää kun taas Tiainen arvosti mm. sisävessoja ja jatkoja.
Tämän jälkeen alkoi olla nälkä kun olin missannut ne ekologiset ja terveelliset hyönteisprotskut ja väliin oli jäänyt myös aiempien Taiteiden öiden vakiopaikka (Pyhän Kolminaisuuden kirkon puutarhan borsch-keitto), joten tulin kotiin. Hei vaan."

"Katselen miesten keihäsfinaalia ja kuuntelen samalla oopperaa. Koska voin.
Jalkapallon ohella yleisurheilu on penkkiurheilulajeista sellainen jota tulee joskus katsottua. Yleisurheilussa viehättää pitkälle viety minimalistisen tarkoituksenmukaisuuden ihanne: heitä pitkälle, juokse lujaa, hyppää pitkälle, siinä kaikki. Tässä on zeniä."

"Kävin pikaisesti pyörähtämässä Sarjakuvafestivaaleilla. Vieraissa ei tänä vuonna ollut oikein ketään pakkonähdä-tapauksia mutta tuli hieman kartoitettua että mitäs uutta kivaa ilmestyy messuille.
Pienlehtitaivas tosin avataan vasta huomenna, eli pitää käydä paikalla myös huomenna tai sunnuntaina.
http://www.sarjakuvafestivaalit.fi/"

Penelope Fitzgerald - The Golden Child

Tämän Penelope Fitzgeraldin esikoisromaanin alussa oli hieman hankaluuksia päästä sisään, kirja tuntui varsin muodottomalta, kun lukijalle esitellään laaja valikoima henkilöitä, kirjailijalle tyypillisesti kaikki varsin eksentrisiä, ja tapahtumiin siirrytään suoraan keskelle, paljon asioita tapahtuu ja hoidetaan ja mistä tässä nyt laajemmin on kyse selviää vasta myöhemmin. Mahdollisesti tämä on tarkoituksellista, hieman Bowen-maisesti päähenkilöksi nouseva Waring Smith on niin kokemuksiltaan että asemaltaan rajoitettu ja lukija saatetaan jakamaan päähenkilön epävarmuus tämän päätyessä omituisiin tilanteisiin...

Tapahtumapaikkana on huomattava lontoolainen museo, jossa on juuri avattu suuresti uutisoitu Golden Child -näyttely, muinaista garamantialaishautaa esittelevä kokoelma jonka nyky-Garamantia on päättänyt lainata kiertäväksi näyttelyksi muutamaan läntisen maailman keskeiseen museoon, alkaen Lontoosta (Garamantialla on toki myös läheiset suhteet Neuvostoliittoon, tämä on 70-luvun loppua ja kylmä sota on hyvin kylmä). Huhutaan tosin Kultaisen lapsen kirouksesta, ja jotain outoa näyttelyssä tuntuukin olevan, ikään kuin museon tavallisen henkilökunnan keskinäisissä resurssi- ja reviirikamppailuissa ei olisi huolta tarpeeksi...ovatko näyttelyn esineet aitoja vai taitavia väärennöksiä? Kuka yritti kuristaa Waring Smithin? Miksi Len Coker kasvatti kannabista museon ikkunalaudalla? Ja sitten kirjastosta löytyy ruumis...

Muiden kirjallisuuslajien flirttailu dekkarijuonella ei siis ole ihan viime vuosien ilmiö, tässä on mukana varsin paljon perinteistä arvoitusdekkaria murhajuonineen, kansainvälisine vakoojineen ja salakirjoituksineen, vaikka kirja aika paljon muuallekin kulkee. Perusidea on peräisin vuoden 1972 Tutankhamon-näyttelystä mutta paljon myös puhutaan aitoudesta ja epäaitoudesta ja onko erolla kuinka paljon väliä ja hieman myös museoista ja konservoinnista yleensä. Ja tietysti Fitzgeraldin tyypilliseen tapaan kuvataan omalaatuisen ihmisjoukon keskinäistä mikroilmastoa, teema joka näkyy myös myöhemmissä kirjoissa (ilmeisesti tämä on ainoa dekkarimainen kirjansa).

Lopulta oli viihdyttävä teos vaikka noista muista lukemistani kirjoistaan pidinkin enemmän.

Jaroslav Seifert - The Early Poetry of

Luin jokin aika sitten tsekkiläisen nobelistirunoilija Seifertin suomennettua myöhäistuotantoa, kokoelman Ruttopylväs. Tarukirjan Margit sitten lainasi minulle tämän kirjan johon on Dana Loewy englanniksi toimittanut ja kääntänyt runoilijan neljä ensimmäistä kokoelmaa 20-luvulta: City in Tears, Sheer Love, On the Waves of TSF ja The Nightingale Sings Poorly.
Näiden ja tuon Ruttopylvään kirjoittajan välillä on siis vuosissa eroa enemmän kuin minulla ikää...

Nuori Seifert ei niin paljoa rakkauden ja kuoleman teemoja meditoinut, kokemukset olivat akuutimpia ja vaikuttajat selvempiä. Ainakin käännöksissä mitallisuutta ei harrastettu vaikka ensimmäisissä kokoelmissa on tiettyä klassisuuden henkeä, Sheer Love alkaa ylistyksellä muusalle vaikka futurismin sähköisyyteen verhottuna:

Electric Lyre (ote)

Before I begin to sing in a frantic rush
about things that are and that I adore,
through the din of cars, bells, chimes and wires,
before I begin to sing of the beauty of propellers,
advancing in the supple caress of clouds with force[...]

(onko olemassa 20-lukulaisempaa ilmausta kuin "beauty of propellers"?)
Muissakin kirjoissa harrastetaan selvää kokoelman aloittavaa esittelyrunoa ja myös lopussa Seifert kiittää ja kuittaa.
Futuristien ohella huomattavaksi palvonnan kohteeksi nousee Guillaume Apollinaire, ja molemmat ovat vahvimmin läsnä kolmannessa kokoelmassa On the Waves of TSF jossa huomattavaan asemaan nousevat myös typografiset kokeilut ja kuvarunous.
Ja sitten on tietysti kommunismi: ensimmäisessä kokoelmassa on useita runoja vallankumouksesta ja kyllä siihen ja kommunismin autuuteen viittaillaan myös myöhemmin. Jälkiviisaasti tässä on tietysti hieman irvokkuutta kun katselee maan myöhempää historiaa...
Tuo ensimmäinen kokoelma onkin vakavin ja poliittisesti tietoisin näistä, myöhemmissä on vielä yhteiskunnallisuutta mukana mutta mukaan on tullut myös runsaasti leikkisyyttä ja huumoria, erityisesti tuossa kolmoskirjassa: kuinka paljon enemmän sitä olisi sitten alkukielessä, ilmeisesti sanaleikit ja äänteelliset leikittelyt olivat runsaita.

Poet

he sang and sang of sadness
of youth which is dead
while on his chin there were still traces
of the milky way

Vallankumousta odotellessa matkustetaan mm. Pariisiin ja Moskovaan ja ollaan muutenkin kiinni aikakauden eurooppalaisessa avantgardessa, ja toki myös yhtenä sen huomattavana edustajana.
Ei Seifert nyt vieläkään nouse suosikkieni joukkoon, mutta oli tässäkin hetkensä ja varmaan muuhunkin aikakauden runouteen pitäisi tutustua paremmin (alkaen nyt vaikka sieltä Apollinairesta).

Lenin (ote)

Open the windows.
Pain closes the eyes
in the background of red fabrics.

They have lifted the deceased
and the grave is opening,
Dead is Lenin.

The multitudes have stirred.
Step slowly.
The claw of grief will hew.

For the sorrow of the world,
my dear poet,
nightingales sing poorly.

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär

Jatkamme Birgitta Trotzigin kera historiallisessa Ruotsissa, tällä kertaa tosin ihan 1900-luvulla.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistötö jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä (suom. Oili Suominen), ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Jos yltä ei käynyt ilmi niin tämä kirja ei fyysisyydestään huolimatta ole kauhean konkreettinen, ennemminkin mystinen eikä sille tee täyttä oikeutta suhtautumalla siihen analyyttisesti. Epäilyt karisivat lukiessa, ja viimeistään viimeiset n. 50 sivua olivat lukemisen riemua.

Viktor Rydberg - Singoalla

Taas on tehty löytöjä Pasilan kirjavarastosta: ruotsalainen 1800-luvun puolivälissä kirjoitettu historiallinen teos jota voisi varmaan nimittää romanttiseksi fantasiaksi kunhan tekisi selväksi että romanttisuus on myös tai enemmän tyylisuuntana ja fantasia taas ei nykygenrenä. Viktor Rydbergin romaanin on suomentanut Juhani Aho, jonka kielessä oli ehkä hieman vanhahtavuutta mutta oli kuitenkin erinomaisen luettavaa (esim. Kallaksen Sudenmorsiamen kieli-iloitteluun tässä ei mennäkään, en tosin tiedä millainen alkukielinen on).

Kirja sijoittuu 1300-luvun Ruotsiin. Linnanherran poika, 17-vuotias Erland, kohtaa metsässä mustalaistyttö Singoallan, ja lempihän leimahtaa vaikka kummankaan väki ei moista katsoisi erityisen hyvällä. Ja niin olosuhteet kääntyvät sellaisiksi että rakastavaiset erotetaan...
Kymmenen vuoden kuluttua Erlandin, nyt linnanherran, luo saapuu pieni poika joka kertoo nimekseen Surunlapsi ja pyytää päästä Erland-herran palvelijaksi. Nokkela lukija varmaan arvaa mistä on kyse, muttei välttämättä kaikkea mitä tästä seuraa...

Rydbergin tarinasta tuli tosiaan hieman mieleen Kallas, vaikka toisaalta tässä ollaan myös vahvemmin kiinni goottilaisromanttisessa perinteessä, mukana on kiihkeää rakkautta, väkivaltaa, petosta ja hulluutta, yöt ja päivät ovat eri maailmoja joissa yhden hulluus muuttuukin toisen selvyydeksi...ja taustalla kuuluu huhuja lähestyvästä rutosta jonka saapumisen jälkeen mikään ei ole niinkuin ennen. Singoallan hahmossa on myös osassa tarinaa näkyvissä aimo annos vampyyrimyyttiä, mutta toisaalta tarinan keskeinen teema on muutoksen tila ja henkilötkään eivät pysy samoina alusta loppuun.
Ei ollut yllättävää että tästä on tehty myös ooppera, tarinana sopii hyvin taidemuotoon (ja kyllä, ne keksitkin ovat saaneet tästä nimensä). Ja toisaalta ei yllättävää että Rydberg on näköjään kääntänyt ruotsiksi mm. Edgar Allan Poeta.

Kaikkea hauskaa sitä tuleekin löydettyä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen puitteissa, ei tämäkään nyt mikään elämää suurempi kirja ollut mutta viihdyttävä ja kiinnostava, ainakin jos 1800-luvun romantikot kiinnostavat.